 |
| Konevitsan luostari 2006 (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Pekka Matsin eli myöhemmän pappismunkki Johanneksen elämä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa oli otaksuttavasti mielenkiintoista. Monesta tuon ajan asiasta ei tällä hetkellä ole kuitenkaan vielä saatavilla sellaista materiaalia, joka kertoisi asioista tarkemmin, siksi joissain asioissa on väkisin pitänyt hieman arvailla erilaisten kansansuusta kuultujen tarinoiden valossa.
Mutta mennäänpä nyt aluksi niihin tietoihin pappismunkki Johanneksesta, jotka tällä hetkellä ovat kirjallisesti käytettävissä. Teologian tohtori, Valamon opiston apulaisrehtori Juha Riikonen (JR) kirjoittaa väitoskirjassaan ”Kirkko politiikan syleilyssä”, että Pekka Matsi olisi opiskellut Sortavalan pappisseminaarissa.
Tästä en ole vielä löytänyt enempää tietoja. En siitä, milloin hän pääsi seminaariin tai miksi hän lähti sieltä pois, koska häntä ei mainita mm. seminaarin matrikkelissa. Se voisi viitata vaikka seminaarista erottamiseen tai poislähtemiseen tai johonkin vastaavaan. Tuon ajanjakson Sortavalassa sijainneen pappisseminaarin oppilaista ja henkilökunnasta kootussa matrikkelissa todetaan vain lyhykäisesti, että oli monia, joiden oli jätettävä opinnot kesken erilaisista syistä.
Mutta joka tapauksessa Riikosen tietojen mukaan tämä kaikki – pappisseminaariin meno ja sieltä poistuminen – oli tapahtunut kuitenkin ennen vuotta 1928, jolloin hän meni Viroon ja siellä nimenomaan Petserin luostariin. Petseristä hän jatkoi matkaa ilmeisesti melko pian silloiseen myllerrysten keskellä olevaan, Serbiasta ja eräistä muista alueista muodostettuun diktatoriseen kuningaskuntaan, jonka nimenä oli aluksi ”Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta”, myöhemmin vuodesta 1929 Jugoslavia (siis ”iso-slavia” eteläslaavilaisten mukaan). Siellä hän hakeutui nykyisen Kosovon alueella sijaitsevaan suureen, 1300-luvulla rakennettuun Vysoko-Dečanin Kristuksen ylösnousemuksen luostariin (serb. Манастир Високи Дечани), joka sijaitsee 12 Pećin (Пећ) kaupungista etelään.
Vysoko-Dečanin luostarissa hän Riikosen väitöskirjan mukaan kävi nelivuotisen luostarikoulun 1930-luvun alussa. Munkkivihkimyksen hän sai sitten pohjoisempana Serbiassa sijaitsevassa Gornjakin luostarissa (Манастир Горњак) joulukuussa 1935 ja munkkidiakoniksi vihkiminen tapahtui keväällä 1937 ja pappismunkiksi kesällä 1937.
Näiden vihkimysten jälkeen pm Johannes palasi ilmeisesti piispalta lupaa kysymättä, omin luvin Suomeen syksyllä 1937 ja meni Laatokan saarella sijaitsevaan Konevitsan luostariin, jonka veljestön jäseneksi hänet hyväksyttiin virallisesti vasta keväällä 1939. Syy viivästyneeseen hyväksyntään johtui JR:n väitöskirjan mukaan mahdollisesti siitā, että Johannes ei ollut saanut serbialaiselta piispaltaan Benjaminilta todistusta diakoniksi ja papiksi vihkimisistä. Benjamin piti Matsia luostarilupauksensa rikkojana. Munkkivihkimyksensä yhteydessä Johannes oli luvannut pysyä serbialaisessa luostarissa vähintään kymmenen vuotta, mutta oli sitten lähtenyt omavaltaisesti Suomeen jo parin vuoden kuluttua.
Johonkin noihin aikoihin sijoittunee edellisessä blogijutussa kerrottu hauska tapahtuma Helsingin pääesikunnassa tapahtuneesta armeijan palvelukseen astumisesta. Joka tapauksessa sodan sytyttyä Johannes määrättiin armeijan palvelukseen. Talvisodassa Pekka Matsi toimi aiankin aluksi Kannaksen lohkon Järisevän linnakkeella tykistön lääkintäkorpraalina, myöhemmin ilmeisesti Jatkosodan aikana myös sotilaspapillisissa tehtävissä Karjalassa. Hänet kotiutettiin vasta marraskuun puolessavälissä 1944.
Joitain merkintöjä pappismunkki Johanneksesta – tai oikeammin siis korpaali Pekka Matsista – löytyy Konevitsan luostarin evakuoimisen yhteydessä olleista maininnoista maaliskuulta 1940. Noista tapahtumista on mitä ilmeisimmin olemassa hieman toisistaan poikkeavia kertomuksia, joissa pm Johanneksen rooli on jokaisessa hieman erilainen. Joka tapauksessa Konevitsasta evakuoitiin useita laatikollisia kirkollista tavaraa Kerimäelle. Montako laatikkoa ja keiden toimesta ja milloin – noista löytyy siis erilaisia mielipiteitä.
Tavaroiden evakuoimista oli tapahtunut useamman eri kerran – ilmeisesti ensimmäisen kerran jo Talvisodan syttymisen aikoihin joulukuussa 1939. Tämä evakuointi lienee ollut perusteellisin ja eräiden mielestä asiantuntevin, sillä luostarin oma väki teki valinnat ja koko työn ilman kiirettä. Sittemmin myöhemmin ortodoksisen kirkkomuseon ensimmäisenä asiaiainhoitajana oman työnsä ohessa toiminut, ylidiakoni Leo Kasanko, luetteloi tavarat laatikko laatikolta. Toinen tutkija, Joensuun yliopiston emerita professori Tellervo Krogerus (TK) kertoo eräässä omassa ko. evakuiointia aihettä käsittelevässä esityksessään, ettei Kasanko kuitenkaan sen tarkemmin kertonut 1940- ja 1950-luvun papereissaan tarkemmin noiden laatikoiden tulosta ja alkuperästä.
Hieman tätä asiakokokaisuutta sotkee tai sitten selittää myös se tieto, että tuo toinen tutkija (TK) oli evakuointia armeijan puolesta suorittaneen Konevitsassa palvelleen, patteristossa palvelleen sotilaan ja evakuointia auttaneen lotta-palveluksessa olleen vaimonsa lapsi.
TK:n mukaan evakuointia tapahtui kenties jossain vaiheessa kahdessa erillisessä tapahtumassa ja kahden toisistaan tietämättömien ryhmien toimesta. Näiden ajatustensa taustalla on hänen esitelmässään esitetty kahden paikalla olleen ja työskennelleen siviilin, hänen vanhempiensa, näkemykset ja kokemukset. Se ei ainakaan minulle ole selvää, tarkoitetaanko tässä kahdella erllisellä tapahtumalla joulukuun ja maaliskuun tapahtumia, vai pelkästää keväällä 1940 mahdollisesti tapahtuneita kahta erillistä evakuointia.
Toinen hieman erilainen tarina näistä evakuoinneista oli sittemmin Valamossakin tutuksi tullueen Konevitsan Antin eli Andrei Peškovin kertomaa ja kolmas tarina vielä sairastuvalla työskennelleen hoitajan kertomaa.
Itse olen taipuvainen uskomaan siihen oletukseen, että ainakin Antti, joka ei todennäköisesti ollut paikalla evakuoimassa, kertoi kuulopuheitaan ja ”hieman” tyylilleen sopivasti värittäen. Eli hieman sitä samaa ajatusta kirkon – tässä tapauksessa vieläpä väheksityn ortodoksisen vähemmistökirkon – kannalta katsoen, mistä eräässä edellisessä blogijutussani mainitsin ja minkä professori Jukka Korpela myös kertoo hieman eri sanoin uudessa kirjassaan ”Muinais Venäjän myytti”: saduilla ja tarinoilla nostettiin hallitsijoiden ja vallassaolijoiden statusta, eli vankimmat perusteet vallankäytölle tarjoaa ylevä tarina. Taitaa sama metodi olla yhä edelleen käytössä ko. maassa.
Tässä vaiheessa tarinaan tulee taas mukaan myös kertomuksemme päähenkilö – pappismunkki Johannes – silloinen lääkintäaliupseeri, kuten häntä eräissä teksteissä tituleerataan. Aikalaiskertomuksen mukaan lääkintäaliupseeri sai avukseen muutamia poikia ja heidän kanssaan he sitten keräsivät vielä joitain tavaroita luostarin museosta ja kirkosta laatikoihin ja naulaisivat niitä kiinni. Osa kirkkotekstiileistä pääsi turvaan hevosten loimina. Saman kertomuksen mukaan komentaja olisi luetteloinut evakuoitavat tavarat, mutta ainaakaan allekirjoittaneelle ei selvinnyt, löytyykö tuo luettelo jostain, vai liekö kadonnut jonnekin.
Vastaavasti ilmeisesti joidenkin muiden armeijan asiakirjojen mukaan olisi pitänyt olla niin, ettei pm Johanneksen – siis korpraali Matsin – olisi pitänyt edes tuolloin olla Konevitsassa. Mutta muistitieto kertoo muuta. Selityksiksi kaikille näille kertomuksille on mainittu, että joku muistelija on ehkä sekoittanut toisiaan ulkonäkönsä vuoksi hieman muistuttaneet pm Johanneksen ja igumeni Mavrikin. Mielenkiintoista toki olisi, jos Johannes olisi ollut saaressa vielä Konevitsan munkkien sieltä pois lähdön jälkeen, mutta toki sekin kai oli mahdollista, koska kyseessä ei armeijan näkökulmasta ollut pm Johannes, vaan korpraali Pekka Matsi.
Jälkeenpäin on vaikea todentaa, kertoiko pm Johannes sitten itse luostarin evakuoinnista omana saavutuksenaan luovuttaessaan Konevitsan esineet Kuopiossa. Andrei Peškovin kertomuksessa hänen ansioihinsa on kuitenkin luettu kenties joidenkin toistenkin osuus evakuoinnissa. Selviteltyäni näitä lukuisia erilaisia ristiriitaisia papereita ja kertomuksia pm Johanneksesta, niin sanoisin sillä perusteella, millainen kuva minulle on asiasta ja henkilöstä muodostunut – vastauksena tuohon kysymykseen: kyllä hän kertoi ne omaksi tai oikeastaan oman kirkon, luostarin hyödyksi. TK:n mukaan pm Johanneksen nimiin on siirretty myös luostarista lähdön viime tunteina tehty suuren esinemäärän ripeä evakuointi, jonka takana ja organisoinijoina oli kuitenkin aivan toiset luostarialueella toimineet ja asuneet ihmiset mm. juuri TK:n molemmat vanhemmat isän johdolla.
Joka tapauksessa pääosa kirkollisesta esineistöstä jäi silti luostariin ja hävisi sieltä pikaisesti sotilaiden tultua. Samoin sinne jäivät yli 8000 niteen kirjasto ja luostarin arkisto, joista osa löytyi sieltä täältä revittyinä ja kenties sytykkeinäkin käytettyinä. Kun munkit palasivat Konevitsaan välirauhan aikana, he kohtasivat hävityksen kauhistuttavat jäljet. Paljon myöhemmin – kun pääsin minäkin saareen turistina – minuakin kauhistutti mm. luostarin kiviaidalla aidatun hautausmaan jyrääminen tasaiseksi pallokentäksi.
 |
| Konevitsan jyrätyllä hautausmaalla oli 2006 vain yksi hautaristi. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Monessa eri vaiheessa Konevitsasta evakuoitu kirkollinen esineistö joutui sekin kokemaan vielä kovia aikoja, ensin kuljetusten ja sitten vielä Kuopiossakin epäasiallisen varastoinnin vuoksi. Lisäksi joitakin arvokkaita esineitä tuhoutui Keiteleen Hiekan luostarissa igumeni Pietarin (Pauli Jouhki) aikana sattuneissa kahdessa tulipalossa. Näiden lisäksi ilkivalta ja varkaudet verottivat joitain arvokkaimmista esineistä. Mm. eräs – ilmeisesti noviisi – pilkkoi, varasti ja möi muualle osia pyhittäjä Arsenin reliikkien suojana olleesta hopeisesta kenotafista. Osa varastetuista esineistä saatiin sittemmin takaisin, osa sulatettuina harkkoina, mutta paljon hävisikin.
Pm Johanneksen osuutta noissa tapahtumissa ei kuitenkaan ole millään tavalla rekisteröity, eikä ilmeisesti edes epäilty. Hänen luostarin evakkopaikan Keiteleen Hiekan aikakautensakin jäi varsin lyhyeksi ja aijoittunee melko todennäköisesti pariin lyhyeen jaksoon toinen kenties välirauhan aikoihin ja toinen myöhemmin sodan – siis myös Jatkosodan – jo päätytyttyä, sillä sodan jälkeen hänen elämässä tapahtui melkoinen myllerrys, josta enemmän seuraavassa blogikirjoituksessa.
Johannes ei ilmeisesti Hiekassa syystä tai toisesta oikein viihtynyt. Hieman hankalana luonteena hän kertoman mukaan oli kehnoissa väleissä monien kirkon vaikkutajien, mm. arkkipiispa Hermanin kanssa, joka ei pyynnöistä huolimatta etsinyt hänelle muuta työtä tai sijoituspaikkaa.
Konevitsan luostarin veljestö alkoi vanheta, ruumiillisten ja raskaiden töiden tekijät vähentyä ja jonkilaisia ristiriitojakin alkoi kai ilmetä, mm. kalenterikysymyksissä ja suhteessa Venäjän tai Suomen kirkkoon. Alle viisikymmpisellä pm Johanneksella oli muut asiat mielessä.
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Tämä tarina jatkuu vielä. Edellisen osan löydät tarvittaessa tästä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
ja seuraava osa - taitaa olla jo viides - löytyy tääsä linkistä:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/villin-munkin-yllattavia-peliliikkeita.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti