Kotiin

 Kyllä elämä on ihmeellistä.

Sen olen tainnut näiden viikkojen ja kuukausien aikana todeta jo monta kertaa, mutta sanon sen silti taas. Kyllä elämä on ihmeellistä. Pari kuukautta sairaalassa, ja yhtäkkiä huomaa sopeutuneensa sellaiseen elämään, jota ei olisi vielä keväällä osannut kuvitella edes pahimmassa tai merkillisimmässä unessa.

Sairaalasta on tullut jonkinlainen maailma.

Ei koti, tietenkään. Ei sairaalasta kotia tule, vaikka kuinka ystävällisiä ihmiset olisivat ja vaikka kuinka oppisi tuntemaan käytävän äänet, ruokakärryn kolinan, hoitajien askeleet ja sen kummallisen rytmin, jolla päivä täällä jakautuu lääkkeisiin, mittauksiin, ruokiin, pesuihin, odottamiseen ja taas uuteen odottamiseen.

Mutta maailma siitä on tullut.

Tänään siihen maailmaan tuli kuitenkin iso muutos. Lääkäri ilmoitti, että pääsen ensi viikolla kotiin. Vähitellen alkoi hoitajien kautta selvitä myös mahdollinen paluupäivä, ja samalla käynnistyi kaikenlainen järjestely. Sairaalassa kotiinlähtö ei ole vain sitä, että ihminen nousee sängystä, pukee vaatteet päälleen ja kävelee ovesta ulos. Etenkään silloin, kun ihminen ei vielä oikein kävele sillä tavalla kuin ennen.

Kotiinlähtö on kokonainen operaatio.

Siihen liittyy apuvälineitä, ohjeita, lääkkeitä, jatkohoitoja, kotihoitoa, liikkumista, sänkyjä, tuoleja, tilaa ja sitä, miten vanha mies saadaan taas mahtumaan omaan elämäänsä. Ei vain asuntoon, vaan elämäänsä.

Ja rehellisesti sanottuna vähän pelottaa.

Sen sanominen tuntuu samalla hassulta ja vähän hävettävältäkin. Miksi kotiinmeno pelottaisi? Sehän on juuri se, mitä olen odottanut. Oma koti. Omat tavarat. Oma rauha. Ei sairaalan ääniä, ei käytävällä tapahtuvaa liikettä, ei oven avaamista kesken kaiken, ei sitä pientä tunnetta, että oma elämä on koko ajan jonkun toisen aikataulun varassa.

Silti pelottaa.

Ei koti pelota. Ei oma sohva pelota, ei oma pöytä, ei tuttu ikkuna eikä se oma pieni maailma, josta minut keväällä yhtäkkiä revittiin irti. Se pelottaa, miten minä siellä selviydyn. Olen vielä monella tavalla vajaakuntoinen, toipilas. Jalat eivät ole entiset. Kädetkään eivät ole entiset. Kulkemiseen tarvitaan apuvälineitä, rollaattoria tai nojafordia, tuota tämän uuden elämäni uljasta ratsua.

Se on muuten erikoinen kapistus. En tiedä, pitäisikö sille antaa nimi. Kun ihminen alkaa liikkua nojafordin kanssa, siinä on jotakin yhtä aikaa koomista ja vakavaa. Vanha mies ja metallinen ystävä. Molemmat vähän narisevat, mutta eteenpäin mennään.

Ehkä se on nyt tämän vaiheen kuva.

Eteenpäin mennään, vaikka ei vielä kovin komeasti.

Kotona on tehty jo paljon muutoksia. Sänky on siirretty olohuoneeseen. Turhia huonekaluja on poistettu. Tilaa on järjestetty niin, että minä mahdun kulkemaan, kompuroimaan, opettelemaan, ehkä vähän ärisemäänkin ja ennen kaikkea toipumaan. Lähipiiri on tehnyt valtavasti työtä sen eteen, että koti ei olisi minulle vain paikka, johon minut palautetaan, vaan paikka, jossa voisin oikeasti elää.

Siitä olen syvästi kiitollinen heille.

Kiitos kaikille, jotka ovat siellä kantaneet, siirtäneet, järjestäneet, miettineet ja säätäneet. Kiitos myös lapsenlapsilleni, jotka ovat olleet mukana tässäkin touhussa. Ajatus siitä lämmittää mieltä enemmän kuin osaan oikein sanoa. Siinä on jotakin kaunista, että pienemmätkin kädet osallistuvat siihen, että ukki tai oikeammin kai uudelleen nimetty: Ugi, pääsee kotiin.

Elämä kulkee joskus kummallisissa ympyröissä.

Ensin vanhemmat järjestävät lapsilleen kodin turvalliseksi. Sitten lapset ja lapsenlapset järjestävät vanhalle miehelle kodin sellaiseksi, että hän pääsee sinne takaisin. Siinä on jotakin nöyryyttävää, mutta hyvällä tavalla. Sellaista nöyryyttävää, joka ei paina ihmistä alas, vaan opettaa häntä ottamaan vastaan.

Se on minulle ehkä yksi tämän sairaalajakson suurista opetuksista.

Ottaa vastaan.

Apua. Rakkautta. Huolta. Rukouksia. Hoitoa. Käsivartta. Nojafordia. Sitä, että joku toinen tekee sen, mihin itse ei pysty. Se ei ole aina helppoa ihmiselle, joka on tottunut säätämään, järjestämään, kirjoittamaan, touhuamaan ja olemaan ainakin omasta mielestään melko omatoiminen. Nyt omatoimisuus on välillä sitä, että saa juuri ja juuri sukat jalkaan. Tai pääsee sängystä ylös ilman suurta näytelmää. Tai kävelee ruokasaliin ja takaisin niin, ettei koko maailmankaikkeus romahda.

Aika pieneksi ihmisen sankaruus sairaalassa kutistuu.

Mutta ehkä juuri siksi se on todellista.

Yksi perheenjäsenen sairastuminen muuttaa koko perheen dynamiikkaa. Sen olen nähnyt hyvin selvästi. Sairaus ei pysähdy siihen ihmiseen, jonka ruumis temppuilee. Se leviää läheisiin, aikatauluihin, uniin, pelkoihin, puheluihin, viesteihin ja koteihin. Se tulee keittiöön, olohuoneeseen, työpäivään ja iltarukoukseen. Se saa ihmiset katsomaan toisiaan toisella tavalla.

Meidän tapauksessamme tuo muutos on ollut hyvä.

Ei meillä mikään riitainen perhe ole ollut tähänkään asti. Ei ollenkaan. Mutta jotakin on tiivistynyt. Jokin on tullut lähemmäksi. Sanoisin jopa, että perheestä on tullut entistä sopuisampi ja rakastavampi. Ehkä tällaisten asioiden keskellä ihminen näkee selvemmin, mikä on tärkeää ja mikä ei ole. Moni turha asia putoaa pois, kun elämä yhtäkkiä näyttää hauraan puolensa.

Ja se on näyttänyt.

Hyvinkin hauraan.

Olen yrittänyt analysoida tätä kotiinlähdön pelkoa. Se ei ole paniikkia eikä epätoivoa. Se on enemmänkin varovaista kunnioitusta uuden vaiheen edessä. Sairaala on laitosympäristö, mutta se on myös ympäristö, jossa apu on lähellä. Painat nappia, ja joku tulee. Kotona nappi ei ehkä toimi samalla tavalla. Kotona elämä on vapaampaa, mutta vapaus tuo mukanaan myös vastuuta.

Sitä vastuuta minä nyt vähän katselen ja arvuuttelen.

Pääsenkö ylös? Pääsenkö vessaan? Pääsenkö sieltä takaisin? Pääsenkö keittiöön? Jaksanko? Muistanko lääkkeet? Uskallanko olla yksin? Mitä jos kaadun? Mitä jos voimat loppuvat? Mitä jos tämä uusi elämä ei asetukaan nätisti omaan olohuoneeseen?

Tuollaiset kysymykset käyvät mielessä.

Samalla tiedän, että kotiin pääseminen on suuri lahja. Se on askel kohti tavallista elämää. Tai ainakin kohti jotakin tavallisen elämän tapaista. Ehkä entinen tavallinen ei palaa ihan sellaisenaan. Ehkä ei tarvitsekaan. Ehkä tästä tulee toinen tavallinen. Hitaampi, varovaisempi ja apuvälineillä kalustettu tavallinen.

Mutta tavallinen kuitenkin.

Fyysinen tilani on tällä hetkellä sellainen, että se pakottaa katsomaan totuutta suoraan. Olen laihtunut melkein kymmenen kiloa. Jaloista ja käsistä on kadonnut voimaa. Lihakset riippuvat tavalla, jota en oikein haluaisi katsella, mutta katseltava on, koska ne sattuvat olemaan minun lihakseni. Kahdessa kuukaudessa voi näköjään siirtyä tavallisesta vanhasta miehestä tosi vanhaksi mieheksi.

Seiskavitonen on jo vanha mies.

Minäkin.

Tuo lause tuntuu vähän karulta, mutta ei se ole pelkkää surkuttelua. Se on toteamus. Vanhuus ei enää koputtele ovella, vaan istuu sängyn reunalla ja sanoo: no niin, Hannu, nyt opetellaan taas. Sitä voi yrittää häätää pois, mutta ei se lähde. Parempi kai tehdä sille tilaa ja sanoa, että istu siinä, mutta älä komentele liikaa.

Minulla on vielä asioita tehtävänä.

Sairaalajakso on ollut pääosin oikein mukava, jos sellaista sanaa voi sairaalasta käyttää. Sairaala on aina sairaala. Ei siitä lomakeskusta saa, eikä pidäkään saada. Mutta hoitajat ja lääkärit ovat olleet ammattilaisia ja samalla ihmisiä. Sosiaalisia, ystävällisiä ja kärsivällisiä. Ketään varsinaista äksyä tyyppiä en ole tavannut. Se on aika paljon sanottu kahden kuukauden aikana.

Toivottavasti olen itsekin osannut käyttäytyä sen mukaisesti.

En ehkä aina ole ollut niin yhteisöllinen kuin olisi voinut olla. Yhden hengen huoneessa ihminen voi helposti alkaa elää vähän omassa luolassaan. En silti ole vetäytynyt kokonaan erakoksi, vaikka erakkomunkin ura olisi joissakin hetkissä voinut tuntua houkuttelevalta. Olen osallistunut joihinkin yhteisiin tilaisuuksiin ja viime päivinä käynyt myös syömässä yhteisessä ruokasalissa.

Se on pieni asia normaalille ihmiselle.

Potilaalle se voi olla retki maailmaan.

Ruokasaliin käveleminen ei ole vain ruokasaliin kävelemistä. Se on testi. Se on harjoitus. Se on kysymys jaloille, keuhkoille, tasapainolle ja mielelle: lähdetäänkö? Ja kun takaisin pääsee, voi olla vähän väsynyt mutta myös vähän voitokas. Ei ehkä sankarillisesti voitokas, mutta sairaalapotilaan mittakaavassa aivan riittävästi.

Mitä tästä eteenpäin?

Sitä ei kukaan tiedä. Ei lääkäri, ei hoitaja, en minä, eivät läheiseni. Mutta uskon, että kaikki menee kohtuullisen hyvin. Ainakin oma motivaationi tehdä tilanteesta parempi on vahva. Se on ollut vahva jo siellä, missä en itse ehkä täysin ymmärtänyt edes olevani. Poikani sanat teho-osaston vuoteen vierellä ovat edelleen minussa:

”Taistele, isä. Taistele!”

Ne sanat eivät ole kuluneet. Ne eivät ole muuttuneet muistoksi, joka vain mainitaan jossakin blogitekstissä. Ne elävät yhä. Ne tulevat mieleen silloin, kun jalka ei nouse. Ne tulevat mieleen silloin, kun peilistä katsoo takaisin laihtunut ja vähän väsynyt mies. Ne tulevat mieleen silloin, kun kotiinlähtö pelottaa.

Taistele, isä.

Niin minä teen.

Kun aikanaan kolmen viikon Kuopion jakson jälkeen tulin Mikkelin teho-osastolle, sain myöhemmin pyynnöstäni kuulla erään lääkärin arvion silloisesta tilastani. Vastaus ei ollut tarkoitettu tylyksi, mutta kyllähän se tylyltä kuulostaa:

”Ei tuo mies tuosta kyllä nouse.”

No nousin.

En yksin. Siitä olen varma. Tällaisesta tilanteesta ei nousta yksin, vaikka kuinka olisi sisua, itsepäisyyttä ja halua nähdä vielä seuraava aamu. Siihen tarvitaan lääkäreitä, hoitajia, lääkkeitä, laitteita, rukouksia, läheisiä, lapsia, lapsenlapsia, ystäviä ja ennen kaikkea Jumalan armoa. Tarvitaan monta kättä. Tarvitaan myös se oma pieni tahto, joka sanoo, että vielä en anna periksi.

Mutta yksin se ei riitä.

Yksin ihminen on lopulta aika pieni.

Ehkä juuri siksi kotiinlähtö tuntuu nyt niin suurelta. En ole palaamassa kotiin samana miehenä, joka sieltä lähti. Enkä palaa yksin, vaikka fyysisesti ehkä astun kynnyksen yli omilla jaloillani, nojaafordin tai rollaattorin kanssa. Mukana tulee tämä koko matka. Kuopio. Mikkeli. Teho-osasto. Sairaalahuone. Hoitajien äänet. Lääkärin sanat. Pojan käsky. Läheisten kädet. Rukoukset. Pelko. Kiitollisuus. Ja se outo uusi elämä, joka alkoi jo monta kertaa sairaalan seinien sisällä.

Nyt se alkaa taas.

Tällä kertaa kotona.

En tiedä, miltä se tuntuu ensimmäisenä iltana. Ehkä itkettää. Ehkä naurattaa. Ehkä pelottaa. Ehkä nukun. Ehkä vain istun siinä olohuoneeseen siirretyssä sängyssä ja katselen tuttua kotia kuin vierasta maata, johon olen saanut paluuluvan pitkän poissaolon jälkeen.

Mutta sinne minä menen.

Kotiin.

Vähän heikompana, vähän laihempana, vähän vanhempana ja toivottavasti myös vähän viisaampana. En vielä valmiina, mutta matkalla. En terveenä, mutta toipumassa. En omin voimin, mutta monien käsien kannattelemana.

Ja se riittää tänään.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com