Reilun kahden kuukauden sairaalajakso on nyt takana.
Ensin leikkaus ja kolmen viikon tehohoito Kuopiossa. Sitten kuukausi tehohoitoa Mikkelissä. Lopuksi vielä pari viikkoa kuntoutuksessa Mikkelin sairaalassa. Sellainen oli minun kevätretkeni, vaikka matkailumainokseen sitä ei ehkä kannata laittaa.
Keräkaali-Hannusta on kuitenkin kehkeytynyt jo melkein normaaliin elämään kykenevä ihminen. Vaikka itse sen sanonkin, niin melkoinen saavutus.
Juttelin Mikkelin teho-osastolla lääkärin kanssa ja pyysin häneltä vilpitöntä ja oikeaa arviota siitä, millaisessa kunnossa olin silloin, kun saavuin Kuopiosta Mikkeliin. Kaiken muun ohessa hän sanoi, ettei oikein uskonut miehen siitä enää nousevan.
Jälkeenpäin, kun olen lueskellut omia sairaskertomuksiani, olisin ehkä ollut taipuvainen varmasti itsekin samaan mielipiteeseen.
Mutta nyt olen kuitenkin kotona.
Se lause tuntuu yhä ihmeelliseltä. Se ei ole vain ilmoitus olinpaikasta. Se on melkein tunnustus. Olen kotona. Olen tässä. Hengitän. Kirjoitan. Jaksan jo vähän kulkea. Kaikki ei toimi niin kuin ennen, mutta jotakin hyvin olennaista toimii sittenkin.
Ja kaiken tämän keskellä on kulkenut mukana myös usko. Ei ehkä aina suurina sanoina tai tietoisina ajatuksina, vaan hiljaisena kannatteluna. Ortodoksinen uskoni ei ole ollut tässä vain taustalla oleva asia, vaan aivan todellinen voima, joka on auttanut jaksamaan, luottamaan ja pysymään kiinni elämässä silloinkin, kun elämä itse tuntui olevan hyvin hauraan langan varassa.
Valtava motivaatio parantua on ollut myös hyvä lääke. Ehkä paras lääke. Tai ainakin yksi parhaista. Sen rinnalla on ollut oma ja lukuisten ihmisten esirukoukset, läheisten rakkaus ja se syvä luottamus, ettei ihminen ole yksin edes silloin, kun hän makaa teho-osastolla koneiden, letkujen ja monitorien keskellä. Ne kaikki yhdessä ovat tuoneet hyvän lopputuloksen, ainakin olosuhteisiin nähden.
Sairaalassa liikuin loppuaikana jo rollaattorin avulla. Sitä ennen käytössä oli niin sanottu nojafordi, eli sellainen kävelyteline, jonka varassa ihminen näyttää samaan aikaan potilaalta ja vanhalta traktorilta.
Kotiin sain evääksi rollaattorin ja kävelykepin. Nyt päivän parin aikana olen ottanut jo muutaman askeleen ilman kumpaakaan apuvälinettä.
Ei sillä vielä maratonia voiteta. Ei ehkä edes lähikauppareissua. Mutta muutama askel ilman tukea on tässä elämäntilanteessa aika paljon. Se on pieni suuri voitto.
Fyysinen eteneminen on siis mennyt kohtuudella eteenpäin. Ihan samaa ei aina voi sanoa psyykkisestä kuntoutumisesta. Mieliala heittelee ylös ja alas, ja välillä uidaan varsin syvissä vesissä. Syystä tai toisesta lääkärit katsoivat, ettei asiaa tarvitse hoitaa lääkityksellä ainakaan näin kotona. Joten aivan omilla eväillä edetään ja mennään tässä asiassa. Ehkä kuitenkin hyvä niin. Itse teen joka tapauksessa parhaani tämänkin eteen.
Se ei ole aina helppoa.
On outoa tajuta, että ruumis ei ole ainoa, joka sairastamisen jälkeen toipuu hitaasti. Myös mieli tulee kotiin vähän jälkijunassa. Ihminen voi istua omassa olohuoneessaan ja silti jokin osa hänestä on vielä jossain sairaalan käytävillä, laitteiden äänissä, öissä, joista ei kunnolla muista, olivatko ne unta vai totta, harhaa vai todellisuutta. Välillä jokin pieni asia nostaa pintaan ison aallon. Välillä taas arki tuntuu ihan tavalliselta. Sitten se tavallisuus särähtää siihen, että ei jaksakaan sitä, minkä ennen teki ajattelematta.
Näissä kohdissa rukous on ollut enemmän kuin tapa tai ajatus. Se on ollut tarttumista johonkin itseä suurempaan silloin, kun oma mieli ei ole jaksanut kantaa itseään. Joskus se on ollut vain lyhyt huokaus. Joskus vain ristinmerkki. Joskus hiljainen tieto siitä, että joku toinen rukoilee puolestani, vaikka en itse osaisi tai jaksaisi sanoa mitään.
Mutta onneksi ihminen ei toivu yksin.
Tässä kohtaa on sanottava myös se, että suomalainen sairaanhoito toimii. Ja toimii loistavasti. Sain sairaalassa erinomaista hoitoa, ja sama jatkuu nyt kotona. Luonani käy parikin kertaa päivässä todellisia ammattilaisia hoitamassa ja tarvittaessa auttamassa. He osaavat työnsä, näkevät tilanteen ja suhtautuvat ihmiseen ihmisenä. Sellainen merkitsee paljon, kun oma vointi ja varmuus eivät vielä ole entisellään.
On suuri asia, että tällainen apu tulee kotiin asti. Siinä on jotakin hyvin konkreettista yhteiskunnan hyvyydestä. Meillä on järjestelmä, joka ei jätä ihmistä yksin, kun sairaalan ovi sulkeutuu takana. Kaikki ei tässä maailmassa toimi, mutta tämä toimii. Ja minun kohdallani se on toiminut paremmin kuin olisin osannut edes odottaa.
Onneksi myös lähipiirissä on aivan ihania ihmisiä.
Jo sairaalassa ollessani poikani järjestelivät asioita mallikkaasti. Samoin Eeva, joka yksin ja yhdessä pojanpojan kanssa siivosi ja laittoi kodin siihen kuntoon, että tänne oli hyvä ja helppo tulla. Sähkösänky siirrettiin makuuhuoneesta olohuoneeseen. Petja vei sohvan mennessään, ja pari laiskanlinnaa taisi lähteä kaatopaikalle vanhuuden vuoksi.
Mutta minä en sinne joutunut. Jippii.
Se on tässä vaiheessa ihan hyvä saavutus sekin.
On ollut aika rajua tajuta, että huhtikuun puolivälissä Kuopioon sairaalaan mennyt melko terve Hannu on nyt aika raihnainen, kotona yksin elävä vanha ukko, jäärä. Mutta onneksi en ole täysin toisten autettavissa. Pystyn itsekin melko lailla tekemään normaaleja kotitöitä. Vähän hitaammin, vähän harkitummin ja välillä taukoja pitäen, mutta kuitenkin.
Oli tietysti ihanaa, että Eeva oli täällä apuna kolme tai neljä päivää auttamassa minua. Ja sitä ennenkin, jo sairaalassa ollessani, hän järjesteli Jason kanssa kotia sellaiseen kuntoon, että minun on helppo toimia täällä. Löydän kaiken helposti. Tavarat ovat äärellään ja helposti saatavissa. Entisen arkistonhoitajan järkevästi järjestelemiä, josta en ehkä osaa kyllin kiittää. Mutta kiitän ja kiitän koko sydämestäni.
Kyllä siinä on oma siunauksensa, kun joku tietää, mihin tavarat kannattaa panna. Varsinkin silloin, kun itse ei vielä oikein tiedä, mihin kannattaisi panna edes itsensä.
Ruokahuoltokin on kohdallaan. Eeva teki ruokaa juhannusviikonlopuksi, joten senkin puolesta arki sai rauhallisen ja turvallisen alun. Seuraavalla viikolla ateriapalvelufirma toimittaa ruuat kotiin asti valmiina. Tämäkin on yksi niistä asioista, joita terveenä ei ehkä tule ajatelleeksi kovin paljon, mutta nyt sen merkitys on suuri. Kun voimat ovat rajalliset, valmis ruoka ei ole vain ruokaa. Se on arjen turvaa.
Ulos kaupungille en vielä oikein pääse. Eikä sinne lähteminen ehkä olisikaan kovin turvallista. Liikkumiseni on kuitenkin vielä sen verran hataraa. Mutta talon ulkopuolelle keinulle tai pienelle kävelylle voin toki mennä. En ole vielä rohkaistunut sitä tekemään, mutta jospa nyt säiden lämmetessä saisin senkin aikaiseksi.
Ehkä sekin on yksi etappi. Ei suuri matka, ei sankarillinen paluu kansan keskelle, vaan käynti pihakeinulla. Siinä istuminen ja hengittäminen. Se, että kuulee ulkoilman ja lintujen äänet ilman sairaalan ikkunoita välissä. Sellaiset asiat näyttävät nyt toisenlaisilta kuin ennen.
Tämä sairaalajakso ja sairastaminen, jos sitä nyt sillä nimellä voi kutsua, on vienyt paljon. Se on vienyt voimia, muistia, lihaksia, varmuutta ja entistä huolettomuutta. Mutta samalla se on tuonut mukanaan myös aivan uusia näkökulmia.
Olen aina arvostanut elämää, mutta arvostuksen laatu on muuttunut. Paremmaksi, luulen. En ehkä enää arvosta elämää vain suurina suunnitelmina, työnä, tekemisenä, onnistumisina, selviytymisenä ja suorittamisena. Nyt arvostan sitä myös pieninä asioina. Sitä, että pääsee itse vessaan. Sitä, että kahvi maistuu taas kahvilta. Sitä, että joku käy katsomassa. Sitä, että joku soittaa. Sitä, että voi sanoa: tänään jaksoin vähän enemmän kuin eilen.
Olotilani on tuonut esiin aivan uusia piirteitä ystävistäni ja etenkin lähipiiristäni. Mutta myös itsestäni. Kaikki, mitä ihmisestä paljastuu kriisin keskellä, ei ole aina kaunista katsottavaa. Välillä olen ollut kiukkuinen, väsynyt, epätoivoinen ja varmasti rasittavakin. Mutta samalla olen huomannut myös sen, että minussa on ehkä enemmän sitkeyttä kuin olisin arvannut.
Tai ehkä sitkeys ei aina edes ole omaa sitkeyttä. Ehkä se on sitä, että toiset kannattelevat, kun itse ei jaksa. Ehkä se on läheisten rakkautta, hoitajien ammattitaitoa, ystävien yhteydenottoja ja monien ihmisten rukouksia. Ja ennen kaikkea ehkä se on Jumalan armoa, joka kantaa silloinkin, kun ihminen itse ei oikein kanna mitään.
Tämä on ollut yksi merkittävimmistä asioista, jonka olen tämän “projektini” aikana oppinut. Oman ortodoksisen uskoni valtava voima on tullut näkyväksi tavalla, jota en olisi osannut etukäteen kuvitella. Olen saanut kokea sen monella eri tavalla. Se on kannatellut silloin, kun mikään muu sairaalan yksinäisyydessä ei kantanut. Se on ohjannut oikeaan suuntaan ja avannut elämääni uudella tavalla.
Usko ei poistanut kipua, pelkoa eikä epävarmuutta. Se ei tehnyt minusta sankaria eikä muuttanut sairautta helpoksi. Mutta se antoi suunnan, kun suunta katosi. Se antoi kielen hiljaisuudelle, kun omat sanat loppuivat. Se antoi turvan silloin, kun kaikki muu oli epävarmaa.
En osaa enkä edes halua selittää sitä puhki. Uskossa on jotakin sellaista, mikä ei aina taivu järkeväksi kuvaukseksi. Sen vain tietää, kun se kantaa. Sen tietää silloin, kun rukous ei ole kaunis lause, vaan hätäinen huokaus. Sen tietää silloin, kun oma voima on poissa, mutta jokin voima pitää silti kiinni. Sen tietää silloin, kun tuntuu kuin joku seisoisi sairaalasängyn vieressä valvomassa. Sen tietää silloin, kun ihminen joutuu myöntämään, ettei hän hallitse omaa elämäänsä, mutta ei silti ole hylätty.
Tässä kaikessa ortodoksinen usko ei ole ollut minulle koriste tai lisäosa. Se on ollut kaiken perusta. Se on ollut rukousta, pyhien esirukousten turvaa, kirkon kantavaa muistia ja sitä hiljaista varmuutta, että Kristus on läsnä myös siellä, missä ihminen on kaikkein heikoimmillaan. Ehkä juuri siellä Hän on kaikkein selvimmin läsnä.
Pääni toimii, joten kuten. Sen varmasti tästä blogistakin voi ehkä jotenkin huomata. Mutta jotakin jäi toki matkan varrelle. Aikakäsityksen hämärtymistä ja jonkin verran muistamattomuutta, mutta usein varsin pienistä ja onneksi vähäpätöisistä asioista. Paljon muistia on toki jo palannutkin. Samoin makuaisti.
Aiemmin kaikki suuhunpantava maistui melkein samalta. Nyt alkaa löytyä jo erilaisia makujakin. Se on kummallinen ilo. Kun on ollut tilanteessa, jossa lähes kaikki on epävarmaa, jopa makuaistin palaaminen tuntuu pieneltä lahjalta. Ei ehkä ihan fanfaarien arvoiselta, mutta ainakin hiljaisen kiitoksen.
Vahva motivaationi leikkauksen ja sen jälkeisen ajan keskellä on kantanut pitkälle. Se on ollut varmasti paras lääke kaikkeen. Tai ainakin yksi niistä lääkkeistä, joita ei annostella milligrammoina. Sen rinnalla ovat kulkeneet rukous, läheisten rakkaus, ammattitaitoinen hoito ja Jumalan armo. Niiden avulla jatkan elämääni.
Tai ehkä pitäisi sanoa näin: jatkan uutta elämääni.
Se ei ole ihan sama kuin entinen elämä. Se on hitaampi, hatarampi ja nöyrempi. Siinä on rollaattori eteisessä, kävelykeppi käden ulottuvilla ja nyt sähkösänky olohuoneessa. Siinä käy hoitajia, siinä tuodaan ruokaa kotiovelle, siinä mitataan voimia uudelleen päivä kerrallaan. Mutta siinä on myös paljon kiitollisuutta. Ei sellaista juhlapuheiden kiitollisuutta, vaan vähän kömpelöä, hiljaista ja välillä kyyneleistäkin kiitollisuutta siitä, että olen saanut tulla vielä kotiin.
Päätän nyt ainakin toistaiseksi tämän sairaalablogijuttusarjan tähän.
Hyvää juhannusta ja kesää kaikille, jotka ovat viitsineet näitä jupinoitani lukea!
Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com
PS. Tämä blogijuttu on seitsemäs tarina tässä omassa "sairaalasaagassani" - kotoa Kuopion ja Mikkelin sairaaloitten kautta takaisin. Jos haluat lukea kokonaisuuden ns. kronologisessa järjestyksessä, aloita jutusta "Uusi elämä" ja jatka sitten seuraavat: "Taistele isä, taistele!", "Kaksi minuuttia vai kaksi viikkoa", "Kotiin", "Elämä kantaa" ja "Byrokratian hampaissa", jota seuraa sitten tämä viimeinen osa.
Mielenkiitoisia lukuhetkiä, joita voit tarvittaessa kommentoida.
HAP
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti