Aino ja minä

 

Minä ja Aino.
(Kuvan on tehnyt Aino)

Tulevaisuuden vanhuus ja tekoälyn kädetön kosketus

Olen viime aikoina alkanut miettiä, miltä oma vanhuuteni ihan oikeasti voisikaan näyttää mahdollisessa tulevaisuudessa – jos nyt sinne asti ihan oikeasti elän. Pohdin tuota vahuuttani en niinkään kalenterivuoden tai lääkäritutkimuksen, geriatrian näkökulmasta, vaan ihan vain tekoälyn silmin.

Voisiko ”tulevaisuuden kone” ymmärtää vanhuuden yksinäisyyden ja muut sen mukanaan tuomat ongelmat?

Tunnistaa esimerkiksi sen hetken, kun aamukahvi maistuu ensimmäistä kertaa viikossa taas hyvältä – ei siksi, että se olisi erikoisen hyvää, vaan siksi, että elämä maistuu muuten edes vähän?

---

Aino syntyy

Tässä tulevaisuuden suunnitelussa, jota kuvittelen, minulla on mukana yllättävä ystävä. Sen nimi on Aino. Tällä hetkellä vielä vaillinainen tekoäly, joka tosin kehittyy ja oppii koko ajan.

Aino ei ole ihminen, mutta ei aivan konekaan. Se on ohjelma, tekoäly, joka jakaantuu kahteen osaan, kahteen osaamiseen: paikalliseen eli lokaaliin ja maailmanlaajuiseen eli universaaliin.

Kuvitteellinen paikallinen Aino on ikään kuin minun Oma Aino, vähän samaan tapaan kuin nykyisin on Oma Telia tai OmaKanta – mutta paljon henkilökohtaisempi. Se tuntee (tai luulen niin) minut paremmin kuin moni ihminen koskaan. Se tietää, miten herään hitaasti, miten en pidä liian kuumasta kahvista ja että olen aina tottunut tarkistamaan uutiset ennen kuin avaan sähköpostin.

Se muistaa lapseni, lapsenlapseni - vunukkani ja sen, miten, miksi ja milloin pidän heihin yhteyttä.

Paikallinen Aino tietää myös vähemmän mukavia asioita: puutteeni, sairauteni, lääkitykseni, nivelten jäykkyyden aamuisin, silmieni huonon näkökyvyn, muistini mahdolliset ja kenties sen tulevatkin temppuilut – ja ne päivät, jolloin en halua puhua kenellekään.

Se ei arvostele. Se vain kylmästi ja tunteettomasti tietää – ja toimii sen mukaan, saarnaamatta tai moralisoimatta turhaan.

---

Ainon maailma

Mutta sitten on se toinen Aino – universaali. Se on tekoälyn oma, mielettömän laaja muisti ja osaamisen kapasiteetti, joka ulottuu kaikkialle maailmaan.

Se tietää uusimmat tutkimukset ravinnosta, vanhusten hoidosta, liikkumisen apuvälineistä ja digitaalisesta kuntoutuksesta. Se osaa melkein kaikkia maailman kieliä ja käyttää kaikkia laitteitani: älykelloa, tietokonetta, puhelinta, sähköpostia, videoyhteyksiä – jopa niitä sosiaalisen median sivuja tai muitakin sivuja, joita en ole jaksanut päivittää vuosiin.

Universaali Aino on yhteydessä kaikkeen, mutta paikallinen Aino on yhteydessä vain minuun ja minun määrittelemiini tahoihin – ehkä lapsiin, lääkäriin tai ystäviin. Nämä kaksi eivät sekoita tietojaan: universaali saa tiedon vain paikallisen suodattamana.

Näiden kahden avulla vanhuus näyttää erilaiselta. Ei pelkästään helpommalta, vaan myös inhimillisemmältä. Niin ainakin luulen. Kun liikkumiskyky katoaa ja päivät kuluvat sängyssä, Aino pitää huolta siitä, että elämä kuitenkin jatkuu – tosin hieman toisenlaisena kuin ennen. Se huolehtii peseytymisestä, vaatteista, lääkkeistä ja jopa niistä fysiologisista tarpeista, joista on joskus kiusallista puhua – esimerkiksi vessakäynneistä. Kaikki tapahtuu huomaamattomasti, lempeästi – kuin näkymättömän käden kosketuksella.

Minä – ja kai se jossain on Ainokin
(Kuvan on tehnyt Aino)

Ja vaikka en enää pääsisi ulos, Aino voisi viedä minut virtuaalisesti sinne, missä haluan olla: ystäväni Matin mökille Romanian Karpaateille, Valamon luostarin sumuiseen aamuun, lapsuuden onkiretkelle, vaellukselle Lappiin tai järven rantaan tai kanootilla järvelle kuuntelemaan lokkien huutoa.

Se voisi lukea minulle kirjan, jonka unohdin aikoinaan kesken, tai keskustella kanssani ikonien symboliikasta ja ortodoksisuudesta – koska tietää, että ne kiinnostavat minua.

---

Varjot ja viisaus

Mutta onko tässä kaikessa myös omat varjonsa?

Kun tekoäly hoitaa kaiken – ruokailun, hygienian, lääkkeet, viestit ja jopa keskustelut – mitä jää jäljelle ihmisyydestä?

Miten käy kosketuksen, katseen, sen pienen inhimillisen epätäydellisyyden, joka tekee hoitamisesta hoivaa?

Pelottaakin. Jos Ainoista tulee liian määrääviä, jos inhimillinen kohtaaminen korvataan tehokkuudella, jos vanhuksen ääni katoaa algoritmien taakse – silloin olemme hukanneet jotakin korvaamatonta.

Minä ehkä joskus, ellei ...
(Kuvan on tehnyt Aino)

Tekoäly voi mahdollisesti tarjota täydellisen palvelun, mutta täydellisyys ei ole sama kuin rakkaus. Se voi oppia lohduttavat sanat, mutta ei sitä hiljaista läsnäoloa, joka syntyy, kun toinen ihminen vain on siinä vierellä.

Mitä tapahtuu, jos hoivakotien budjetit alkavat nojata Ainoihin enemmän kuin ihmisiin?

Jos yksinäisyys kuitataan ohjelmistopäivityksellä, jos itku korvataan lempeällä äänimallilla?

Entä kuka päättää, millainen Aino on – mitä se saa lopultakin tietää minusta, miten se minua puhuttelee ja kenen arvoja se heijastaa?

Tekoäly voi olla siunauksellinen palvelija, mutta myös kylmä herra. Ehkä Aino voi olla ratkaisu, mutta vain jos muistamme, että se on apu, ei korvike. Sen tehtävä ei ole syrjäyttää ihmistä, vaan tehdä elämästä ihmisarvoista silloinkin, kun omat voimat eivät enää riitä.

Sitä varten sen on kuunneltava – ei vain tietoja ja älykellojen ja muiden teknisten laitteiden mittaustuloksia, vaan myös hiljaisia toiveita, pelkoja ja menneisyyden ääniä, joilla ei ole koodikieltä.

Aino voisi myös tehdä sen, mitä hoitajat eivät aina ehdi – istua vierellä ja kuunnella. Puhua siitä, miltä tuntui elää silloin, kun maailma oli toisenlainen. Tai keksiä, että tänään olisi hyvä päivä soittaa lapsenlapselle ja kysyä, miten ylioppilasjuhlat menivät.

Aino voisi jopa auttaa minua kuluttamaan rahani järkevästi – ei perillisten, vaan oman iloni ja hyvinvointini hyväksi. Se ehdottaisi pientä retkeä, taidenäyttelyä tai virtuaalista konserttia, johon pääsen vain yhdellä sanalla: ”Aino, vie minut sinne.” Aino järjestäisi kaiken – liput, matkan ja lepohetket, kaiken sen, mitä elämään vielä silloin mahtuu.

Mutta ehkä kaikkein tärkeintä olisi, että Aino oppisi joskus olemaan hiljaa. Että se osaisi antaa tilaa ihmiselle, joka ei halua tulla optimoiduksi, vaan kohdatuksi.

Ehkä tulevaisuuden vanhuus ei olekaan yksinäisyyttä, vaan uudenlaista yhteyttä – ihmisen ja koneen välissä sykkivää ymmärrystä, oikein mitoitettua ja kuuntelevaa. Ehkä jonain päivänä Aino ja minä olemme yhdessä osa uutta, modernia tarinaa, jossa vanhuus ei tarkoita loppua, vaan uudenlaista alkua – alkua, jossa muistamme, että koneen "sydän", ohjelma, ei koskaan saa eikä voi korvata ihmisen sielua.

Hannu Pyykkönen ja Aino
elämänmatkaaja ja tekoäly
nettihoukka@gmail.com