Pyykkönen: Kun kieli erottaa

Pyhän Hengen vuodatus
(kattofresko)
Foto © Hannu Pyykkönen

Suomen ortodoksisen kirkon monikielinen todellisuus

Suomen ortodoksisen kirkon sisällä on viime vuosina syntynyt jännitteitä, jotka eivät liity niinkään oppiin tai liturgiseen perinteeseen, vaan kieleen, identiteettiin ja sodan varjoon.

Eri puolilla maata – erityisesti Itä- ja Kaakkois-Suomessa, mutta myös muualla – seurakuntien elämä on muuttunut monikieliseksi tavalla, joka on herättänyt keskustelua, ja osin myös purnausta ja jopa ristiriitoja.

Taustalla on koko Eurooppaa järisyttänyt tragedia – Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Sen seurauksena monet ukrainalaiset ovat löytäneet tiensä myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon etsiessään lohtua ja yhteyttä uskonsa kautta. Samalla on kuitenkin muistettava, että kirkon ovista on jo vuosikymmeniä kulkenut venäjänkielisiä maahanmuuttajia, joiden aktiivisuus on pitänyt yllä vähemmistömme elävää seurakuntaelämää etenkin juuri itäisessä Suomessa.

Kielen, historian ja politiikan painolasti on kuitenkin ollut raskas. Kun Ukrainan sodan alkamisen kolmantena vuosipäivänä tässä jokin aika sitten kehotettiin rukoilemaan Ukrainan kärsimysten puolesta, kaikki eivät kokeneet sitä samalla tavalla. Joidenkin mielestä se oli kristillinen velvollisuus, toisten mielestä poliittinen kannanotto. Näin rukouksesta tuli tahtomattaan jakolinja.

Monikielinen kirkko – mutta kenen kieli kuuluu?

Käytännön tasolla ongelmat ovat usein arkisia. Joissain seurakunnissa melkoinen – joidenkin mielestä liian suuri – osa tiedotuksesta, tapahtumista sekä lasten ja nuorten leireistä on venäjänkielistä.

Suomea äidinkielenään puhuva voi kokea, että oma kieli jää syrjään, ja samalla katoaa myös tunne hengellisestä kodista. Kieli ja kirkko ovat molemmat identiteetin ydintä.

On kuulunut myös kuvauksia tilanteista, joissa esimerkiksi synnintunnustuksella tulee tunne, ettei voi puhua syvällisesti omalla kielellään. Tällöin on vaarana, että hengellinen yhteys katkeaa.
Toisaalta on muistettava, että muunkielisten, myös venäjänkielisten, joukossa on paljon lämpimiä ja auttavaisia ihmisiä. He ovat olleet ahkerasti auttamassa ukrainalaisia pakolaisia – tulkkeina, majoittajina ja monin muin tavoin. Hekin tarvitsevat palveluksia mieluusti omalla kielellään.

Ongelma ei siis ole yksittäisissä ihmisissä, vaan siinä, miten yhteinen kirkko pystyy elämään monikielisenä ja monikulttuurisena niin, ettei kukaan koe jäävänsä ulkopuolelle. Kieli ei ole pelkkä väline – kuten usein tässäkin tilanteessa väitetään – vaan identiteetin ja osallisuuden sydän.

Historiallinen peili

Noin sata vuotta sitten Suomen ortodoksinen kirkko oli lähes kokonaan venäjänkielinen. Vasta itsenäistymisen jälkeen alettiin siirtyä suomen kieleen, ja muutos oli valtava.

Me nykyihmiset emme ehkä osaa edes kuvitella tuon muutoksen suuruutta. Monille se merkitsi samalla ortodoksisen kirkon säilymistä suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen tulemista ns. toiseksi kansankirkoksi.

Nyt historia tuntuu kiertävän kehää. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulta lähtien venäjän kieli on palannut kirkkoon maahanmuuton myötä. Se ei sinänsä ole ongelma – ortodoksisuus on aina ollut monikielistä.

Ennen kuin Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi Moskovan patriarkaatista Konstantinopolin alaisuuteen 1920-luvulla, kirkon kieli ja kulttuuri olivat pääosin venäläisiä. Suurin osa jumalanpalveluksista toimitettiin kirkkoslaaviksi, ja kirkon hallinto, papisto ja kirjallisuus olivat vahvasti Venäjän vaikutuspiirissä.

Monet niin sanotut ”supisuomalaiset” – myös monet ortodoksit – kokivat tuolloin slaavilaisen kirkon vieraaksi. Se oli monelle ”venäläinen kirkko Suomessa”, ei ”suomalaisten kirkko”. Tämä vierauden tunne liittyi kieleen, liturgiaan ja kansalliseen identiteettiin aikana, jolloin Suomi oli vasta todella konkreettisesti erkaantumassa Venäjän vallasta. Poikkeuksiakin toki oli, etenkin ns. myöhempien karjalaisten evakkojen piirissä: monet heistä olivat juurtuneet slaavilaiseen perinteeseen kielellisesti ja perinteen osalta.

Nyt, yli sata vuotta myöhemmin, sama kokemus toistuu eri muodossa. Joissain seurakunnissa venäjän kieli on jälleen vahvassa asemassa maahanmuuton ja osin myös papiston rakenteen vuoksi. Kun jumalanpalveluksia, tiedotusta ja yhteisöllisiä tapahtumia toteutetaan siellä suurelta osin venäjäksi, suomenkieliset voivat tuntea, että heidän ”oma” kirkollinen tilansa on kaventunut.

He pelkäävät joutuvansa uudelleen sivuun kirkosta – tällä kertaa ei vieraassa valtakunnassa, vaan omassa maassaan, omassa kirkossaan.

Toisaalta tässä on myös tunneperäinen ulottuvuus: suomenkielinen ortodoksi saattaa kokea menettävänsä paikkansa yhteisössä, jota on auttanut rakentamaan ja jonka piti olla hänen hengellinen kotinsa. Hän ei ole vihainen yksittäisille venäläisille tai ukrainalaisille, vaan kokee, että oma kieli, oma ääni ja oma yhteisöllinen muoto katoavat.

Suomalaiset ortodoksit ovat historiallisessa muistissaan jo kerran aiemmin kokeneet vieraantumista kieli- ja kulttuurisyistä. Nyt he pelkäävät historian toistuvan – ei poliittisesti, vaan hengellisesti ja kielellisesti – kun venäjänkielinen kirkollisuus vahvistuu Suomessa.

Kirkon kutsumus sovintoon

On ehkä helppo ymmärtää suomalaisia, jotka kokevat kielitilanteen epäreiluksi. Suomen historia Venäjän vallan alla ja viime sotien muistot elävät yhä todella syvällä kansallisessa muistissa. Huomaan sen toisinaan myös itsestäni. Toisaalta kirkko ei voi olla vain kansallinen instituutio – sen tehtävä on olla Kristuksen ruumis, joka kokoaa eri kielet ja kansat samaan ehtoollispöytään.

Siksi tarvitaan viisautta ja herkkyyttä. On totta, että seurakuntien työvoimapula tekee tilanteesta entistä vaikeamman: aina ei ole tarjolla suomenkielistä pappia, ja venäläistaustaiset papit ovat toisinaan ainoita hakijoita. Mutta on myös totta, että pelkkä asioiden käytännön selittely ei riitä, jos ihmiset kokevat hengellistä vieraantumista.

Kirkon johdon tulisi ehkä nähdä kielellinen kysymys hengellisenä, ei hallinnollisena haasteena. Monikielisyys ei ole ongelma, jos jokainen kokee tulleensa kuulluksi ja rakastetuksi omalla kielellään.

Pieniä askelia sovintoon

Sovinto ei synny julistamalla, vaan kohtaamalla.

Voisiko seurakunnissa järjestää yhteisiä juhlia, joissa laulettaisiin sekä suomeksi että venäjäksi – ja ehkä myös ukrainaksi?

Voisiko esirukouksissa kuulla useammin eri kieliä – ei vain suomea ja venäjää, vaan myös ruotsia ja vaikkapa arabiaa – ilman että kukaan kokee toisen kielen olevan ”liikaa”?

Voisiko pieni rukous luettuna ruotsiksi, arabiaksi tai kreikaksi muistuttaa, että kirkko on todella katolinen – siis yhteinen ja kokonainen?

Joskus juuri rukous voi olla sovinnon alku. Ei poliittinen rukous, vaan hiljainen, sydämen rukous: että Herra parantaisi meissä ne haavat, joita historia, sota ja sanat ovat jättäneet.

Yhteinen kirkko vai rinnakkaiset yhteisöt?

Ellei jotain konkreettista tehdä – ja pian – on vaarana, että ortodoksinen kirkko Suomessa jakautuu hiljalleen rinnakkaisiin todellisuuksiin: suomen-, venäjän- ja ukrainankielisiin piireihin. Tai jopa erillisiin seurakuntiin ja eri patriarkaatteihin kuuluviksi – pahimmillaan skismaattisiksi – ryhmiksi. Silloin menetämme jotakin olennaista, ja tilanne lähentelee jo katastrofia Suomen ortodoksisessa kirkossa.

Ortodoksisuus ei ole kansallinen projekti, vaan Kristuksen kirkko, jossa jokainen kieli ja kulttuuri voi heijastaa osan taivaallisesta valosta. Mutta se edellyttää, että uskallamme katsoa toisiamme kasvoihin ilman ennakkoluuloja – ja ilman pelkoa siitä, kuka kuuluu ”enemmistöön” ja kuka ”vähemmistöön”.

Rakastakaa toinen toisianne, että yhtä olisimme

Kirkon tehtävä ei ole puolustaa kansallisia rajoja, vaan rikkoa niitä rakkaudella.

Ehkä juuri nyt, kun maailmassa on liikaa vihollisuutta, kirkon tulisi olla se paikka, jossa eri kielillä rukoillaan saman Kristuksen edessä – ei toisiaan vastaan, vaan yhdessä.

Se ei poista erimielisyyksiä, mutta voi tehdä niistä rukouksen.

Ja siinä rukouksessa, hiljaisuuden keskellä, voi ehkä kuulla jotakin tärkeää:
että Jumalan valtakunnassa ei ole venäläisiä, ukrainalaisia eikä suomalaisia – on vain Hänen lapsiaan.

Ortodoksinen taivas

Kerronpa tähän loppuun vielä vakavan asian kevennykseksi – ja ehkä jopa opetukseksi – löyhästi asiaan liittyvän vanhan puujalkavitsin:

Pyhä Pietari oli päättänyt pitää Taivaassa avoimet ovet suomalisille. Tietysti suuret määrät maan päällä elossa olevia ihmisiä halusi tutustua Taivaaseen, vaikka siellä ei ämpäreitä jaettukaan ja Pietari johdatteli heitä sujuvasti huoneista toisiin. Samalla hän aina kertoi, että tässä on roomalaiskatolisten taivas, tässä helluntailaisten taivas, ja niin edelleen.

Kerran he pysähtyivät eräälle ovelle, ja ennen sinne menoa Pietari sanoi:
”Kaikkien on ehdottomasti oltava hiljaa, kun kävelemme tämän huoneen läpi.”

Niin tehtiin, ja kun oltiin taas seuraavassa huoneessa, joku rohkeni kysyä, miksi piti olla hiljaa.

Pietari vähän vaivaantuneena vastasi:
”No, tuo edellinen huone – se oli ortodoksien taivas. Ja he siis luulevat olevansa siellä ihan yksinään.”

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pyykkönen

17.10.25

Kun kieli erottaa – ja yhdistää