4.10.25

Ortodoksiset papit ja hengellinen työ somessa

 

Uspenskin katedraali, Helsinki
Foto © Soili Mustapää, 2012

Joitakin aikoja sitten ortodoksiset papit kokoontuivat Australiassa pohtimaan mielenkiintoista ja ajankohtaista teemaa “Sosiaalinen media ja pappeus: Papiston sosiaalisen median käyttö”. Me maallikot saatamme kenties usein ajatella, että papit ne keskustelevat kokouksissaan enemmänkin vain liturgioista, kirkkorakennuksista ja jumalanpalveluksista kuin some-pohdinnoista. Yllätyin, kuinka syvällisiä hengellisiä kysymyksiä tuossa australialaisessa kokouksessa sitten lopulta käsiteltiinkin. Esimerkiksi: miten Kristuksen kuva ja todistus näkyvät ja kuuluvat digitaalisessa maailmassa? Tuollaisten asioiden pohtiminen olisi myös meille Suomen ortodoksisessa kirkossa toimiville piispoille, papeille ja työntekijöille yleensä hyvinkin ajankohtainen kysymys.

Vastuullisuus ja esimerkki

Papit ovat verkossakin esikuvia – tai ainakin heidän tapansa toimia siellä voi vaikuttaa vahvasti seurakuntalaisiin ja niihin ihmisiin, jotka somea käyttävät. Australiassa korostettiin, että somessa julkaistu sana ei ole koskaan neutraali. Kun puhutaan uskoa ja kirkkoa koskevista asioista, viestillä on aina hengellinen paino. Sanat voivat rohkaista ja tukea, mutta myös hämmentää tai jopa satuttaa.
Suomessa on nähty, että jotkut papit ja teologit – kuten esimerkiksi isä Rauno – käyttävät somea loistavasti: kirkollisia opetuksia, rukouksia tai mielenkiintoisia hengellisiä pohdintoja, joita seurataan netin kautta. Hyvänä esimerkkinä voisi mainita myös Helsingin ortodoksisen seurakunnan kanavat, joissa julkaistaan jumalanpalvelusten verkkolähetyksiä, YouTube-videoita, seurakunnan virallisia tervehdyksiä sekä opetus- ja rukousmateriaalia.

Todistus digiaikana

Kysymys “Pappi Kristuksen kuvana digitaalisella aikakaudella” haastaa myös ortodoksisen kirkon. Miten piispan tai papin oma julkinen viestintä verkossa vastaa hänen kutsumustaan tai jopa kirkollista tehtäväänsä? Voivatko ihmiset tunnistaa hänen teksteissään ja olemuksessaan evankeliumin sävyn? Miten piispan tai papin tekstit, ääni, video tai muu some-sisältö välittää sanoman sävyn, lämmön, totuuden ja armollisuuden? Tunnistetaanko piispa tai pappi ja tilanne netissä todelliseksi paikaksi, josta rukous, lohdutus, opetus tai hiljaisuus voivat tulla läsnä oleviksi – vai jääkö ne digivirran varjoon? Kyse ei siis ole vain tiedottamisesta tai informoinnista, vaan läsnäolosta.

Esimerkiksi seurakuntien, Valamon ja Lintulan luostareiden julkaisut – jopa monet kirkon ulkopuolisten yksityisten ja vapaaehtoisten toimittamat sivut – tarjoavat myös usein hengellistä opetusta, rukoushetkiä sekä kirkkomusiikin ja ikonien kauneutta – joskin ne eivät aina tietenkään ole siis suoraan piispojen, pappien tai kirkon viestejä. Silti ne saattavat luoda ilmapiiriä, jossa hengellinen sisältö voi tavoittaa myös niitä, jotka eivät muuten fyysisesti kirkkoon pääse. Niissäkin yhdistyvät – tai ainakin pitäisi yhdistyä – hengellinen opetus, rukous ja arjen välähdykset – ehkä juuri silloin ne koettaisiin aidoiksi ja puhutteleviksi.

Pelot, vääristymät ja somekriisi

Eräässä tapaamisessa puhuttiin kerran “lopun ajan pelosta” somessa: siis siitä, miten verkon huhut ja sensaatiot, jopa valheelliset panettelut, voivat synnyttää paniikkia, epätietoisuutta tai turhaa ahdistusta jopa lähes "alkukantaista" vihaa. Suomessa tällaisia piirteitä on ollut myös aika ajoin nähtävissä, kun esimerkiksi kirkollinen julkinen – mutta usein epävirallinen – nettikeskustelu reagoi nopeasti paikallisiin tai maailmanpoliittisiin kriiseihin sekä omien piispojen tai pappien väärinkäytöksiin. Silloin helposti jotkut yksityiset, anonyymit keskustelupalstat ja keskustelijat repivät henkilöitä riekaleisi jonkin väärän – usein kirkon ulkopuolisen – toiminnan tai teon seurauksena. Joskus näitäkin ”raameja” jopa sovitellaan sitten erilaisiin eskatologisiin odotuksiin ja Raamattu-kuviin tai teksteihin.
Lisäksi julkinen näkökulma, jossa papin tai piispan oma elämä tai tehdyt virheet, väärä elämäntapa, ihmissuhteet, jne. leviävät somessa laajasti – tarkoituksella tai tahattomasti – ja se voi johtaa julkisiin “some-tuomioistuimiin” (tai “some-inkvisiittoreihin”) niin netin maallikoiden kuin joskus jopa papiston keskuudessa. Tällainen maallinen kokemus tehdystä virheestä saattaa jäädä kirkolle suuremmaksi ristiksi kuin ehkä sen tarvitsisi oikeasti olla. Silloin jokaisen järkevän, kirkon etua ajattelevan ihmisen toimiminen rauhan ja totuuden äänenä olisi tärkeää: toisia voi toki neuvoa, mutta samalla pitää varoittaa yleistyksistä ja haastaa sekä kaikin tavoin välttää inhoa ja vihapuhetta.

Pastoraalinen huolenpito verkossa

Suomi on suuri maa, välimatkat pitkiä. Jos asut kaukana tsasounista tai kirkkojen tiheys on heikko, internetyhteys voi olla ainoa säännöllinen yhteys seurakuntaan. Verkkolähetykset, nettiryhmät, etätapaamiset (videopuhelut tai Teams-tyyppiset ratkaisut), opetusvideot ja podcastit tarjoavat silloin mahdollisuuden hengelliseen yhteyteen, sielunhoitoon ja opetukseen. Mutta osataanko niitä käyttää ja hyödyntää oikein?

Mahdollisuus ja haaste ortodoksisessa kirkossa

Teknologia tarjoaa meille suuren potentiaalin: kirkon ääni voi kuulua laajemmin, ihmiset voivat osallistua etänä, viestintä voi olla monikanavaista, nopeaa ja helposti saavutettavaa ja lisäksi usein edullista (lue: halvempaa). Mutta samalla tarvitaan harkintaa:

  • Sisällön syvyys: Onko teksti, video tai lähetys hengellisesti rakentava vai pinnallinen, tehty lähes “heittäen” sisältöjä pahemmin ajattelematta?

  • Julkisuus ja varotoimet: henkilön yksityisyys, virheiden mahdollisuus, trollit, kommenttien hallinta.

  • Kirkon sisäinen koulutus: Papit ja hengellisen työn tekijät, mutta myös kirkon tiedottajat voisivat tarvita enemmän koulutusta kirkollisesta viestinnästä yhdistettynä moderneihin sometyökaluihin ja digitaaliseen käytäntöihin.

  • Nuoret ja uudet sukupolvet: He odottavat visuaalisuutta, nopeutta, esteettisyyttä, ehkä jopa helppoutta viestinnässä – miten kirkko voi vastata näihin odotuksiin ilman että menetetään totuutta tai syvällisyyttä?

Esimerkkitapaukset Suomesta

Tässä muutamia konkreettisia esimerkkejä, joissa Suomen ortodoksinen kirkko tai seurakunnat toimivat tai voisivat toimia somen ja digitaalisen viestinnän kentällä:

  1. Synkoronoidut verkkolähetykset
    Suomen ortodoksinen kirkko tarjoaa jumalanpalvelusten verkkolähetyksiä eri seurakunnilta täysin ilman synkronointia, jokainen omalla tyylillään ja taidoillaan tai jopa taitamattomuudellaan. Helsingin ja jotkut muutkin seurakunnat ovat tässä toiminnassa taitavia ja aktiivisia, eivät silti kaikki.Voisi varmaan kysyä - pitääkö kaikkien sitten olla "hyviä ja osaavia" - voisiko "naapuri" auttaa tässä asiassa.

  2. Seurakunta somessa
    Joillakin seurakunnilla on oma YouTube-kanava, jossa välitetään jumalanpalveluksia, konserttiesityksiä, virallisia tervehdyksiä ja jopa seurakunnallisia tiedotteita ja opetus- ja rukousmateriaalia. Lisäksi joidenkin seurakuntien muillakin nettialustoilla on julkaistu luentoja, podcast-materiaalia ja hengellisiä tekstejä. Miksi vain joillakin?

  3. Työntekijä somessa
    Netissä ovat jo melko tavallisia (ainakin osittain) videostriimaukset jumalanpalveluksista, opetusvideot ja kirkon toiminnasta äänitetyt tai videoidut materiaalit. Mitäpä jos mahdollistettaisiin     myös yhteydenpito pappiin / työntekijöihin / seurakuntalaisiin netin (Signal-viestit tai jopa puhelut, Whats App-ryhmät, jne.) kautta sekä mahdollisuus osallistua näin myös kirkon opetukseen, vaikka fyysinen kirkko / tapaamispaikka olisi kaukana. Aktiivisuus ja seurakuntayhteys voisivat lisääntyä.

Mitä vielä voisi lisätä / pohtia

  • Säännölliset somestrategiat kirkossa: Onko kirkolla tai seurakunnalla selkeä, tarvittavan usein uudistettu suunnitelma, miten somea käytetään – ei vain nyt, vaan tulevaisuudessakin uusien välineiden / yhteyksien kautta? Kenelle sitä suunnataan, kenelle asia hoidetaan muulla / millä tavoin, millä "sävyllä", mitä tavoitteita varten, miten koulutus asiaan hoidetaan?

  • Some-etiketti papiston näkökulmasta: Miten papin henkilökohtainen some-käyttäytyminen eroaa virallisista kanavista? Missä on raja?

  • Koulutus: Piispat, papit, kenties myös munkit/nunnat, mutta etenkin kirkon hengellisen työntekijät tarvitsevat käytännön koulutusta somen työkaluista, videotuotannosta, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja moderoinnista. Miten se toteutetaan, jos viestinnästä vastaavat eivät asiaa tunne eivätkä sitä toteuta tai se ei ehkä joitain kiinnosta? Pitäisikö koko kirkon viestintä laitaa uuteen hajautettuun formaattiin?

  • Palaute ja vuoropuhelu: Some mahdollistaa palautteen antamisen ja saannin nopeasti. Kuinka seurakunnat suhtautuvat rakentavaan / repivään kritiikkiin somessa? Entä virheisiin? Voisiko papin tavata myös henkilökohtaisissa asioissa (hautajaisten, häiden, kasteen järjestelyt, todistukset, jne. ehkä myös "helpommat" hengelliset keskustelut) netissä ja varata sitä varten ajan, ja hoitaa asian muutoin kuin käymällä toimistossa keskiviikona klo 9-12?

  • Kaipuu hiljaisuudelle ja offline-elämälle: Se pitää muistaa, että somessa läsnäolo voi aiheuttaa myös rasitusta. Papiston tulee olla mahdollista huolehtia omasta jaksamisestaan: rajat, aika lepoon, offline-hetket.

Päätelmä

Erilaiset kokoukset ja niiden pohdinnat siis osoittavat, että sosiaalinen media ei ole – tai pitäisi kai sanoa kirkon kyseessä ollessa: ei pitäisi olla – enää marginaalikysymys papistolle tai hengelliselle työlle, vaan yksi ydinosa nykyistä todellisuutta. Suomen ortodoksisessa kirkossa on jo nyt paljon hyvää: verkkolähetykset, somekanavat ja kirkon sekä vapaaehtoisten tuottama opetusmateriaali. Mutta parantamisen varaakin on – erityisesti sosiaalisissa yhteistyökyvyissä, koko toiminnan synkronoinnissa ja jopa useiden toimijoiden taitotasoissa ja tietysti myös silloin, kun haluamme, että somessa näkyy Kristus ja että kirkon todistus säilyy samalla eheänä, syvänä ja elävänä.
Samoin talous tulee asettamaan rajoja toiminnalle. Papin tapaaminen ”hieman helpommissa kysymyksissä” on halvempaa netissä, kuin että joku joutuu ajamaan sata kilometriä tapaamiseen tai keskusteluun. Kastetta tai häitä ei ole syytä järjestää netin kautta, mutta hengellinen keskustelu (ei silti rippi) kyllä onnistunee.

Kuten sanottu: kun/jos pappi toimii verkossa samasta hengellisestä vakaudesta ja vakaumuksesta käsin kuin kirkossa alttarilla, somestakin voi tulla todistus. Ja jokaisen seurakunnan, jokaisen papin, piispankin, jokaisen henkilön some-sisältöjään tuottaessaan tulee kantaa vastuuta siitä, miten koko ajan pienenvän ortodoksisen kirkon ääni kuuluu maailmassa ja etenkin Suomessa.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
(maallikko ja seurakuntalainen)
 nettihoukka@gmail.com

Lähettänyt klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)