Olen viime päivinä seurannut erästä tapausta. Tapausta, joka liittyy ortodoksisuuteen. Siis ortodoksiseen kirkkoon – siihen kirkkoon, johon itsekin kuulun. Tapaus on osin jopa surullinen, mutta valaiseva: suuren seurakunnan kirkkoherra ja hallinto hylkäsivät osan seurakuntalaisistaan tavalla, jota voi kutsua vain tylyksi. Kyse ei ole yksittäisestä virhearviosta tai väärinkäsityksestä, vaan kenties laajemmasta oireesta. Oireesta, joka liittyy siihen, miten kirkkomme on viime vuosina muuttanut seurakuntarakenteitaan.
Vanha rakenne – toimiva ja ymmärrettävä
Suomen
ortodoksisen kirkon seurakunnat ovat toimineet perustamisestaan,
1920-luvulta lähtien, varsin yksinkertaisella periaatteella: yksi
seurakunta, yksi kirkkoherra, yksi historia, yksi yhteisö. Tämä
malli toimi, vaikka se alkuun oli sodan jälkeen todella raskas vähäiselle
pappisjoukolle, joista olen usein käyttänyt nimitystä "sydänpapit", heillä oli sydän paikallaan. Tilanne ja olosuhteet loivat kuitenkin paikallista identiteettiä, sodan
jälkeistä jatkuvuutta ja ortodoksista yhteisöllisyyttä.
Jokaisella
seurakunnalla oli oma tapansa elää yhteistä ortodoksisuuttamme –
omaan yleiseen, maailmanlaajuiseen ortodoksiseen perinteeseen
pohjautuen – rukouksessa, jumalanpalveluksessa, yhteisessä
elämässä ja arjessa. Paikallinen perinne ei ollut uhka, vaan
rikkaus.
Sitten tulivat “konserniseurakunnat”
Kun
kirkossamme ryhdyttiin muutama vuosi sitten rakentamaan suurempia,
niin sanottuja ”konserniseurakuntia”
– käytän tuota kirkolle vierasta sanaa tarkoituksella – moni ei
ymmärtänyt, millaiseen kokeiluun oltiin lähtemässä.
Hallinnollinen tehokkuus ja säästöretoriikka korvasivat
seurakunnallisen todellisuuden.
Yhtäkkiä yhden
kirkkoherran alle liitettiin kaksi, kolme tai ehkä useampia entisiä
seurakuntia, joilla oli omat historiansa, tapansa ja "henkensä", jos lie myös vikansa.
Tulos? Seurakunnat menettivät identiteettinsä,
papit joutuivat hallinnollisen kaaoksen keskelle, ja kirkkoherroista
tuli eräänlaisia toimitusjohtajia, jotka johtavat laajaa
“henkilöstöä” ja “toimipisteitä” – eivät enää
hengellistä yhteisöä.
Kouluttamaton johtajuus ja vanhojen tapojen painolasti
Kirkkomme
ei valmistautunut tähän muutokseen kunnolla. Uusia
konsernirakenteita johtavat kirkkoherroiksi nimitetyt papit eivät
saaneet juuri lainkaan koulutusta suurten, monikulttuuristen ja
historiallisesti erilaisten seurakuntien johtamiseen. He jatkoivat
kuten ennenkin – toivat mukanaan oman
”emäseurakunnan” vanhat
rutiinit, hierarkiat ja tavat, jotka eivät sovi yhteen uuden
rakenteen ja
erilaisten historioiden ja käytäntöjen kanssa. Kieltämättä
mukana tulivat myös vanhat virheet.
Tuloksena
oli monin paikoin sekasorto. Joissakin seurakunnissa kirkkoherrat
johtivat, jos johtivat – mutta monessa paikassa astuivat esiin niin
sanotut oheisjohtajat:
työntekijäklikit, luottamushenkilöklikit, etnisten ryhmien klikit tai muut epäviralliset
vallankäyttäjät. He alkoivat ohjata seurakunnan elämää ja
päätöksentekoa, usein ilman todellista vastuuta tai hengellistä
näkökulmaa, joskus jopa
kenties omaa tai ryhmänsä etua ajatellen.
Kirkkoherralle
saattoi jäädä niin sanottu “mopen osa” – ja joillekin se oli
liikaa. Tällaisissa tilanteissa on nähty oireilua myös
papillisessa ja sosiaalisessa käytöksessä: liiallista
kuormittumista, päihteiden käyttöä ja muita vakavia ongelmia,
joiden juuret ovat usein hallinnollisen rakenteen ja hengellisen
todellisuuden ristiriidassa.
Entistä enemmän astuivat
estradille myös niin sanotut ”kahdeksasta
neljään papit” ja muut työntekijät – ne, jotka suhtautuvat kirkon palvelukseen
pikemminkin pelkkänä palkkatyönä kuin kutsumuksena. Heidän
vaikutuksensa seurakunnan elämään kasvoi samalla, kun hengellinen
johtajuus heikkeni.
Lisäksi seurakuntien laajentunut
itsenäisyys monissa hallinnollisissa ja taloudellisissa asioissa on
johtanut siihen, että jopa hiippakunnan piispa on monesti jäänyt
sivuraiteelle. Paimenuuden hierarkkinen, mutta hengellinen rakenne on
alkanut murtua. Piispan rooli, jonka tulisi olla kirkon ykseyden ja
hengellisen jatkuvuuden takaaja, on kaventunut byrokraattisen
valvonnan reunalle. Yhteisöllisyydestä on tullut yksilöllisyyttä
– myös kirkon ja seurakunnan sisällä.
Kuka enää vastaa seurakunnasta?
Tämä
on jollain lailla kriisin
ytimessä. Kun yksi kirkkoherra johtaa laajaa “konsernia”, kukaan
ei oikeastaan tiedä, ketkä tai kuka on kenenkin "paimen". Kun päätöksiä
tehdään ylhäältä alas, seurakuntalaisen ääni katoaa.
Vapaaehtoisten työ ja merkitys mitätöidään.
“Konserniseurakunta”
ei ole kirkko, vaan hallinnollinen konstruktio. Ja kirkon pitäisi
olla ennen kaikkea yhteisö – ekklesia
– ei organisaatiokaavio.
Pitäisikö sittenkin mennä kohti ortodoksista seurakuntamallia?
Kysymys
ei siis ole vain hallintomallista. Kysymys on siitä, mitä kirkko on
ja mitä sen pitäisi olla. Jos kirkko alkaa muistuttaa konsernia,
se menettää sielunsa. Jos kirkkoherra alkaa muistuttaa
toimitusjohtajaa,
hän lakkaa olemasta paimen. Ja jos seurakuntalaiset alkavat kokea
itsensä asiakkaiksi,
kirkon elämä on jo kriisissä.
Mutta vielä ei ole
myöhäistä. Ortodoksinen perinne tarjoaa tälle tilanteelle
vaihtoehdon. Seurakunta ei ole yksikkö hallintokartassa, vaan
eukaristinen yhteisö,
joka kokoontuu Kristuksen ympärille. Johtajuuden tulee nousta tästä
todellisuudesta – ei hallinnosta, vaan liturgisesta elämästä.
Kirkkoherra ei ole toimitusjohtaja, vaan liturgi ja paimen, joka
kantaa vastuuta ennen kaikkea hengellisestä
hyvinvoinnista.
Rakenteita voidaan muuttaa, mutta
tärkeämpää on muuttaa ajattelua. Tarvitaan paluu
paimenelliseen johtamiseen,
jossa piispan, kirkkoherran ja seurakuntalaisten roolit määrittyvät
hengellisestä todellisuudesta käsin. Tarvitaan koulutusta, jossa
johtajuus ymmärretään palveluna, ei vallankäyttönä.
Ja
ennen kaikkea tarvitaan rohkeutta palauttaa ortodoksinen seurakunta
sen oikealle perustalle – rukoukseen,
liturgiaan ja yhteisölliseen elämään,
joka ei tunne konsernimalleja, vaan Kristuksen ruumiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti