Sosiaalinen media ja iltapäivälehdet pursuavat tarinoita syöpäsairaista julkkiksista. Kuvia hoidoista, rohkeita hymyjä tiputuspullon vieressä, viimeisiä päivityksiä “matkasta valoon”. Tunteikasta, liikuttavaa – ja ennen kaikkea – myyvää.
Porin Jumalanäiti
[Ikoni ja kuva © munkki Stefanos (Harri Stefanius)]
(kuvan julkaisuun blogissa saatu ikonimaalarin lupa)
Sairaus on muuttunut sisällöksi. Kuolema on klikkiotsikko.
Julkisuudesta elävä ei saa kadota
Monelle julkisuudessa elävälle näkyvyys ei ole vain ammatti, vaan olemassaolon ehto. Kun elämä rakentuu huomion varaan, katoaminen valokeilasta tuntuu katoamiselta maailmasta.
“Jos minua ei näy, minua ei ole.”
Siksi myös sairastaminen tapahtuu "näyttämöllä". Some ja media tarjoaa viimeisen yleisön – ihmisten virtuaalisen yhteisön, joka seuraa, tykkää, kommentoi ja itkee mukana.
Mutta auttaako se oikeasti? Vai onko kyse siitä, että ihminen yrittää vakuuttaa itselleenkin olevansa vielä olemassa?
Raha ei haise, edes sairaalassa
Median näkökulmasta jokainen kyynel on tuote. Tarina, jota voi myydä. Lehdet maksavat haastatteluista, tv-ohjelmat tekevät “rohkeita dokumentteja”, ja some-yhteistyöt kietoutuvat osaksi “selviytymistarinaa”. Sairaus muuttuu valuutaksi.
Mutta mitä tapahtuu, kun ihmisen kärsimyksestä tulee muiden viihdettä? Missä kulkee raja lohdun ja hyväksikäytön välillä? Kun kuolema tuottaa sisältöä, onko kyse enää elämän arvostamisesta – vai sen kaupallistamisesta?
Julkkis – tavoite vai oire?
Julkisuus on nykypäivän valuuttaa. Lapset eivät enää halua olla lääkäreitä tai opettajia – he haluavat olla julkiksia. Tunnettuja, näkyviä, ja sellaiseksi pääsee vaikka tosi likaisi paikkoja siivoamalla.
Jossain päin maailmaa, kun lapsilta kysyttiin heidän unelma-ammattiaan, moni vastasi haluavansa gangsteriksi. Syy oli yksinkertainen: gangsterit ovat kuuluisia.
Onko meillä sama ilmiö toisin välinein? Keinolla millä hyvänsä näkyvyyttä – vaikka se olisi oma sairaus, tuska tai kuolema.
Ortodoksinen näkökulma: hiljaisuuden lohtu
Ortodoksinen traditio puhuu hiljaisuudesta (hesykastia) – sisäisestä rauhasta, joka syntyy, kun ihminen lakkaa etsimästä hyväksyntää ulkopuolelta ja kuulee oman sielunsa äänen.
Kärsimys ei ole julkinen näytelmä, vaan pyhä paikka, jossa Jumala on läsnä tavalla, jota maailma ei ymmärrä. Pyhät isät opettivat, että kärsimys voi olla rukouksen muoto – ei siksi, että kipua ihannoitaisiin, vaan koska sen kautta ihminen kohtaa totuuden itsestään.
Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos on muistuttanut, että ihmisarvo ei riipu maineesta, voimasta tai menestyksestä, vaan siitä, että ihminen on Jumalan kuva – hauras, mutta arvokas. Se on näkökulma, joka seisoo vastakkain median logiikan kanssa, jossa arvo mitataan näkyvyydessä ja klikkauksissa.
Kuka saa lohdun?
Ehkä some tuo hetkellistä tukea. Mutta todellinen lohtu ei synny tykkäysten virrasta. Se syntyy siitä, että ihminen uskaltaa olla hiljaa, kärsiä ilman yleisöä ja löytää merkityksen, jota ei voi jakaa.
Kirkon kielessä kyyneleet ovat rukouksen kieltä – ei valuuttaa. Niitä ei ole tarkoitettu myytäväksi, vaan kannettaviksi Jumalan kasvojen edessä.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti