Huomasin, että ei eläkeläisellä pelkästään päivät mene sekaisin tässä karanteenissa, oli näemmä jo kuukausikin hukassa edellisessä päiväkirjablogijutussa. En ilmeisesti ollut huomannut, että maaliskuu oli vaihtunut huhtikuuksi ja edelleen päiväsin kuukauden kolmosella.
Päiväthän ovat eläkeläisellä olleet jo kauan hakusessa, mutta siinä yleensä auttaa dosetti, jos vain ei ole unohtanut jonain päivänä ottaa lääkettä, jota sitäkin tapahtuu toisinaan. Silloin saattaa käydä niin, että elää perjantaita, kun on jo lauantai ja ihmettelee kun ei posti tule tai sitten toisin päin elää viikonloppua ja onkin jo maanantai ja kummastelee, milloin posti on alkanut jakaa kirjeitä sunnuntaisin. Tuollaista elämää toisinaan!
Tunnithan menetin jo vuosia sitten, kun heräsin päikkäreiltä viideltä ja ihmettelin, miksi ei tule telkkarista viiden uutisia. Meni kotva, ennen kuin tajusin, että taidetaankin elää aamuviittä. Tuo vika – hyvät unenlahjat ja ajan hämärtyminen – minulla lienee ollut pienen ikääni, se ei ole pelkkä eläkehuvi.
Nuoruudessa, silloin kun 11-12-vuotiaan maalaispojan piti käydä oppikoulua 50 kilometrin päässä naapurikaupungissa ja elää vuokralla ”kortteerissa”, johon kuului iltaruoka, herättelin kerran vuokraisäntäperhettä aamusella aikaisin samoista syistä, kun kolistelin ja koputtelin ja kyselin kummissani, missäs se ruoka viipyy. Vähän nolotti silloin. Nyt ei enää suuremmin, kun yleensä kukaan ei näe.
Kello, päivyri, kalenteri ovat jääneet hieman vähemmälle osalle nykyisessä elämässäni, mutta vuosi ja sen juhlakausi on ja pysyy lujasti. Harmittelen suuresti juhlien juhlan jäämistä syrjään ja meidän jäämistä sen virtuaalisiksi sivustaseuraajiksi. Soittelin äskettäin vunukoilleni ja kyselin palmusunnuntaista ja virpomisesta. Virpominen tapahtui aiemminkin tosi harvoin kasvokkain tai juuri palmusunnuntaina, kun elämme kuitenkin melkein puolentoista sadan kilometrin päässä toisistamme.
Mutta en arvannutkaan, kuinka merkityksellinen asia se on vunukoille. He – hyvä ettei itkua vääntäen – ilmoittivat puhelimessa virpovansa minut tavalla tai toisella ja lähettävänsä virpovitsan sitten postissa minulle. Kun sanoin, että haen vitsan sitten myöhemmin sieltä, tuli tiukka vastaus: ”Lähetän sen postissa – piste.”
Voi noita ihanaisia, millaista olisikaan elämä ilman heidän aitoa huomaavaisuuttaan ja rakkauttaan.
Hannu
nettihoukka
Päiväthän ovat eläkeläisellä olleet jo kauan hakusessa, mutta siinä yleensä auttaa dosetti, jos vain ei ole unohtanut jonain päivänä ottaa lääkettä, jota sitäkin tapahtuu toisinaan. Silloin saattaa käydä niin, että elää perjantaita, kun on jo lauantai ja ihmettelee kun ei posti tule tai sitten toisin päin elää viikonloppua ja onkin jo maanantai ja kummastelee, milloin posti on alkanut jakaa kirjeitä sunnuntaisin. Tuollaista elämää toisinaan!
Tunnithan menetin jo vuosia sitten, kun heräsin päikkäreiltä viideltä ja ihmettelin, miksi ei tule telkkarista viiden uutisia. Meni kotva, ennen kuin tajusin, että taidetaankin elää aamuviittä. Tuo vika – hyvät unenlahjat ja ajan hämärtyminen – minulla lienee ollut pienen ikääni, se ei ole pelkkä eläkehuvi.
Nuoruudessa, silloin kun 11-12-vuotiaan maalaispojan piti käydä oppikoulua 50 kilometrin päässä naapurikaupungissa ja elää vuokralla ”kortteerissa”, johon kuului iltaruoka, herättelin kerran vuokraisäntäperhettä aamusella aikaisin samoista syistä, kun kolistelin ja koputtelin ja kyselin kummissani, missäs se ruoka viipyy. Vähän nolotti silloin. Nyt ei enää suuremmin, kun yleensä kukaan ei näe.
Kello, päivyri, kalenteri ovat jääneet hieman vähemmälle osalle nykyisessä elämässäni, mutta vuosi ja sen juhlakausi on ja pysyy lujasti. Harmittelen suuresti juhlien juhlan jäämistä syrjään ja meidän jäämistä sen virtuaalisiksi sivustaseuraajiksi. Soittelin äskettäin vunukoilleni ja kyselin palmusunnuntaista ja virpomisesta. Virpominen tapahtui aiemminkin tosi harvoin kasvokkain tai juuri palmusunnuntaina, kun elämme kuitenkin melkein puolentoista sadan kilometrin päässä toisistamme.
Mutta en arvannutkaan, kuinka merkityksellinen asia se on vunukoille. He – hyvä ettei itkua vääntäen – ilmoittivat puhelimessa virpovansa minut tavalla tai toisella ja lähettävänsä virpovitsan sitten postissa minulle. Kun sanoin, että haen vitsan sitten myöhemmin sieltä, tuli tiukka vastaus: ”Lähetän sen postissa – piste.”
Voi noita ihanaisia, millaista olisikaan elämä ilman heidän aitoa huomaavaisuuttaan ja rakkauttaan.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti