Kuun vaihde oli selvästi jonkinlainen siirtymäriitti jostain entisestä kenties johonkin uuteen. Tällainen tunne nyt on ja se kieltämättä on hieman outoa. On siis outo olo. Onko nyt ihan oikeasti näin vai kuvittelenko vain?
Olen viime aikoina usein pohtinut joidenkin ”harrastuksena” tekemieni puuhailujen mielekkyyttä. Kyse on tässä pitkälti siitä, mitä teen Internetissä ja siellä erityisesti Ortodoksi.net -nimisillä sivuilla niin perusnetissä kuin sosiaalisessa mediassa. Olen tehnyt noita ”hommia” jo noin viisitoista vuotta, ehkä vielä rapiat päällekin. Siis tein sitä jo varsinaisessa leipätyössä ollessani ja jatkoin eläkkeelle päästyäni.
Nettiin olen tehnyt noiden lisäksi myös muunlaisia asioita mm. tällaisia blogijuttuja jo noin kaksikymmentä vuotta. Alkuaan ei tosin tunnettu vielä sanaa blogi, joten kirjoitin silloin matkapäiväkirjaa asuessani ensin lyhyen aikaa Ruotsissa ja sitten Sveitsissä ja lopulta vielä Kreikassa yhteensä kokonaisen vuoden.
Blogit ovat olleet mukavia tapoja kertoa erilaisista asioista omille läheisille ja tutuille. Jo vuonna 2000 havahduin tosin siihen, että – hyvänen aika – niitähän lukivat muutkin. Se oli alkuun pieni yllätys, sillä en oikeastaan – lukuun ottamatta ehkä pientä jaksoa välillä myöhemmin – ole kirjoittanut niitä niinkään muille kuin itselleni ja läheisilleni. Läheisille tiedoksi, itselle ajatusten selvittämiseksi.
Nyt reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin mietin yhä, miksi vielä kirjoitan, kenelle oikein kirjoitan ja onko tässä ihan eläkeläisen oikeasti enää mitään mieltä. On siinä – vastaan heti, mutta silti minun lienee viisasta hieman reivata kurssiani ja tehdä joitain asioita ehkä toisin.
Näihin pohdiskeluihin on ollut varmaan lukuisia syitä. Yksi syy lienee sekin, että olen kuitenkin ilmeisesti melko huono kritiikin sietäjä ja sitä, jos mitä, tässä kuviossa on saanut opetella kyllikseen. Lokaa ja paskaa on lehtänyt reippaasti suurimman osan ajasta. Maailma näyttää oman arvioni perusteella viimeisten nettikuvioiden jälkeen olevan täynnä erilaisista masennuksista kärsiviä, niistä toipuvia ja niihin ajautuvia, joiden ”tasapuolinen palveleminen” ei ole mahdollista kuin fakiirille ja joillekin nettiterapeuteille, joihin minä en taivu.
Toinen asia, joka on alkanut ärsyttää niin nettimaailmassa kuin kaiketi tässä oikeassakin maailmassa liiaksi, on erilaisten ”huutoäänestysten” korostuminen päätöksenteossa ja kaikessa normaalissakin elämässä. Nykyään kaiken maailman erityisasiantuntijat – joita muuten netti on pullollaan – raakkuvat heti, kun joku asia ei mene heidän mielensä mukaan ja vaativat heti muutosta, korjausta, sensuuria ja anteeksipyyntöä tai sitten hirttämistä. Ei minusta näköjään ole sellaiseenkaan, sietämään siis tuollaista. Eikä näillä matkamittarilukemilla tarvitsekaan enää olla.
Kolmas syy voisi olla vaikka se "karu havainto", etten kuitenkaan ole omilla toimillani kovinkaan paljoa maailmaa muuttanut. Oli varmaan minulle ja monelle muullekin aika terveellistä huomata, että pienen pieni koronavirus sai aikaan hetkessä enemmän vaikkapa opettajien keskuudessa tai kirkon toiminnassa kuin kukaan nettiprofeetta tai muukaan maailmanparantaja – minä mukaan luettuna. Ei asioita, tapoja, tottumuksia – maailmaa – siis näin muuteta, ei, se muuttuu ihan muilla tavoin, joihin suureen osaan me emme – tiedä häntä, Luojan kiitos – voi kuitenkaan paljoakaan vaikuttaa.
Tuollaiset pohdiskelut mielessä heräsin aprillipäivänä – ilman minkäänlaista halua aprillata – kun yhden näitä samoja hommia tehneen ja varmasti myös ajatelleen ”kollegan” ja ystävän kuolemasta on yksi päivä. Kuoleman, joka sai myös minut jälleen ajattelemaan kuolemaa ja montaa muutakin "oikeaa asiaa" elämässäni. Minullakin on edessä tuo sama kohtalo – kuolema. Ei nyt todennäköisesti ihan näköpiirissä – tai mistä sen tietää – mutta lähiaikoina kuitenkin. Lähiaika kun on sellainen melko joustava käsite.
Hannu
nettihoukka
Olen viime aikoina usein pohtinut joidenkin ”harrastuksena” tekemieni puuhailujen mielekkyyttä. Kyse on tässä pitkälti siitä, mitä teen Internetissä ja siellä erityisesti Ortodoksi.net -nimisillä sivuilla niin perusnetissä kuin sosiaalisessa mediassa. Olen tehnyt noita ”hommia” jo noin viisitoista vuotta, ehkä vielä rapiat päällekin. Siis tein sitä jo varsinaisessa leipätyössä ollessani ja jatkoin eläkkeelle päästyäni.
Nettiin olen tehnyt noiden lisäksi myös muunlaisia asioita mm. tällaisia blogijuttuja jo noin kaksikymmentä vuotta. Alkuaan ei tosin tunnettu vielä sanaa blogi, joten kirjoitin silloin matkapäiväkirjaa asuessani ensin lyhyen aikaa Ruotsissa ja sitten Sveitsissä ja lopulta vielä Kreikassa yhteensä kokonaisen vuoden.
Blogit ovat olleet mukavia tapoja kertoa erilaisista asioista omille läheisille ja tutuille. Jo vuonna 2000 havahduin tosin siihen, että – hyvänen aika – niitähän lukivat muutkin. Se oli alkuun pieni yllätys, sillä en oikeastaan – lukuun ottamatta ehkä pientä jaksoa välillä myöhemmin – ole kirjoittanut niitä niinkään muille kuin itselleni ja läheisilleni. Läheisille tiedoksi, itselle ajatusten selvittämiseksi.
Nyt reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin mietin yhä, miksi vielä kirjoitan, kenelle oikein kirjoitan ja onko tässä ihan eläkeläisen oikeasti enää mitään mieltä. On siinä – vastaan heti, mutta silti minun lienee viisasta hieman reivata kurssiani ja tehdä joitain asioita ehkä toisin.
Näihin pohdiskeluihin on ollut varmaan lukuisia syitä. Yksi syy lienee sekin, että olen kuitenkin ilmeisesti melko huono kritiikin sietäjä ja sitä, jos mitä, tässä kuviossa on saanut opetella kyllikseen. Lokaa ja paskaa on lehtänyt reippaasti suurimman osan ajasta. Maailma näyttää oman arvioni perusteella viimeisten nettikuvioiden jälkeen olevan täynnä erilaisista masennuksista kärsiviä, niistä toipuvia ja niihin ajautuvia, joiden ”tasapuolinen palveleminen” ei ole mahdollista kuin fakiirille ja joillekin nettiterapeuteille, joihin minä en taivu.
Toinen asia, joka on alkanut ärsyttää niin nettimaailmassa kuin kaiketi tässä oikeassakin maailmassa liiaksi, on erilaisten ”huutoäänestysten” korostuminen päätöksenteossa ja kaikessa normaalissakin elämässä. Nykyään kaiken maailman erityisasiantuntijat – joita muuten netti on pullollaan – raakkuvat heti, kun joku asia ei mene heidän mielensä mukaan ja vaativat heti muutosta, korjausta, sensuuria ja anteeksipyyntöä tai sitten hirttämistä. Ei minusta näköjään ole sellaiseenkaan, sietämään siis tuollaista. Eikä näillä matkamittarilukemilla tarvitsekaan enää olla.
Kolmas syy voisi olla vaikka se "karu havainto", etten kuitenkaan ole omilla toimillani kovinkaan paljoa maailmaa muuttanut. Oli varmaan minulle ja monelle muullekin aika terveellistä huomata, että pienen pieni koronavirus sai aikaan hetkessä enemmän vaikkapa opettajien keskuudessa tai kirkon toiminnassa kuin kukaan nettiprofeetta tai muukaan maailmanparantaja – minä mukaan luettuna. Ei asioita, tapoja, tottumuksia – maailmaa – siis näin muuteta, ei, se muuttuu ihan muilla tavoin, joihin suureen osaan me emme – tiedä häntä, Luojan kiitos – voi kuitenkaan paljoakaan vaikuttaa.
Tuollaiset pohdiskelut mielessä heräsin aprillipäivänä – ilman minkäänlaista halua aprillata – kun yhden näitä samoja hommia tehneen ja varmasti myös ajatelleen ”kollegan” ja ystävän kuolemasta on yksi päivä. Kuoleman, joka sai myös minut jälleen ajattelemaan kuolemaa ja montaa muutakin "oikeaa asiaa" elämässäni. Minullakin on edessä tuo sama kohtalo – kuolema. Ei nyt todennäköisesti ihan näköpiirissä – tai mistä sen tietää – mutta lähiaikoina kuitenkin. Lähiaika kun on sellainen melko joustava käsite.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti