Hieman väl’roknoosia

Yritin ottaa päikkärit, mutta ei oikein onnistunut, kun ajatukset myllersivät päässäni ja pyrkivät ihan selvästi ulos. Viime aikoina olen kirjoitellut enemmänkin sellaisia päivittäisiä päiväkirjajuttuja läheisilleni ja kavereille, on niitä tietysti saattanut joku muukin lukea ja siinä ohessa pahastua, mutta haitanneeko tuo.

Tämä toisenlainen juttu, ”roknoosi”, pyrki vimmalla ulos ja pahasti tuntuu siltä, että siitä tulee pitempi juttu kuin yksi A4, joten jos et ole tottunut lukemaan pitempiä kirjoituksia, kannattaa lopettaa tähän.

Yrittäessäni päikkäreillä saada unen päästä kiinni, mieleeni tulvi väkisin tämän ”kruunajaisturneen” aiheuttamat seikat ja mielialat omalle elämälleni ja siihen ympäristöön, jossa elän ja jollakin tavoin vaikutankin, omaan kirkkooni.

Olen joissain aiemmissa päiväkirjajutuissani ja mahdollisesti muuallakin kritisoinut sitä, että nämä ”kruunajaiset” – koronavirus ja sen aiheuttamat asiat – tulivat monelle taholle, omalle kirkollekin, suurena yllätyksenä ja kirkko oli asioiden keskellä – kuten sanonta kuuluu - ”housut kintussa”.

Siinä vaiheessa kun yhdessä kirkon nurkassa jo paloi roihuten, saatiin vasta kasaan oma ”palokunta”, joka ensin selvitteli, miten toisessa kansankirkossa on tuollaista paloa torjuttu ja miten muualla ortodoksisessa maailmassa ja sitten viimein ahkerien avustajien – ei niinkään varsinaisten päättäjien tai asioista vastaavien – toimesta saatiinkin jotain ensiapua pahimpaan.

Ne, joille asioista päättäminen tällaisessa tilanteessa kuuluu, olivat kaiketi melko pihalla tilanteesta. Siihen on varmaan monta ”hyvää” syytä: he eivät ole tottuneet tekemään tällaisia oikeita maallisia päätöksiä, ajatusmaailma on paljolti tällaiseen tilanteeseen ehkä sopimaton, "hieman" karrikoiden sanottuna ”kyllä Herra hulluistaan huolen pitää” ja lisäksi ehkä vaikeimpana seikkana keskinäisen yhteistyökyvyn totaalinen puuttuminen ja vallitseva jonkinasteinen eripura tai mikä se sitten lieneekään.

Melko kauan usko ja tiede kinasivat keskenään monen ajatuksissa. Suojeleeko oikea usko ehtoolliselle menijää koronalta, vaikka edellinen ehtoollisen saaja olisi ollut taudin kantaja ja nyt he ottivat ehtoollisen samasta lusikasta. Siinä saattoi silloin joillakin änkyröillä niin meillä kuin etenkin maailmalla olla hieman sitä ajatusmaailmaa, jota Brasilian presidentti puhtaaksi viljellyimpänä edustaa. Hänen mukaansa heidän jumalansa on brasilialainen ja suojelee sekä pelastaa brasilialaisia, vaikka heitä uittaisi Rio de Janeiron likavesiviemärissä.

Tietyllä viiveellä meillekin saatiin ohjeet, jollaisia alkoi olla ympäri maailmaa kaikissa kirkoissa. Jokunen änkyrä toki oli vielä siellä täällä, mutta poliisin puututtua asioihin, nekin vähenivät. Kirkot menivät kiinni ja ehtoollista jaettiin kertakäyttöisin välinein ja jumalanpalveluksia pidettiin ilman kirkkokansaa. Kauheimmillaan joissain maissa kiellettiin jopa hautajaiset ja jäähalleista tehtiin väliaikaisia ruumishuoneita. Meillä Suomessa selvittiin paljon vähemmällä.

Tuossa vaiheessa olisi tarvittu meilläkin kirkossamme kriisijohtajaa tai edes kriisitiedottajaa, joka jakaisi kriisitietoutta ei vain sisäpiirille vaan kaikille jäsenille. Mutta kun sellaista ei oikein löytynyt erilaisista syistä johtuen, ei ilmeisesti ollut osaajia.

Meillä haikailtiin – tai oikeammin ihasteltiin – että saamme kohta yhteisen ortodoksisen valtakunnallisen lehden. Mitenkähän olisi käynyt, jos sellainen viisi, kuusi kertaa ilmestyvä lehti olisi ollut toiminnassa ja seuraava ilmestyisi vasta parin kuukauden kuluttua, kun kriisi just alkoi. Tilanteessa, jossa ohjeet vaihtuivat melkein päivittäin ja tilanne eli vahvasti koko ajan. Ei siinä silloin valtakunnallinen lehti paljoa olisi lämmittänyt, muuta kuin takan sytykkeenä.

Silloin olisi – siis ehdottomasti olisi – tarvittu nykyaikaisten medioitten toimintaa ja sen toiminnan osaamista ja jämäkkää johtamista – kriisitiedotusta ja kriisijohtamista. Mutta kun ...

En tunne riittävästi tekijöitä, heidän taustojaan ja enkä oikeastaan tekemisiäänkään enkä sen lisäksi ole mikään tiedotusopin taitaja, ammattijournalisti tai mikään sellainen, pelkästään noilla aloilla pitkäaikainen harrastelija, mutta ennen kaikkea – juuri tässä asiassa – pelkästään kirkon jäsen, seurakuntalainen, aktiivisesti oman kirkon piirissä toimiva. Katson siis tätä asiaa seurakuntalaisena, kirkon aktiisena jäsenenä ja arvioin tulosta siltä pohjalta.

Kirkkomme olisi huomattavasti kaoottisemmassa tilassa, ellei meillä olisi eri seurakunnissa niin työntekijöiden kuin maallikkojen joukossa alan osaajia. He pelastivat monet seurakunnat ja siinä ohessa koko kirkon täydelliseltä nöyryytykseltä tiedottamisessa. Heiltä, ei kirkon palkkalistoilla olevilta, on tullut videoita ja muuta materiaalia runsaasti vaikkapa opettajille, he ovat hoitaneet videointeja ja striimauksia jumalanpalveluksista.

Mutta kokonaiskuva on silti – ainakin tällaisen tavallisen seurakuntalaisen silmin katsottuna – lievästi sanottuna jossain päin maata melko kaoottinen. Osa seurakunnista on hoitanut asian suurella rahalla ostamalla video- ja muut palvelut ammattilaisilta, osa on tuhlannut rahansa kalliisiin laitteisiin osaamatta käyttää niitä. Ja kaikkea muuta sitten noiden kahden väliltä. Upeitakin esimerkkejä löytyy, vaikkapa pienestä Taipaleen seurakunnasta, joka kelpaisi malliksi monelle muulle.

Kun ennen saimme odotella kuukausia omia TV-jumalanpalveluksia, nyt niitä tulee melkeinpä joka päivä ja useita samaan aikaan eri puolilta maata. On siinä hyvät puolensa, jos lie muutakin. Hyvää on vaikkapa se, että nyt niillä, jotka eivät ole paljoa maamme kirkoissa käyneet, on oiva tilaisuus nähdä kirkkoja livenä. Tai hyvää on sekin, kun oman seurakunnan palvelus ei ”oikein toimi”, voi katsoa jonkun toisen seurakunnan palvelusta, kun tekstit siellä ovat kuitenkin pääasiassa samoja, mitä papit ja kanttorit tuottavat. Huonoa minusta siinä on asioiden koordinoimattomuus, joka kuuluisi varmaan viestinnästä vastaaville ja toinen heikkous on palvelusten tuottaminen parilla, kolmella erilaisella tavalla ja eri medioihin. Lisäksi osa tuotoksista on kovin "minä-minä-minä"-keskeisiä, kun parempi olisi varmaan etenkin tällaisessa tilanteessa seurakuntakeskeisyys, yhteisöllisyys.

Selitys, että kaikilla ei ole Facebookia, ei ole kaikkein paras selitys, varsinkin, jos se toinen menetelmä ei oikein ota toimiakseen. Ei kannata tällaisissa asioissa jakaa seurakuntalaisia esimerkiksi iän tai muun ominaisuuden perusteella vuohiin ja lampaisiin, niihin jotka osaavat käyttää somea ja niihin jotka eivät osaa. Jos asia katsotaan niin tärkeäksi, että kaikille pitää yrittää tarjota jotain, silloin olisi varminta kaiketi tallettaa palvelukset kahdellakin eri tavalla ja julkaista toinen ns. suorana live-lähetyksenä ja toinen nauhoitettuna, jonka voi katsella milloin vain. Tuon ensimmäisenkin yleensä – jos osaa – voi tehdä niin, että sen voi katsella jälkeenpäinkin. Ja vaikka noin tehtäisiinkin, aina jää osa kaiken ulkopuolelle. Netti kun ei suuremmin heitä kiinnosta.

Minun mielestäni tällaisessa tilanteessa pitää käyttää sellaista menetelmää, joka on helppo ja joka leviää laajalle ja – vielä ehkä se tärkein – jota käyttävät nuoret ja nuoret aikuiset, he, jotka ovat jo melkein kadotettu joukko kirkoistamme. Minun ikäiset vanhukset joko osaamme tai sitten emme osaa käyttää somea – siinäpä sarkaa seurakunnille tulevaisuudessa – ja olemme sitä vakiporukkaa, joka ei ensimmäisenä ole todennäköisesti kirkkoa jättämässä, jos ei ole palveluja tai palveluksia. Haudan läheisyys kovasti rauhoittaa ajatteluamme ja toimintaamme näissä asioissa.

No – tulihan tuota pari A4-sivullista, joten mielenkiintoista olisi tietää, kuinka moni jaksoi lukea loppuun ja kuinka moni ei sen lisäksi polttanut ”pelihousujaan” kirjoitukseni vuoksi. Mutta tätä mieltä minä ihan aidosti olen ja tuo ajatus pyrki ulos päästä eikä antanut minun ottaa päikkäreitä. Taidanpa kuitenkin kokeilla kohta uudestaan.

Hannu
nettihoukka