– ja samalla pieni safari sen viidakon ihmeelliseen maailmaan
Sukupolvet: mikä se on?
Jossain vaiheessa meistä monikin huomaa miettivänsä, mihin ikäluokkaan tai kuten se nykyään sanotaan sukupolveen itse kukin oikein kuuluu ja mitä se kertoo elämästä. Onko se Paul Ankan ”Destiny”, kohtalo, vai Jenni Vartiaisen ”Leima”, syvä jälki, jota en voi poistaa, ehkä Eino Leinon runo, minä rakastin metsää ja maailmaa, vain joku muu hupaisa tapa yrittää ymmärtää ympärillä olevaa elämää? Kun näitä eri "vuosikertoja" alkaa penkoa, muuttuu homma helposti safari-retkeksi itsensä ja suvun ihmeelliseen maailmaan, jossa kirjaimet ja vuosiluvut vilistävät ohi kuin mustatiirat ja kaakkurit Hiirolan lintutornissa.
Matka alkaa tietenkin Suurimmasta sukupolvesta.
Suurin sukupolvi ja Hiljainen sukupolvi: vakauden, velvollisuuden ja kenttäpostin aikakausi
Vanhempani kuuluivat aikakauteen, jota kuvataan lähes tarunhohtoisella nimellä Suurin sukupolvi (1901–1927). Seuraavana jonossa tuli Hiljainen sukupolvi (1928–1945). Nämä ihmiset kasvoivat laman, sodan, evakkouden, jonkinlaisen pakkorauhan ja siitä johtuneen vääristyneen maailmankuvan ja jälleenrakennuksen sekä osin sodasta palanneiden tuttujen post-traumaattisten kokemusten keskellä. Arvot muokkautuivat kovassa kyydissä: velvollisuus, yhteisöllisyys, kuri ja lojaalisuus olivat arjen peruskiviä.
Rakkaus nähtiin vakaana sitoumuksena ja yhteisen selviytymisen projektina, ja se oli myös enempi-vähempi satumaista sattumaromantiikkaa. Ja kun somea ei ollut olemassakaan, kukaan ei ”ghostannut” ketään – ellei nyt kenttäposti tai joku muu ollut sattunut pommituksien keskelle.
Boomerien aika: rakentamisen vuosikymmenet ja se kuuluisa elämänpolku
Sitten tulemme meihin, tähän omaan boomerisukupolveeni (1946–1964). Sana, joka nyttemmin on noussut meemikulttuurin kulmakiveksi, jopa ajottain pääministerinkin pilkan kohteeksi, oli alun perin aivan tavallinen väestötieteellinen, demografinen termi eli tapa lajitella ihmiset syntymävuosien perusteella.
Me boomerit synnyimme sodanjälkeiseen Suomeen, jossa väki lisääntyi, talouskasvu teki tuloaan ja hyvinvointivaltiota rakennettiin hiki hatussa työehtosopimuksista tai edes työajoista ja muusta sellaisesta suuremmin välittämättä. Elämänkaari tuntui kulkevan tuttua, melko suoraviivaista tietä pitkin, se ei ollut mitään hienostelua, vaan ihan rehellinen kansanomainen polku: hanki hyvä koulutus → kunnon työ → toimeentuleva perhe ja elä vanhempiasi äveriäämmin. Sitä hekin toivoivat ja sodan sekä puutteen nähneenä siihen kaikin tavoin kannustivat.
Somedynamiikka ei häirinnyt kenenkään elämää, eikä ensirakkaus kilpaillut TikTokin kanssa eikä se tietenkään ollut yhtä koukuttavan lyhytjänteinen. Se oli lisäksi ihan supisuomalainen.
Seuraavaksi syntyivät perheeseeni X-sukupolven edustajat: epävarmuuden ja härpäkelaitteiden kasvattamat
Perheeseeni ilmaantui sitten X-sukupolveen (1965–1980) kuuluva lapsi. Hän oppi elämään kylmän sodan varjossa, 90-luvun lamassa, luonto- ja jos minkälaisissa muissakin aktivismin tiloissa, hajoavissa perheissä, karjalaisuuden identeteettikriisissä ja muutenkin monella tapaa muuttuvassa maailmassa.
Tietotekniikka näytti heidän sukupolvensa lapsuudessa vielä suurilta laatikoilta, jotka piipittivät, ja mukana vilkkuivat myös koukuttava Nintendo ja muut ihmeelliset napeista paineltavat härpäkkeet. He näkivät Internetin syntyvaiheet ja tunsivat ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa suora yhteys rajattomaan maailmaan.
Rakkaus oli heille yhä konkreettista ja kasvokkain koettua, vaikka taustalla humisi jo kehittyvän teknologian vieno bassolinja.
Milleniaalit: kahden maailman akrobaatit
Milleniaalit (1981–1996), jollainen löytyy myös omasta lähipiiristäni, ovat sukupolvi, joka onnistui elämään kahden maailman välissä. He muistavat ajan ennen Internetiä, mutta kasvoivat sen kanssa aikuisiksi. Heidän arvomaailmassaan korostuvat yksilöllisyys, tasa-arvo, vegetarismi ja ympäristötietoisuus, jopa -aktivismi.
Sosiaalinen media tuli heidän elämäänsä nuoruudessa, ei lapsuudessa, joten he tietävät vielä, miten lankapuhelimella soitetaan ilman paniikkia ja miten siihen vastataan.
Z-sukupolvi: diginatiivit, jotka syntyivät näyttö kädessä
Sitten vuorossa ovat Z-sukupolven (1997–2012) nuoret, omat rakkaat "vunukkani", jotka tuntuvat osanneen pyyhkäistä älypuhelimen näyttöä ennen kuin oppivat kävelemään. Heidän tärkeimpiä arvojaan ovat moninaisuus, maailmankansalisuus, diginatiivisuus ja uuden maailman loputtomat mahdollisuudet, mutta samalla heidän harteilleen ovat laskeutuneet somen paineet, jatkuva vertailu ja kasvava epävarmuus.
Rakkaus heidän maailmassaan seikkailee algoritmien, tykkäysten ja viestien sinisten “tykkää”-merkintöjen välimaastossa.
Alfa-sukupolvi ja tulevaisuuden nimikisa
Vuodesta 2013 eteenpäin syntyneistä on alettu puhua Alfa-sukupolvena (2013–2025). Nimi viittaa aakkosten uuteen alkuun, kun entiset kirjainyhdistelmät ovat jo menneet sekaisin kuin vanhat kauppalistat. Vaihtoehtoisia nimityksiä kyllä riittää: iSukupolvi, Covid-sukupolvi, Ai-sukupolvi – riippuen siitä, mikä maailman mullistus sattuu tuntumaan keskeisimmältä.
Omassa suvussani ei vielä näy tämän ryhmän edustajia, joten odottelen mielenkiinnolla, millainen porukka heistä lopulta kasvaa. Kokemuksiakaan minulla ei myöskään ole vielä heistä, joten mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.
Mitä seuraavaksi?
Olen ajatellut, että seuraavassa blogijutussani kaivan hieman syvemmältä boomerin mielen- ja sielunmaisemaa: millaisena näemme rakkauden, miten tulkitsemme muiden sukupolvien vastaavia touhuja ja kuinka ihmeessä navigoimme maailmassa, jossa jopa jääkaappi yrittää keskustella käyttäjänsä kanssa, autot ajavat ilman kuskia ja ihmiset osoittavat yllättävää auttamishaluaan nostaessaan ojiin suistuneita pieniä, söpöja pyörillä kulkevia S-kaupan ruokarobotteja takaisin tielle, kun ne ovat matkalla asiakkaan luo. Siis koneita, entäs ihmisiä!
Mutta
katsotaan nyt, jaksanko, saanko sen "paperille". "Saas nährä" sanoi kai joku pressammekin jollain oudolla murteella. Sukupolvien tarina on näemmä jatkuvaa oppimista ja toisinaan myös hyväntahtoista hymyilyä sille, miten nopeasti
maailma ehtiikään muuttua pelkästään minun elinaikanani. "Saas siis nährä", olenko silti tai sen vuoksi jo jotain oppinut näkemään ja tuntemaan, varsinkin noista sielun- ja mielenmaisemista.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti