 |
| Realismia ehkä tämäkin: hautaristini Joensuun hautausmaalla. (Kuva: Hannu Pyykkönen) |
Elämässä on vaiheita, jolloin huomaa, että netti ja sosiaalinen media ovat olleet turhankin iso osa arkea. Tekee mieli vetäytyä hiljaisemmalle polulle, pois jatkuvasta päivitysten virrasta ja muusta sellaisesta. Silloin mieleen hiipii ajatus jonkinlaisesta virtuaalisesta katoamisesta. Siitä, että voisi jättää profiilit pölyttymään ja siirtyä takaisin rauhallisempaan todellisuuteen.
Tätä ajatusta voisi kutsua somekuolemaksi. Mutta somekuolema ei ole lopullinen: aina voi tehdä paluun kuin Elvis ja aktivoida uudelleen oman profiilin. Fyysinen kuolema tosin sen sijaan on jo lähempänä, ja sen merkitys on aivan toista luokkaa kuin virtuaalisen katoamisen. Ei ole enää kyse siitä, ehtiikö nähdä uusimmat uutisotsikot, vaan siitä, ehtiikö kokea asioita läheisten kanssa: lastenlasten kasvua, ystävien tapaamisia, arjen pieniä hetkiä, jotka tuntuvat nyt arvokkaammilta kuin mikään somepäivitys.
Riippuvuus ja boomerin todellisuus
Olen etenkin viime vuosien varrella monta kertaa havahtunut siihen, että netti vie liikaa aikaa ja huomiota. Olen yrittänyt ottaa etäisyyttä, mutta lopputulos on ollut sama kuin laihdutuskuureissani: alkuinnostus, sitten repsahdus, ja lopulta takaisin entistä pahempaan tilanteeseen. Ystävät jo naureskelevat, että minun lopettamispuheeni päivitykset ovat yhtä luotettavia kuin poliitikon vaalilupaukset.
Boomerin näkökulmasta tämäkin on huvittavaa, sillä oikeasti meidän sukupolvemme kasvoi maailmassa, jossa "päivitys" tarkoitti lähinnä uuden kahvinkeittimen ostamista, ei tilapäivitystä. Ja kun nykyään nuoret puhuvat "digipaastosta", minä ajattelen sitä enemmänkin kuin vanhaa radiota, josta patterit loppuvat – hiljaisuus tulee väkisin, eikä sitä tarvitse erikseen harjoitella. Kun poikani tai vunukkani puhuvat pilvipalveluista, minä muistan ajan, jolloin tummat pilvet tiesivät vain sadetta.
Virtuaalinen todellisuus ja sen rajat
Pitkän nettiurani aikana olen nähnyt monenlaisia "somekohtaloita". Kas kun somessa elämä näyttää usein toisenlaiselta kuin todellisuudessa. Muistan erään tutun naisihmisen, joka kertoi netissä kaiken elämästään suunnilleen vessakäyntejä lukuun ottamatta. Tosin nekin saattoi arvata rivien välistä. Välillä tämä lörpöttely alkoi jopa kauhistuttaa: miksi ihmeessä ihmiset haluavat jakaa kaiken?
Syitä löytyy: yksinäisyys, sairaus, pettymykset, eläkkeelle jääminen, itsensä tarpeettomaksi tunteminen, lasten muutto pois kotoa, tai ihan vain tarve tulla kuulluksi. Moni tällainen toimi liittyy vanhenemiseen ja siihen, että sosiaalinen piiri kapenee. Kun ystävät eivät enää jaksa lähteä tai tulla kylään, netti tarjoaa helpon korvikkeen, vaikka ei se suinkaan sama asia ole.
Kuolema ja elämän arviointi
Kuolema ajatuksena pysäyttää ja saa miettimään elämää. Muistan sanoneeni pojilleni jo kauan, kauan, vuosia sitten eräänä päivänä, että nyt olisi hyvä aika kuolla: ei velkaa, lapset pärjäävät, maailmaakin on nähty. He katsoivat hetken, että olenko höperöitynyt. Mutta pian suvun jatkuminen vei moisen kuolemanhalun mennessään. Halusin nähdä lastenlapset, ja nyt kun he ovat teinejä, haluan nähdä heidän aikuisuutensa. Elämä ruokkii itse itseään.
Silti kuolemanhalu ei ole palannut – mutta kuitenkin kuoleman lähestyessä huomaan sen olemassaolon todellisuuden, ja maalliselta kannalta katsottuna myös sen lopullisuuden. Se ei ole enää kaukainen ajatus, vaan varsin konkreettinen varjo, joka sitkeästi kulkee vierelläni.
Valmistautuminen loppuun
Nykyisin en enää ajattele aktiivisesti kuolemaa, vaan tiedostan, että aikanaan se tulee. Olen tehnyt hoitotahdon ja edunvalvontavaltuutuksen, ja kirjannut tai kertonut jotain ohjeita läheisilleni viimeisille päiville. Mutta en tiedä milloin ja miten se tapahtuu, enkä toki haluakaan tietää. Yritän elää sen verran täysillä kuin vaivojeni kanssa pystyn. Muistan toki välillä levätäkin. Jos aivot eivät sitä kerro, ruumis kyllä kertoo.
En tuomitse niitä, jotka jakavat saattohoitoaan kirjoittelemalla omista viimeisistä ajoistaan somessa. Jos siitä saa lohtua, miksi ei tekisi. Itse en ehkä osaa nettimyötäelää ihan sillä tavalla. Minun tyylini on kirjoittaa tällaisia blogijuttuja – vähän kuin vanhan miehen päiväkirjaa, jossa realismi ja boomerihuumori kulkevat käsi kädessä. Jos joku haluaa nähdä ne saattohoitona, sen kun vaan.
Viime kädessä tämä kaikki on varmaan minullekin vain yksi tapa jäsentää omaa elämää ja sen rajallisuutta. Netti ja some voivat olla hauskoja, joskus jopa hyödyllisiä, mutta lopulta tärkeintä on se, mitä ehtii kokea läheisten kanssa ja millaisen jäljen jättää heidän muistoihinsa.
Somekuolema ei ole lopullinen – mutta fyysinen kuolema on, ja olen jo kuitenkin varmaan oppinut tajuamaan sen, että sen jälkeen ei enää palata kuin Elvis lavalle.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti