Uudistumisen aika

Mikkelin Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko uudistuu koko ajan
kauniimmaksi ja rukouksellisemmaksi.
(Kuva © Hannu Pyykkönen, 17.12.2025)

 
Eläköityminen kirkon elinvoiman palveluksessa

Joulukuussa 2025 roomalaiskatolinen kirkko New Yorkissa koki merkittävän ja samalla esimerkillisen johtajavaihdoksen. Paavi hyväksyi pitkään arkkipiispana palvelleen, arvostetun kardinaali Timothy Dolanin eroanomuksen hänen täytettyään 75 vuotta, iän joka heidän kirkkojärjestyksensä mukaan merkitsee piispoille luonnollista siirtymäkohtaa. Hänen seuraajakseen nimitettiin nuoremman sukupolven piispa, ja vaihdos toteutettiin hallitusti, arvokkaasti ja ilman draamaa. Tapaus osoitti, että kirkko voi uudistua rauhallisesti, kun vastuun siirtymisestä on sovittu selkein ja yhteisesti ymmärretyin periaattein.

Tämä havainto ei koske suinkaan vain roomalaiskatolista kirkkoa. Se koskee myös ortodoksista kirkkoa, ja myös Suomessa. Psalminkirjoittaja muistuttaa ihmisen rajallisuudesta: 

”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois” (Ps.90:10)

Kyse ei suinkaan ole lohduttomuudesta, vaan hengellisestä realismista, joka tunnistaa rajallisuutemme myös kirkon palvelutehtävissä ja johtamisessa.

Ortodoksisessa kirkossa eläköitymiskäytännöt ovat usein hieman epäselviä niin papiston kuin etenkin hallinnollisten luottamustehtävien osalta. Kun selkeät periaatteet puuttuvat, vastuutehtävät voivat jatkua tilanteissa, joissa toimintaympäristö on muuttunut olennaisesti. 

Muutos ei suinkaan koske vain hallintoa tai srk-rakenteita, vaan myös arjen työvälineitä ja osaamisvaatimuksia: tietotekniikan nopeaa kehitystä, uusien ohjelmien ja järjestelmien käyttöönottoa sekä jopa tekoälyn vastuullista ja harkittua hyödyntämistä kirkon opetuksen, ja etenkin viestinnän ja hallinnon tukena. Jos halua tai kykyä oppia uutta ei ole, tai jos nämä tehtävät siirtyvät epäselvästi avustajille tai muille ympärillä hääriville ”lakeijoille” ilman selkeää vastuunjakoa, vaarana on, että todellinen päätösvalta ja vastuu erkanevat toisistaan. Tämä ei palvele seurakuntien eikä hiippakuntien elämää eikä kirkon kokonaisetua.

Kysymys ei kuitenkaan koske vain ikää tai teknistä osaamista. Se koskee myös hengellistä suuntaa, hengellistä osaamista. Kirkon tehtävä ei ole ylläpitää henkilökohtaisia asemia, selfie-julkisuuskuvaa tai niin sanottua patsastelua, jossa oma persoona ja ego nousevat keskiöön hengellisen työn kustannuksella. Päinvastoin: kirkon elinvoima kasvaa silloin, kun johtajuus merkitsee ennen kaikkea hengellistä läsnäoloa, rukousta, kuuntelemista ja palvelua. Eläköitymisen ja vastuun siirtymisen selkeys voisi osaltaan auttaa palauttamaan painopistettä siihen, mikä on olennaista.

Suomen ortodoksinen kirkko elää soteinmme jälkeistä kenties suurinta murrosvaihetta. Seurakunta- ja hiippakuntarakenteet muuttuvat, taloudelliset realiteetit kiristyvät, verotusoikeus saattaa pian muuttua, muutoksessa oleva uskonnonopetus ja monikielistyminen sekä maahanmuutto tuovat uusia kysymyksiä kirkon eteen. Myös viime kirkolliskokouksessa nousi esiin tarve tarkastella hallintorakenteita, vastuunjakoa ja toimintatapojen ajantasaisuutta suhteessa nykyisiin voimavaroihin. Keskusteluun liittyy myös kysymys kirkon maallikkojohdon roolista: ovatko maallikkojohtajat ja luottamushenkilöt tehtäviensä tasalla, ja toimiiko yhteistyö maallisen ja hengellisen johdon kanssa aidosti samassa tahdissa ja yhteisessä ymmärryksessä kirkon perustehtävästä.

Samalla on syytä kysyä, onko seurakunnissa maallisten asioiden johtovastuu kasvanut liian suureksi erityisesti kirkkoherran harteille. Hallinto, talous, kiinteistöt ja jatkuva byrokratia voivat viedä kohtuuttomasti aikaa ja voimia hengelliseltä työltä. Vastuiden viisaampi jakaminen ja maallisen osaamisen hyödyntäminen voisivat vapauttaa pappeja siihen tehtävään, johon heidät on kutsuttu: rukoukseen, opetukseen ja paimentamiseen.

Tällaisessa tilanteessa kirkko tarvitsee kokemuksen ja uudistumiskyvyn lisäksi syvää hengellisyyttä, kuuntelevaa ja vastuullista johtajuutta, kykyä rakentaa yhteisöllisyyttä, herkkyyttä inhimillisille ja sosiaalisille kysymyksille sekä todellista sovinnontekokykyä ja -halua. Nämä eivät ole toistensa vastakohtia, eivätkä sulje pois toisiansa. Ne täydentävät toisiaan silloin, kun vastuun siirtyminen tapahtuu ajoissa, harkiten ja kirkon kokonaisetua palvellen.

Eläköitymisen tarkastelu ei vähättele kutsumusta, elämänkokemusta tai kirkollista arvovaltaa. Päinvastoin: selkeä ja ennakoitu siirtymä on armollinen ratkaisu, joka kunnioittaa ihmistä ja vahvistaa kirkon jatkuvuutta. Kun muutos ei tule yllätyksenä, siihen voidaan valmistautua sekä hengellisesti että käytännöllisesti, ilman äkillisiä katkoksia tai tarpeetonta vastakkainasettelua.

Monissa työyhteisöissä eläköitymissäännökset ovat osa normaalia järjestystä. Niihin sisältyy joustoa, mutta peruslinja on selkeä ja yhteisesti ymmärretty. Tällainen käytäntö tukee läpinäkyvyyttä ja ehkäisee tilanteita, joissa vastuu kasautuu samoille henkilöille vuosikymmeniksi ilman todellista arviointia tai luonnollista sukupolvenvaihdosta.

Ortodoksisessa perinteessä palvelutehtävä ei pääty eläkkeeseen. Vanhemmuudella, kokemuksella ja hengellisellä kypsyydellä on kirkossa erityinen arvo. Eläkkeelle siirtynyt pappi tai vastuunkantaja voi edelleen olla rukouksen ihminen, neuvonantaja ja hengellinen tuki, vapautuneena hallinnollisesta kuormasta. Hän voi auttaa tai jopa sijaistaa papillisissa tehtävissä vakituisia työntekijäitä jaksamisensa mukaan. Samalla nuoremmille annetaan todellinen mahdollisuus kasvaa vastuuseen ja kantaa kirkkoa tässä ajassa.

Kirkko elää jatkuvuudesta, mutta myös liikkeestä. Se on sama kirkko sukupolvesta toiseen, mutta sen palvelijat vaihtuvat. Kun tämä todellisuus tunnustetaan kirkossakin avoimesti ja siihen vastataan viisailla ja inhimillisillä rakenteilla, kirkon elämä vahvistuu. Selkeät eläköitymistä ja vastuun siirtymistä koskevat periaatteet eivät heikennä kirkkoa. Ne tukevat sen elinvoimaa, uskottavuutta ja kykyä olla sovinnon ja toivon todistaja maailmassa.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja / eläkeläinen
nettihoukka@gmail.com