OSA II: Boomerin mielen- ja sielunmaisema

 

Boomer soittaa. Vastaatko?

Jos osa I oli safari sukupolvien viidakossa, tämä jatko-osa on pikemminkin retki boomerin sisäiseen sielunmaisemaan. Vähän niin kuin kävely metsässä, jossa polku on suunnilleen tuttu, mutta ympärillä vilisee yhä uusia ja outoja eläinlajeja entisten tuttujen seassa. Ja osa niistä eläimistä pitää vieläpä outoa piipittävää ääntä ja niissä vilkkuu erilaisia valoja, koska ne ovat koneita.

Rakkaus – se vanha tuttu tunne, mutta eri paketissa

Meille boomerille rakkaus oli kai ennen kaikkea sitoutumista. Ei se ollut mikään algoritmien ohjaama "swipe right" (pyyhkäise oikealle) -hetki, vaan pikemminkin yhteinen, kenties jopa yhdessä sovittu projekti: talo, perhe, lapset, työpaikka, auto, ja jos hyvin kävi, kesämökki. Itse kerkisin hankkia kaikki muut paitsi tuon kesämökin. Korvasin sen pyörillä kulkevalla kesämökillä, matkailuautolla, joka vei mihin milloinkin nokka osoitti.

Rakkaus oli kuin pitkäaikainen työehtosopimus: ei aina helppo, mutta vakaa, tai ainakin sen oli kai tarkoitus sitä olla. Joskus piti neuvotella pykälistä, mutta toisin kuin nykyisissä applikaatioissa, meillä ei ollut "Peru sopimus" tai ”Poista asennus” -painikkeita. Tuolta osin toiminta oli ehkä karumpaa ja suoraviivaisempaa, jos tai kun sitä sitten tarvittiin.

Vertauksena voisi käyttää sitä edellisessä osassa mainitsemaani vanhaa lankapuhelinta. Kun nostit luurin, linja oli auki ja yhteys suora. Ei ollut mitään "puhelusi ohjataan seuraavaan jonoon" -tilannetta, eikä tarvinnut painella numeroita päästäkseen puhumaan oikealle ihmiselle. Eikä ollut ilmoituksia, että “päivitä sovellus, jotta rakkaus toimii paremmin”.

Ja jos suhde sitten katkesi, se oli usein kuin puhelinlinjan napsahdus: selkeä ja lopullinen. Luurin sai tai ainakin voi paiskata korville, ja sen jälkeen oli hiljaista. Toki joskus myrskyistäkin. Nykyisin rakkaus näyttää enemmän WhatsApp-keskustelulta: viestejä tulee ja menee, osa katoaa, osa jää roikkumaan, ja välillä joku poistuu ryhmästä ilman selitystä. Joskus sitä etsii vanhaa viestiä ja miettii, vieläköhän se roikkuu jossakin pilvipalvelussa. Ja uuden puhelimen oston yhteydessä kaikki vanhat viestit katoavat. Harmi vai onneksi? Hamletia virnuillen lainaten: "That's the Boomers Question".

Muiden sukupolvien touhut – hupia ja hämmennystä

Milleniaalit puhuvat tunteistaan toisille aivan kuin diplomi-insinöörit pitävät teknistä esitelmää työkomennuskunnalleen. Z-sukupolvi tekee rakkaudesta TikTok-sisältöä. Alfa-sukupolvi puolestaan saattaa pian kysyä tekoälyltä, kannattaako edes rakastua vai pitäisikö tyytyä vain hyvään algoritmiin.

Me boomerit katsomme tätä kaikkea kuin vanhaa mustavalkoista televisiota: kuva vilisee, välillä hyppii, ja sitä tekisi mieli iskeä kevyesti nyrkillä kylkeen, että näkyisikö paremmin. Juoni ei aina aukea, ja joskus tuntuu, että ohjelma vaihtuu ennen kuin edes ymmärsi, mitä edellisessä tapahtui.

Muistan, kun eräs nuorempi tuttu kertoi löytäneensä “elämänsä rakkauden” Tinderistä. Minä kysyin, että “mikä se Tinder on, joku tanssipaikka?” Hän katsoi minua kuin olisin kysynyt, mikä on sähkövalo. Joillekin meistä, esimerkiksi edesmenneelle ystävälleni Eselle, rakkaus löytyi armeija viikonloppulomalla tanssilavalta, kun orkesteri soitti “Satulinnan” ja katseet kohtasivat. Selkeää ja suoraviivaista. Itse taisin löytää rakkauden Sokoksen baarista. Nyt se löytyy algoritmista, joka ehdottaa kumppania sen perusteella, että molemmat pitävät avokadosta.

Navigointi koneiden maailmassa

Sitten on tämä uusi todellisuus. Jääkaappi puhuu: “Hei, maito on loppu.” Anteeksi vain, mutta meidän nuoruudessamme jääkaappi oli hiljaa ja antoi ihmisen itse huomata, että maito oli loppu. Ja jos joku inisi, se oli korkeintaan jääkaapin ovitiiviste.

Autot ajavat ilman kuskia. Me mietimme, voiko niihin luottaa, kun joskus jo parkkiruudun löytäminen oli meille pieni voitto. Ruokarobotit kolistelevat pitkin jalkakäytäviä, ja ihmiset nostelevat niitä ojista kuin eksyneitä siilinpoikasia. Suloista? Kyllä. Hämmentävää? Erittäin.

Onhan se kaunista, etten sanoisi suloista, että kanssaihmiset nostavat robotin takaisin tielle ja vielä ottavat selfien sen kanssa. Mutta samalla herää tietysti kysymys: jos koneita autetaan näin innokkaasti, muistetaanko enää auttaa ihmisiä? Ennen osoitettiin filantropiaa, ihmisystävällisyyttä. Nyt vissiin robotropiaa. Tai ehkä mekano­tropiaa. Mene ja tiedä.

Näin kerran, kun kaksi nuorta nosti hellästi ruokarobotin takaisin jalkakäytävälle. He hymyilivät ja ikuistivat hetken selfieen. Mietin, että jos naapurin mummo olisi kaatunut, olisivatko he ottaneet kuvan ja auttaneet? Toivon niin, ainakin sen auttamisen osuuden. Selfistä ei nyt suuremmin ehkä olisi ollut väliä.

Koneita – entäs ihmiset?

Tällaisen elämää kokeneen boomerin mielessä tämä kaikki herättää kaksijakoisen tunteen. Toisaalta lienemme ylpeitä siitä, että maailma kehittyy. Toisaalta mietimme, jääkö ihmisyys jalkoihin, kun robotit saavat enemmän huomiota kuin yksinäinen vanhus.

Meidän sielunmaisemamme on vähän kuin vanha levysoitin. Se pyöri ennen muinoin tasaisesti ja pysyi rytmissä, mitä nyt välillä naarmuuntunut levy vähän napsahteli. Mutta nykyään ympärillä pauhaa jo Spotify, YouTube, podcastit ja tekoälyn säveltämät kappaleet. Silti rakkaus, se vanha tuttu tunne, pysyy onneksi edes joillakin pohjavireenä, vaikka muu melodia ympärillä muuttuu.

Boomerin viisaus lopuksi

Ehkä kaiken tämän keskellä vanhan boomerin viisaus on yksinkertainen: rakkaus ei ole appi, sovellus. Sitä ei voi päivittää uusimpaan versioon. Silti siinäkin saattaa toki joskus olla bugeja. Se on oikeasti usein enemmän kuin vanha lankapuhelin: se on yhteys. Se pysyy auki, vaikka linja välillä rätisisi.

Robotit voivat kulkea kaduilla, jääkaapit voivat puhua ja autot kulkea ilman kuskia, mutta meillä on yhä mahdollisuus tehdä valinta: pitää kiinni oikeista ihmisistä, ei vain koneista.

Siinä ehkä boomerin tärkein sielunmaisemallinen pointti: koneet voivat helpottaa elämää, mutta ihmiset tekevät elämästä elämisen arvoista.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com