 |
| Elämän leipää vai Jeesus-karkkeja. |
Millainen on ortodoksinen kirkkomme, kun usko kohdataan ruudun kautta?
Ortodoksinen usko kohtaa nykyään yhä useammin ihmisen ensin netissä eikä kirkossa. Miten tämä muuttaa käsitystä uskosta, hengellisestä elämästä ja kirkkomme tehtävästä?
Muuttuva maailma ja uusi hengellinen ympäristö
Maailma ympärillämme muuttuu tänä päivänä nopeammin kuin koskaan. Matkapuhelimet muuttuivat älypuhelimiksi, tietokoneet kulkevat taskuissa tai älykellossa ja lähivuosina olemme kohdanneet myös tekoälyn nopean esiinmarssin. Muutos koskettaa kaikkia elämän alueita, myös ortodoksista kirkkoa, jota moni pitää yhä jonkinlaisena muinaisjäänteenä. Siksi kirkkomme joutuu nyt sopeutumaan aikamme teknologisiin murroksiin ja uusiin toimintaympäristöihin.
Yksi tällainen uuden ajan ilmiö on terminä ehkä hieman humoristinen, mutta todellisuudessaan vakavasti otettava: nettiortodoksisuus. Vaikka sille ei löydy oppikirjamääritelmää, ilmiön kasvavat mittasuhteet tekevät siitä tarkastelun arvoisen.
Kun ensimmäinen kohtaaminen ei enää tapahdu kirkossa
Nykypäivän hengellinen etsintä tapahtuu yhä useammin netin ruudun loisteessa. Ortodoksinen kirkko kohdataan ensimmäistä kertaa videon, keskustelupalstan, somejulkaisun tai podcastin kautta – ei ikonien, suitsutuksen ja kirkkolaulun keskellä. Tämä muuttaa lähtökohtaa perustavanlaatuisesti.
Ortodoksinen usko ei tällöin rakennu, kuten sen pitäisi, vähitellen, yhteisön, rukouksen ja sakramenttien kautta, vaan algoritmien tarjoamista sisällöistä melkein yhdellä humauksella. Nämä sisällöt ovat sattumanvaraisia ja usein valikoituja tunteita herättävän voiman perusteella. Tuloksena syntyy sirpaleinen kokonaisuus, jonka ulkoinen muoto voi muistuttaa ortodoksisuutta, mutta jonka sisäinen hengellinen todellisuus jää vajaaksi.
Oppimisen illuusio ja identiteettihakuinen hengellisyys
Nettimaailma luo meille helposti tunteen nopeasta oppimisesta ja hengellisestä syvällisyydestä. Todellisuudessa kyse on pirstaleista, jotka on räätälöity vastaamaan käyttäjän omia ennakko-oletuksia ja tunteita.
Moni aikuinen, joka on pettynyt aikaisempaan uskonyhteisöönsä, löytää ortodoksisuudesta uuden toivon. Samalla he kantavat mukanaan syvälle juurtuneita vanhan uskonsa käsityksiä, joista irrottautuminen vaatisi pastoraalista ohjausta, mutta netti tulee väliin ja vahvistaa näitä haitallisia rakenteita niiden purkamisen sijaan. Niinpä katekumeeni voi löytää itsensä pian opettajan roolista, kertomassa netissä muillekin, millaista ortodoksisuuden hänen mielestään tulisi olla, vaikka oma kokemus olisi vasta pintapuolinen.
Tämän paradoksin keskellä ne, jotka vasta aloittavat matkansa, alkavat ohjata keskustelua sen suunnasta ja sisällöstä.
Dogmaattiset rajat ja identiteettikulttuurin törmäyskurssi
Netissä kohtaavat tässä asiassa kaksi erilaista maailmaa: kirkon selkeä dogmaattinen todellisuus sekä modernin kulttuurin korostama jatkuva itseilmaisu. Näiden törmäys muuttuu usein ideologiseksi kiistelyksi.
Feminismi, sukupuolten tasa-arvo, naispappeus, naisdiakonissojen mahdollinen palauttaminen, seksuaalivähemmistöt, poliittinen polarisaatio, maailmanpoliittiset näkökulmat ja maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kiistakysymykset. Kaikki nämä nousevat näkyviin helposti ja voimakkaasti. Algoritmit korostavat kärjekkäitä äänenpainoja ja keskustelun identiteettipainotteinen logiikka vie pian keskustelua vastakkainasettelun suuntaan.
Ortodoksinen kirkko ei käsittele näitä kysymyksiä tällä tavalla, mutta nettiortodoksisuuden kentällä juuri tämä on vallitseva toimintamalli.
“Digitaaliset vanhukset” ja hengellisen roolin hämärtyminen
Verkossa hengellisen elämän roolit alkavat helposti hämärtyä. Jotkut vasta-alkajat omaksuvat pian nettisivuja selailtuaan roolin “digitaalisina staretsina”, nettivanhuksina, jotka antavat neuvoja, joilla ei ole yhteyttä ortodoksisen kirkon traditioon tai pastoraaliseen vastuuseen.
Koska heidän puheensa on usein tunnevoimaista ja identiteettiä vahvistavaa, se voi kuulostaa vakuuttavalta. Ikonien, kirkkolaulun ja muun ortodoksisen estetiikan käyttö luo vaikutelman syvästä ymmärryksestä, vaikka esitys perustuisi pelkkään yksityiseen mielipiteeseen ilman mitään teologista pohjaa.
Toisessa ääripäässä netti voi ajaa ihmiset jäykkään moralismin linnoitukseen, jossa hengellinen elämä kutistuu sääntöjen ja kieltojen sekä ”mukamas kirkollisten tapojen” soveltamiseen. Molemmat ääripäät ovat kaukana siitä kokonaisuudesta, joka elää liturgiassa, rukouksessa ja hengellisessä ohjauksessa.
Kirkon vastuu: läsnä, mutta oikein
Kirkon tehtävä ei ole julistaa nettiä hengellisenä helvettinä eikä vetäytyä omaan taivaalliseen piiriinsä. Ihminen etsii vastauksia sieltä, missä hänelle puhutaan. Jos ortodoksinen kirkko ei puhu, sen paikalle astuvat ne, joilla ei ole kirkon kantamaa pastoraalista vastuuta.
Kirkon tulee siis olla netissä läsnä, mutta oikein. Sen on tarjottava opetusta, joka nojaa ortodoksisen kirkon traditioon ja on teologisesti pätevää. Opetuksen tulee olla pastoraalisesti lempeää ja ymmärtävää, ja se kutsuu kohti seurakunnan elämää, liturgiaa ja sakramentteja.
Netissä annetun sanan tehtävänä ei ole korvata kirkon elävää kokemusta, vaan avata ovi siihen.
Esimerkkitilanne nettiortodoksisuudesta
Kuvitellaan nettisivusto tai keskustelupalsta, jonka tarkoitus on “vapaan ja reippaan keskustelun” nimissä tarjota lähes moderoimaton tila ortodoksisuudesta kiinnostuneille. Sivuston ylläpito korostaa avoimuutta ja “matalan kynnyksen hengellisyyttä”, mutta käytännössä keskustelun taso muodostuu sattumanvaraiseksi.
Tällaisilla sivuilla esiintyy usein henkilöitä, jotka eivät ole perehtyneet ortodoksisen kirkon oppiin tai traditioon, mutta jotka ottavat opettajan roolin omien tunnekokemustensa ja mielikuviensa varassa. Heidän viestinsä voivat sisältää yksityisiä tulkintoja, kirkon opetuksen vastaisia väitteitä tai suorastaan keksittyjä “hengellisiä periaatteita”, jotka eivät perustu mihinkään luotettavaan lähteeseen.
Koska palstan ilmapiiri rohkaisee itseilmaisuun enemmän kuin totuudenmukaiseen opetukseen, nämä “harhaopettajat” ja musta tuntuu -opettajat nousevat helposti näkyville. He antavat neuvoja katekumeeneille, ohjaavat keskustelua omien ideologisten näkemystensä mukaisesti ja luovat vaikutelman syvällisestä hengellisestä ymmärryksestä, vaikka todellisuudessa he eivät kanna mitään pastoraalista vastuuta eivätkä tunne ortodoksisen kirkon kokonaisuutta.
Tuloksena syntyy tila, jossa etsijä voi harhautua kauas kirkon hengellisestä todellisuudesta ja jossa ortodoksisuudesta rakentuu sirpaleinen mallikuva – sekoitus tunteita, netin keskustelukulttuuria ja henkilökohtaisia mielipiteitä ilman liturgista ja yhteisöllistä perustaa.
Kun kirkko itse heikentää kasvatuksensa perustaa – vuoden 2025 kirkolliskokouksen päätöksen varjot
Juuri tässä ajassa, jolloin Suomen ortodoksinen kirkko kaipaa vahvaa, koulutettua ja pysyvää kasvatuksen ja opetuksen koordinoivaa työtä, vuoden 2025 kirkolliskokouksen päätös herättää huolta. Kokous päätti vähentää kirkon keskushallinnon kasvatuksesta ja opetuksesta vastaavan työntekijän kirkollista työosuutta noin 60 %:iin ja siirtää noin 40 % tehtävästä yhteistyökumppanin, joka on mahdollisesti yliopisto, rahoittamaksi ja ohjaamaksi.
Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yksi kirkon tulevaisuuden kannalta ratkaisevimmista tehtävistä joutuu kahden isännän väliin. Työntekijän on tasapainoiltava sen välillä, mille taholle antaa ensisijaisen työpanoksensa ja missä hänen sydämensä ja teologinen kutsumuksensa koetaan tärkeimmäksi.
Asetelma herättää kysymyksiä, sillä juuri nyt kirkko olisi kipeästi tarvinnut kasvatukseen ja opastukseen keskittyvän työntekijän täyden panoksen, kun katekumeenien määrä kasvaa ja maahanmuuttajien integraatio vaatii todellista ohjausta. Samoin muista kirkoista liittyvien määrä on merkittävä ja samalla jäsenmäärä vähenee syntyvyyden laskun ja kastamattomuuden vuoksi. Asiansa osaavaa ja tekniikan hallitsevaa osaajaa tarvitaan myös siksi, että etäisyys seurakuntaelämään on suurella joukolla suuri.
Juuri nyt siis, kun kirkon on panostettava kasvatukseen enemmän kuin vuosikymmeniin, päätös hajauttaa tehtävä kahden eri organisaation alaisuuteen voi osoittautua haitalliseksi.
Viestintä paisuu, kasvatus kuivuu – miksi vaihtoehtoja ei uskallettu nähdä?
Vaihtoehtoja olisi ollut. Esimerkiksi kirkon viestinnässä on tällä hetkellä ylikorostunut henkilöstömäärä, ja tiedotuksen modernit käytännöt puuttuvat ja ovat monin paikoin tehottomia: sama, usein hengetön, enemmän ns. maailmoja syleilevä some-sisältö kerrotaan kahteen kertaan samalla tavalla kahdella Facebook-tilillä, kaksi kertaa vuodessa ilmestyvää kirkon lehteä toimittamassa on ilmeisesti ainakin noin kaksi täysipäiväistä työntekijää, eikä kokonaisuutta pohtivaa strategista linjaa vaikkapa hengellisen viestinnän lisäämisestä ole nähtävissä.
Jos henkilöstöresursseja oli pakko vähentää, järkevin ja vastuullisin ratkaisu olisi ollut arvioida koko viestinnän rakennetta ja välineitä, ei kasvatustyön selkärankaa. Viestintä on helppo ulkoistaa, kasvatuskoordinointia ei voi ostaa ulkoa, siinä pitää olla osaaja, joka tuntee kentän ja aiheen.
Samoin olisi säästämisen vaihtoehtoja pohdittaessa ollut syytä miettiä keskushallinnon johtajien määrää. Tarvitseeko tällainen noin 60 000 jäsenen pieni kirkko tuollaisen määrän korkeasti palkattuja johtajia johtamaan toisia johtajia tai pahimmillaan kenties työllistämällä omilla töillään, siis töillä, jotka hänen pitäisi itse tehdä, toisia työntekijöitä. Vai pitääkö tuollaisia johtajia olla vain imagon takia. Saadut säästötkin olisivat olleet huomattavampia kuin pienipalkkaisempien, mutta kirkon kannalta tärkeiden toimenkuvien lakkauttamisella tai muunlaisella vähennyksellä.
Kohti kokonaisuutta, joka kantaa
Ortodoksinen elämä ei saa perustua identiteettiprojekteihin eikä ideologisiin kiistoihin. Sen ydin on Kristuksen tunteminen, Jumalan ja ihmisen kohtaaminen ja tämä kohtaaminen tapahtuu käytännössä seurakunnan keskellä, rukouksessa ja liturgiassa.
Digitaalinen maailma voi tarjota kutsun etsijälle, mutta todellinen hengellinen kasvu edellyttää kokonaisuutta, jossa kysymykset voidaan kohdata sekä totuuden että lempeyden valossa. Vain siinä tilassa ihminen löytää sen, mitä hän alun perin tuli etsimään: ei pelkkää puhetta uskosta, vaan uskon elävän todellisuuden.
Kirkon tehtävänä on nyt pysähtyä ja kysyä itseltään, millä tavalla se vastaa tähän aikaan ja miten oman toimintansa rakenteet palvelevat tai eivät palvele sen hengellistä tehtävää. Tässä kysymyksessä ei riitä nopea pintaratkaisu, vaan tarvitaan rohkeutta tarkastella omia painotuksia ja prioriteetteja.
Siinäpä olisi pohdittavaa meille kaikille, jotka rakastamme omaa kirkkoamme ja haluamme sen säilyvän elävänä Kristuksen Ruumiina myös digitaalisessa ajassa.
“Te opitte tuntemaan totuuden,
ja totuus tekee teistä vapaita.”
(Joh. 8:32)
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti