 |
| Tällainenkin kaapeistani löytyi. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen sinetillä varustettu mitali. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Jatkan tässä hieman edellisessä blogijutussa aloittamaani keräilyaihetta. Aihe putkahti esiin tässä eräänä päivänä täysin sattumalta, kuten monet elämän tärkeät asiat tuppaavat tekemään. Siivoilin nimittäin näitä ns. "törkykaappejani". Tai sanotaan nyt rehellisesti: avasin ovia ja tuijotin sisään miettien, miksi ihmeessä minulla pitääkin olla näin paljon tavaraa tallessa. Tärkeitä tavaroita vai ei. Ehkä tosiaan törkyä, kuten joku saattaisi sanoa.
Yhdestä kaapista löytyi pieni, ruskea, jo parhaat päivänsä nähnyt nahkainen rahakukkaro. Sellainen, jota ei enää nykyään juuri näe, ellei liiku kirpputoreilla tai isovanhempien ullakoilla. Kukkarossa oli muutamia suomalaisia hopearahoja tsaarin vallan ajalta. Ei mitään keskiaikaista aarretta – vanhin jostain 1850-luvun tienoilta ja nuorin 1900-luvun alkuvuosilta. Mutta silti: rahaa, jolla on ollut elämä ennen minua.
Kauppiaan pojan peruskysymys
Kauppiaan poikana minussa heräsi heti se tuttu, hieman epäilyttävä mutta varsin inhimillinen kysymys: ovatkohan nämä arvokkaita? Ja jos ovat, niin kuinka arvokkaita? Paljonkohan niistä saisi, jos ne laittaisi maailmalle kiertämään? Niinpä siirryin nettiin, tuohon nykyajan oraakkeliin, ja aloin selailla erilaisia rahoja käsitteleviä sivustoja.
Sivustoja löytyi, kuten arvata saattaa, pilvin pimein. Ne voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään. On sivuja, jotka ovat asiantuntevia, maltillisia ja asiallisia. Ja sitten on niitä toisia. Niitä, joissa tällaiselle täydeksi ummikoksi itsensä kokevalle kerrotaan puuta heinää, esitetään hinta-arvioita, jotka ovat täysin tuulesta temmattuja, ja joiden perusajatus tuntuu olevan: osta halvalla, myy kalliilla – mieluiten mahdollisimman nopeasti ja mieluiten jonkun toisen tietämättömyyden kustannuksella.
Joillakin sivuilla vanhojen rahojen arvo tuntui olevan järjestään aina liian alhainen. Sellainen olo tuli, että tarkoitus ei ollutkaan auttaa kysyjää, vaan pikemminkin kalastella potentiaalisia myyjiä, jotka luopuisivat tavaroistaan pilkkahintaan. Nämä alkoivat muistuttaa enemmän huijaussivuja kuin harrastajien kohtaamispaikkoja.
Asiantuntijat ja vastuu
Onneksi vastapainoksi löytyi myös sivustoja, joilla oli selvästi enemmän asiantuntemusta. Niissä keskustelua sekä osto- ja myynti-ilmoituksia seurasivat ns. asiantuntijajäsenet, jotka puuttuivat tilanteisiin, joissa joku arvioi kohteen arvon aivan alakanttiin tai toisaalta yritti myydä jotakin täysin ylihintaan. Näissä tapauksissa huomautus tuli yleensä kohteliaasti mutta napakasti: ei tämä nyt ihan näin mene.
Keräilysivustoja löytyy postimerkeille, rahoille, mitaleille, kunniamerkeille ja oikeastaan melkein mille tahansa, mitä ihminen on joskus päättänyt kerätä. Päätin itse testata erästä kunniamerkkeihin keskittynyttä sivustoa. Koska olen saanut elämäni aikana pari kolme kunniamerkkiä, laitoin yhden niistä tarjolle jälleen lähinnä kysymysmielessä: millä hinnalla tällaisen voisi myydä?
Olin toki tehnyt myös taustatyötä ja tutkinut erilaisia myyntisivustoja. Kyseessä oli hieman harvinaisemman järjestön myöntämä kunniamerkki, ei mikään aivan tavanomainen ja kovin yleinen. Myyntihinnat liikkuivat karkeasti sadan ja kahdensadan euron välillä. Arvostetummat myyjät tiesivät merkin taustan ja harvinaisuuden, ja se näkyi myös hinnassa.
Kun sitten kysyin tästä samasta merkistä hinta-arviota eräällä harrastelijoiden omalla sivustolla, sain vastaukseksi 20 euroa. Yksi kymmenesosa korkeimmasta hinnasta, joita samasta merkistä pyydettiin arvostettujen huutokauppaliikkeiden myyntilistoilla.
Hurlumhei-markkinat ja oppirahat
Seurasin näitä harrastelijasivustoja pidempään ja huomasin, ettei kyse ollut yksittäistapauksesta. Tyyli tuntui olevan melko yleinen. Joillekin sivuille oli onneksi saatu mukaan asiantuntijoita, jotka korjasivat pahimmat ylilyönnit, mutta kaikilla sivustoilla tällaista itsekorjaavaa mekanismia ei ollut.
Samaan aikaan yksi vanhoihin rahoihin keskittynyt nettisivusto lopetti toimintansa kokonaan pitkälti varmaan noiden hurlumhei-tyyppien vuoksi. Sivustolla kyseltiin, myytiin ja ostettiin aivan täysin holtittomaan tyyliin ja lisäksi kommentoitiin todella ala-arvoiseen tyyliin niin ihmisiä kuin asioita. Välillä joku asiantuntija saattoi kauhistella ääneen täysin alakanttiin arvioituja kohteita, joiden arvo oli todellisuudessa moninkertainen. Tarkoitusperät olivat monesti niin läpinäkyviä, että niihin oli vaikea suhtautua kovin hyväntahtoisesti.
Mitä tästä kaikesta sitten opimme? Ainakin minä opin sen, ettei arvokkaita keräilyesineitä, rahoja, postimerkkejä tai kunniamerkkejä kannata koskaan myydä liian hätäisesti ja liian halvalla. Harrastelijasivustoille mennessä on usein järkevää hankkia ensin jonkinlainen asiantuntijalausunto tavaran todellisesta arvosta ja vasta sen jälkeen miettiä myyntiä, oli se sitten netissä tai huutokauppaliikkeen kautta.
Raha ja merkitys eivät aina kohtaa
Minua yllätti erityisesti se, kuinka alhaalla sodan aikaisten kunniamerkkien hinnat paikoin olivat. Kun ajattelee, mitä usein juuri veteraani oli joutunut kokemaan ja tekemään saadakseen tällaisen merkin sodan aikana, tuntuu pahalta nähdä niitä myytävän parilla kympillä netissä. Siinä kohtaa raha ja merkitykset eivät tunnu enää kohtaavan toisiaan.
Toinen mieleen painunut tapaus liittyi harvinaiseen ja arvokkaaseen kunniamerkkiin, jonka taustan sattumalta tunsin hieman paremmin. Merkki liittyi eräällä tavalla omaan elämääni, ja siksi kiinnostuin, kun huomasin sen myynti-ilmoituksen eräällä arvostetulla huutokauppasivustolla.
Maallikkotermein sanottuna kyseinen järjestö jakaa kunniamerkkejä noin kolmessa luokassa. On ylimmän tason ns. "kenraalimerkkejä", sitten keskitason "everstimerkkejä" ja lopuksi yleisimpiä alimman tason "kapteenimerkkejä". Sotilasarvoihin viittaavat nimitykset ovat tässä vain vertauskuvia, mutta perusajatus on selvä: mitä korkeampi taso, sitä harvinaisempi merkki. Nyt myynnissä ollut merkki kuului tähän ylimpään luokkaan.
Myynti-ilmoituksessa mainittiin myös, kenelle merkki oli aikanaan myönnetty. Tunsin kyseisen henkilön. Hän oli omana aikanaan arvostettu, monipuolinen ja vaikutusvaltainen toimija. Nyt hän oli kuollut, ja kunniamerkit olivat jääneet perikunnalle. Ainakin yksi niistä oli nyt myynnissä, useiden tuhansien eurojen hintaan.
Se herätti ristiriitaisia tunteita. Tiesin, ettei henkilö ollut eläessään köyhä, eikä perikunnalla mitä ilmeisimmin ollut taloudellista hätää. Silti merkki oli laitettu myyntiin. Olisiko sen voinut lahjoittaa museolle tai säilyttää jonkinlaisena muistona kantajastaan? Toisaalta elämä ei aina mene niin kuin ajattelemme, ja ihmisillä on omat syynsä toimia niin kuin toimivat.
Kun hopea sulaa ja historia katoaa
Tätä pohtiessani havahduin siihen, kuinka kirjavaa kunniamerkkien, mitaleiden, rahojen ja muiden keräilykohteiden hinnoittelu ja kaupankäynti ylipäätään on. Liikkeellä on monenlaisia toimijoita, myös sellaisia, joita kiinnostaa vain pikavoitto. Usein taustalla ei ole syvällistä asiantuntemusta, vain ajatus ostaa halvalla ja myydä kalliilla.
Viime aikaiset maailmanpoliittiset tapahtumat ovat sekoittaneet keräilymarkkinoita erityisesti rahojen osalta. Kullan ja hopean hinnan nousu on johtanut siihen, että ihmiset muuttavat perintönä saamia korujaan ja esineitään rahaksi. Kulttuurihistoriallisesti arvokkaitakin lusikoita, aterimia ja kannuja sulatetaan uusiokäyttöön. Saman kohtalon kohtaavat myös vanhat rahat.
Tässä kaupankäynnissä menee usein lapsi pesuveden mukana. Kullan tai hopean kilohinnalla myydään arvokkaita keräilykohteita. Ja toisinaan käy myös päinvastoin: joillakin kauniilla esineillä ei ole keräilyarvoa juuri lainkaan, ja ne kannattaa silloin myydä suoraan romumetallina. Harmittavaa, säälittävää ja vähän pelottavaakin. Mutta tämäkin on todellisuutta, joka jokaisen keräilykohteiden parissa toimivan on varmasti hyvä tiedostaa.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Ap. Paavalin muistomitali Rodoksen metropoliittakunnasta (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti