Kirkolliskokous alkoi – onko mikään muuttunut?

 

Kun kirkolliskokous jälleen avattiin, monella meistä sitä tavalla tai toisella seuranneista, heräsi tuttu kysymys: onko mikään oikeastaan muuttunut? Kysymys voidaan ehkä ymmärtää ainakin kahdella tavalla. Onko oma ortodoksinen kirkkomme muuttunut viime vuosien kokousten jälkeen ja onko kirkolliskokouksen oma toimintatapa muuttunut? Vastauksia on varmasti yhtä monta kuin kokouksen seuraajia. Omasta näkökulmastani katsoen kirkossa on tapahtunut monenlaista liikehdintää ja jopa murrosta viime vuosien aikana. Sen sijaan tämänvuotinen kokous, jonka alkua itse seurasin kotona, suuren näytön äärellä, tuntui kulultaan melko tutulta, jo aiemmin nähdyltä.

Uusia kasvoja, niin edustajia kuin toimihenkilöitäkin toki oli mukana. Kameran jäykkä suuntaus kuitenkin rajasi näkyviin lähinnä vain ne samat vakiohahmot, jotka ovat olleet puhujapöntössä jo vuosikausia. Osa jopa jo silloin kauan sitten, kun itsekin pöntössä vierailin.

Silti kokouksessa näkyi myös sellaisia tuttuja kasvoja menneiltä vuosilta, kollegoja, joiden kanssa itsekin aikoinaan istuin samoissa penkeissä. Toiset heistä herättivät lämpimän tunteen ja ajatuksen siitä, että kirkolla on yhä vankkoja ja osaavia ääniä. Toisten kohdalla tosin joku saattaa huokaista myös hieman toiseen suuntaan.

Yhden heistä, joka herätti lämpimiä tunteita, haluan nostaa esille ihan nimeltä: eteläsuomalaisen Anja Lindströmin, jolla on pitkä kokemus tilintarkastuksista ja taloushallinnon kysymyksistä. Hänellä oli jälleen kerran selkeää, tärkeää ja kirkon kokonaisuutta ja ydintehtävää palvelevaa asiaa. Niin - ja ilman pönttöön mukana kannettua läppäriä tai edes paperia, muille selkeästi ilman peperia kerrottuna. Kuuntelin hänen puheenvuoroaan suurella kunnioituksella. Toivon, että itsekin osaisin aina sanoittaa asioita yhtä täsmällisesti ja suorasanaisesti.

Kiitos, Anja – kirkkomme tarvitsee sinun kaltaisiasi ääniä tulevaisuudessakin. Mistä heitä löytyisi?

Sen sijaan eräs aivan pieni seikka häiritsi striimin katsojana. Puheenvuoroja myönnettäessä puheenjohtaja kutsui edustajia usein vain etunimellä: ” edustaja Jussi”, ”edustaja Ritva vai oliko se Elina” ja niin edelleen. Kotikatsomoissa olisi kuitenkin tärkeää myös tietää, kuka kulloinkin puhuu. Kirkolliskokous ei ole sisäpiirin perhekokous, vaan koko kirkon yhteistä päätöksentekoa, jota seuraavat myös ne, jotka eivät tunne kaikkia nimeltä.

Arkkipiispan avauspuhe – kaunista teologiaa, mutta riittääkö se?

Arkkipiispan avauspuhe oli ehkä hengellisesti kaunis ja jopa liturgisesti kirkas. Avustajat olivat tehneet tältä osin hyvää työtä. Puhe muistutti siitä, mistä ortodoksisen kirkon elämä todella kasvaa: eukaristiasta, rukouksesta ja pastoraalisesta kohtaamisesta. Tässä peruslinja on teologisesti oikea ja samalla tärkeä. On totta, että kriiseissä, niin taloudellisissa kuin hallinnollisissa, on riski unohtaa itse kirkon tarkoitus.

Samalla puhe kuitenkin liukui välillä teologiseen retoriikkaan tavalla, joka jätti varjoon konkreettiset haasteet. Kun todetaan, että ”muut ovat vain kehyksiä”, unohdetaan helposti, että ilman toimivaa hallintoa, realistista taloutta ja riittävää henkilöstöä ei ole edellytyksiä myöskään liturgisen elämän ylläpitämiselle. Kehykset eivät ole itseisarvo, mutta ilman niitä taulu ei pysy seinällä.

Talouskriisiä käsiteltiin puheessa, mutta varovaisesti. Valtionavun leikkauksista puhuttiin, muttei niiden todellisista seurauksista: henkilöstöpulasta, vapaaehtoisten uupumisesta, seurakuntien palvelujen supistumisesta ja kiinteistöjen ylläpitämisen vaikeuksista. Vielä tärkeämpää olisi ollut sanoa ääneen, mitä tapahtuu, jos tulot laskevat edelleen, kuten jäsenkadon näkökulmasta voi odottaa. Visio ei riitä, jos toteutukselle ei ole eväitä.

Myöskään rekrytointikriisiä ei käsitelty riittävällä vakavuudella. Kirkolla on jo nyt vaikeuksia löytää pappeja ja kanttoreita, ja tulevien vuosien eläköityminen vain syventää ongelmaa. Jopa piispoja valittaessa. Tämä ei ole teoriakysymys vaan hyvin käytännöllinen: ilman työntekijöitä ei ole hengellistä elämää, ei nuorisotyötä, ei kasvatus- eikä diakoniatyötä.

Edustajien puheenvuorot – tuttua ja uutta

Kokouksen keskusteluissa nousivat esiin tutut vuosien varrella usein esiin tulleet teemat: matkapapisto, kolttasaamelaisuus, kulttuuriperinnön säilyttäminen, liturgiset tekstit ja jäsenyyskysymykset. Myös monikulttuurisuus mainittiin yhtenä kipupisteenä, mikä kertoo osaltaan siitä, että kirkko etsii yhä paikkaansa muuttuvassa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vanhaa tuttua oli myös eteläsuomalaisten itsensä kehuminen, ilmiö, jonka muistan hyvinkin omilta kokousvuosiltani. Jos Helsingissä jo tiedetään joku kysytty asia, missä mennään, miksi perustaa työryhmiä selvittämään sitä, mikä jo tiedetään? Miksei kysytä suoraan helsinkiläisiltä?

Uutta oli se, että keskusteluun nousi runsaammin yleispoliittisia sävyjä. Jotkut puheenvuorot liukuivat siihen suuntaan tavalla, joka ei ehkä palvele kirkolliskokouksen luonnetta. Kun edustajan kokouspuheenvuorossa kuullaan esimerkiksi toteamus: ”Tunsikohan Päivi Räsänen ollenkaan Kristusta?”, sävy lipsahtaa helposti henkilökohtaisuuksiin ja mauttomuuden puolelle. Kirkolliskokous ei ole poliittinen foorumi, vaikka yhteiskunnalliset ulottuvuudet ovatkin osa kirkon työtä.

Entä sitten?

Paljon puhuttiin, välillä käytiin kahvilla, ja kokous jatkui tuttuun tapaan. Striimit voi katsoa jälkikäteen YouTubesta, jos haluaa tarkemman kuvan kaikesta, mitä salissa tapahtui. Tämä tekstini on vain pintarapaisua.

Mutta palatakseni otsikon kysymykseen: onko mikään muuttunut?

Paljonkin on, jos katsomme kirkon tilannetta laajemmasta perspektiivistä. Talouden supistuminen, jäsenkadon kiihtyminen, henkilöstöpula ja yhteiskunnan muuttuvat rakenteet sekä geopoliittinen tilanne myös kirkon kannalta katsottuna, ovat todellisia ja vaativat rohkeutta. Mutta itse kokouskulttuurissa muutos on näemmä hitaampaa. Kameran edessä nähtiin tänäkin vuonna vain tutut kasvot, tutut keskustelut ja tuttu rakenne. Paljon mahdollista, että tutut päätöksetkin.

Kirkolliskokous on kuitenkin aina mahdollisuus. Mahdollisuus kuunnella, kysyä, avata ovia ja nähdä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat. Toivon, että tämäkin kokous osuu sellaiseen vaiheeseen, jossa sanojen perään tulisi konkreettisia ja jollain tavoin myöhemminkin valvottuja tekoja ja vision rinnalle todellisuudentaju.

Aika näyttää, tapahtuuko niin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com