 |
| Aamun Koitto nr. 49 / 1939 etusivun yläosa. |
Nykyinen tilanne Ukrainassa koskettaa meitä syvästi. Sodan todellisuus, perheiden hätä, jatkuva epävarmuus ja pakolaisuuden raskas taakka tuntuvat täälläkin, vaikka seuraamme tapahtumia kaukaa. Kun katsomme omaan historiaamme, huomaamme, ettei tämä ole meille vierasta: Suomessa elettiin noin 86 vuotta sitten hyvin samanlaisia, elämää järisyttäviä hetkiä. Tämä rinnastus ei ole vain historiallinen huomio – se kutsuu meitä rukoukseen, myötätuntoon ja rauhan etsimiseen.
Arkkipiispa Hermanin sanat sodan keskeltä
Joulukuun alussa 1939 silloinen Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Herman kirjoitti Aamun Koittoon tervehdyksen, jossa hän puhui sodan repimälle seurakunnalleen. Hän kuvasi, miten syvä ja äkillinen muutos pakotti suomalaisia ortodokseja jättämään kotinsa Karjalassa ja siirtymään vieraiden ihmisten, tapojen ja yhteisöjen keskelle. He saapuivat täysin uudenlaisille paikkakunnille – usein sellaisiin, joissa heidän perinteitään, kulttuuriaan tai edes kirkkoaan ei tunnettu lainkaan.
Herman ei kuitenkaan kirjoittanut epätoivoon vajonneena, vaan pyrki lohduttamaan ja rohkaisemaan. Hän muistutti Jumalaan turvaamisesta, yhteisestä vastuusta ja velvollisuudesta kantaa toistensa kuormia. Hänen sanansa osoittivat, että juuri vaikeina aikoina kirkko on kutsuttu olemaan rauhan ja toivon lähde.
Evakkouden kokemusten kautta katsottu yhteys Ukrainaan
Tätä yhteyttä on minun erityisen helppo ymmärtää, sillä olen itsekin evakkojen lapsi. Olen kasvanut kuunnellen tarinoita kodin menettämisestä, sukulaisten kohtaloista, pelosta ja epävarmuudesta. Lapsuuteni maisemissa sodan jäljet olivat yhä näkyvissä – ei vain rakennusten tai maisemien tasolla, vaan ihmisten elämässä ja olemuksessa.
Sodan seuraukset olivat läsnä
arjessa monin tavoin: invalideja näki kyläteillä sen ajan
käsikäyttöisissä ”veivattavissa invamopoissa”, ihmiset kantoivat mukanaan
menetyksiä, ja monen kotiin palasi mies, joka oli muuttunut –
hiljaiseksi vetäytyjäksi tai levottomaksi öisin,
posttraumaattisten haavojen kanssa. Perheissä oli niukkuutta,
puutetta ja suurta surua, mutta myös sitkeyttä, yhteishenkeä ja
kykyä kantaa toisia.
Minunkin kotona – evakkona
paikkakunnalle tulleen isäni hankkimassa talossa – asui kotinsa
menettäneitä Karjalan evakkoja, sukulaisia yhdessä huoneessa.
Kun nyt katson Ukrainaan, en siis näe vain uutiskuvia – näen kerrostuneen historian. Näen sen, mitä tapahtuu ihmisille, kun he joutuvat lähtemään kodeistaan, kun he asettuvat vieraisiin yhteisöihin ja kun he kantavat hätää läheisistään, sukulaisistaan, ystävistään ja kotimaastaan. Näen sen pelon, joka seuraa taakse jääneistä, ja sen valtavan surun, joka syntyy menetyksistä, joita ei voi korvata.
Rukous ja toiminta kulkevat käsi kädessä
Pyhä Johannes Krysostomoksen saarnoissa esiintyy ajatus, että kristitty ei voi elää ilman rukousta, kuten ihminen ei voi elää ilman hengitystä. Hän käytti toistuvasti vertauksia, joissa rukous on “elämän ilmaa” ja “sielun hengitystä”. Rukous on siis kristityn hengitystä, ja juuri nyt sen merkitys korostuu. Siksi meidän tulee muistaa erityisesti kaikkia Ukrainan ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta myös kaikkia ukrainalaisia – rintamalla taistelevia, kodeissaan pelkääviä, pakolaisia ja niitä, jotka yrittävät rakentaa arkeaan hajonneen maan keskellä.
Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartholomeos kantaa maailmanlaajuisen ortodoksisen kirkon tehtävää: herättää toivoa, muistuttaa oikeudenmukaisuudesta ja kutsua kohti rauhaa. Hänen äänensä on myös osa kirkon yhteistä rukousta ja sen luottamusta siihen, että oikeudenmukainen rauha on mahdollinen.
Rukous ei kuitenkaan saa jäädä pelkäksi ajatukseksi. Se kutsuu meitä toimimaan: tukemaan pakolaisia, osoittamaan myötätuntoa, antamaan aikaamme ja apuamme, puhumaan rauhan puolesta ja vastustamaan vihan aaltoja omassa arjessamme. Kuten arkkipiispa Herman opetti, kristityn tehtävä on kantaa, lohduttaa ja palvella – sillä Kristuksen esimerkki kulkee meidän edellämme.
Rauhan jano kaikkialla maailmassa
Ukrainan suru tuntuu läheiseltä, mutta emme saa unohtaa, että ihmiset kärsivät myös muualla. Gazassa ja Sudanissa - sotaa, nälkää ja epätoivoa pakenevat ihmiset odottavat maailmalta tukea ja oikeudenmukaisuutta. Konflikteja on monilla muillakin alueilla. Kristillinen rukous ylittää rajat: se kohdistuu jokaiseen, joka elää pelon ja epävarmuuden keskellä.
Valon kantajia tämän päivän maailmassa
En halua kutsua ketään erikseen johonkin “mukaan”, sillä olemme kaikki jo inhimillisesti osa tätä samaa tarinaa. Mutta haluan rohkaista jokaista antamaan rukoukselle sijaa, pysähtymään Ukrainan, Gazan ja Sudanin äärelle, ja avaamaan sydämensä niille, jotka joutuvat pakenemaan tai rakentamaan elämäänsä uudelleen.
Pienet teot –
rukous, myötätunto, auttaminen ja lempeys – ovat valon siemeniä.
Ne voivat kannatella ihmistä hetken verran pidemmälle ja muistuttaa
siitä, ettei mikään pimeys ole niin syvä, ettei siihen voisi
syttyä toivon liekki.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti