Kun muisti katoaa, mutta löytyykin muovilaatikosta

 

Kello ja gimbaali (Kuva: HAP)

Vanhetessa sitä alkaa usein väkisinkin pohtia, onko muisti enää entisellään. Joskus tosin tuntuu, että olen kärsinyt Alzheimerin oireista jo useamman kymmentä vuotta: tavaroiden hukkaaminen ja asioiden unohtaminen ovat olleet minulle ihan täyttä arkea siitä lähtien, kun opin kävelemään.

En ole koskaan ollut kovin järjestelmällinen. Saatan laittaa silmälasit hattuhyllylle hattujen väliin ja sen jälkeen etsin niitä kissojen ja koirien kanssa. Jos vieraita on tulossa, piilotan kiireellä kaikenlaisia "epäesteettisiä" tavaroita – ja unohdan ne tietenkin sinne. Siis minne? Vieraat lähtevät, ja minä jään etsimään kadonneita esineitä.

Älykello, joka älysi liikaa

Poikani olivat jo reilut vuosi sitten erään kaatumiseni jälkeen sitä mieltä, että isän pitäisi pysyä hengissä yksin eläessään. Niinpä he ostivat minulle älykellon. Sellaisen, joka mittaa sykkeen, verenpaineen, unen syvyyden ja varmaan myös sen, kuinka monta kertaa haukottelen väärässä kohdassa ja kaikenlaista muutakin ”tärkeää”.

Ajatus oli hyvä, mutta käytäntö ei. Kellon akku näet vaati lataamista joka ikinen päivä – ja minä, joka muistan ladata vain aamuisin ja iltapäivisin kahvinkeittimen, en keksinyt sopivaa latausaikaa tuolle toimelle. Niinpä laitoin kellon hyvään talteen – niin hyvään, etten löytänyt sitä enää vuoteen.

Kamera, joka katosi ja elämä hiljeni

Eräällä tällaisella elämänmatkalla katosi sitten myös pieni gimbaalikamera, sellainen nyrkin kokoinen ihme, joka kääntyi peukalon liikkeellä mihin suuntaan vain. Kameraa jäin itse asiassa kaipaamaan enemmän kuin kelloa, koska sen avulla pystyin kuvaamaan mielenkiintoisia asioita ja dokumentoimaan ja muistelemaan niitä.

Siivousta vai arkeologiaa?

Kun sitten tässä päivänä muutamana netin ja somen suurten muutosten ja siellä ilmenneiden suurten ja vaarallisten ongelmien vuoksi vähensin radikaalisti sosiaalisen median käyttöä, oli pakko keksiä muuta tekemistä niiden sijaan. Äänikirjat ja elokuvat ovat ihan kivoja, mutta muutakin tarvitaan. Niinpä luonnolleni vastaisena toimena jossain vaiheessa päätin ryhtyä kaivelemaan oman kotini varasto-makuuhuoneeni lattialla lojuvia muovilaatikoita.

Ja kuinka ollakaan: jo kolmannen laatikon pohjalta pilkisti sekä kadonnut kello että kamera. Se oli kuin olisi voittanut lotossa – paitsi että olin itse arvanut numerot ja piilottanut kupongin.

Kaksikellokätinen

Kameran käyttöönotto ja lataaminen olivat helppoja, mutta kellon uudelleenasennus vei kokonaisen illan. En vieläkään tiedä, hallitsenko 5 vai 10 prosenttia sen toiminnoista vai vielä vähemmän.

Nyt minulla on joka tapauksessa kellot molemmissa käsissä: oikeassa vanha, luotettava aikarauta ja vasemmassa uusi teknologian ihme. Kaikki näkevät siitäkin, että alan todella vanheta. Toinen kello näyttää mm. kellonajan, toinen kertoo kaiken muun: verenpaineen, sykkeet, unet ja sen, että kävin vessassa. Kello onnittelee, kun liikun kolme metriä, ja minä kiitän kohteliaasti. Harvoin on mies saanut niin paljon kehuja pelkistä wc-reissuista.

Muisti – mikä muisti?

Mutta entä muisti? Onko tämä kaikki jo ihan oikeasti muistisairauden oireilua vai ihan vain minun persoonallinen elämäntyylini? Totuus lienee jossain siinä välissä. Toisinaan suunnittelen tulevaisuuttani kirkkaasti kuin nuori mies, mutta sitten kadulla vastaan tulee tuttu, jonka nimeä en millään saa päähäni. Useimmiten se välähtää mieleen vasta torikahvilassa – “ai niin, sehän oli Matti!”

Lohtua tuo se, että moni muukin samanikäinen kanssakulkijani kertoo samanlaisista oireista. Ehkä tämä ei ole sairautta vaan nuorten ihmisten vanhuksia kohtaan kehittämä salaliitto ja yhteisprojekti: tavarat katoavat, nimet unohtuvat ja kellot kertovat enemmän kuin kukaan haluaisi tietää.

Olenkin tässä miettinyt, että lopulta tärkeintä ei ehkä olekaan muistaa kaikkea. Tärkeintä on muistaa nauraa itselleen – ja välillä hymyillä onnellisena myös sille, että joulupukin tuomat lahjat löytyvätkin jatkossa oman varastohuoneen muovilaatikosta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com