Onko ortodoksisen kirkon hallinto paisunut liian suureksi?

Suomen ortodoksinen kirkko joutuu nyt katsomaan peiliin. Kirkollishallitus päätti 22.9. istunnossaan valtuuttaa palvelukeskuksen johtajan käynnistämään muutosneuvottelut kirkon keskushallinnossa. Neuvottelut koskevat kirkon palvelukeskuksen, Ortodoksisen seminaarin ja kaikkien kolmen hiippakunnan henkilöstöä – piispoja lukuun ottamatta.

Taustalla ovat valtion leikkaukset. Kirkon valtionapua on jo kertaalleen heikennetty, ja vuoden 2025 alusta sitä leikattiin 392 000 euroa. Nyt valtioneuvosto esittää vielä 200 000 euron lisäleikkausta vuosille 2026 ja 2027. Jos tämä toteutuu, kirkon valtionapuun kohdistuu jo merkittävä leikkaus verrattuna vuoteen 2023.

Mutta muistetaan: nämä leikkaukset eivät kohdistu seurakuntiin, jotka elävät kirkollisverolla – vaan keskushallintoon. Juuri siksi on kysyttävä: onko hallinto paisunut niin suureksi, että se on itse asiassa kirkon suurin ongelma?

Hallintohimmeli vai hengellinen yhteisö?

Kirkon jäsenmäärä on nyt alle 60 000, ja se laskee koko ajan. Vapaaehtoistyö hiipuu, pienenvät seurakunnat taistelevat olemassaolostaan. Silti keskushallinto paisuu kuin pullataikina. Onko ortodoksinen kirkko kirkko – vai virasto? Hengellinen yhteisö vai hallintohimmeli?

Valtion leikkaukset – kirkko näyttäytyy suurempana kuin onkaan?

On hyvä muistaa: valtion leikkaukset eivät kohdistu seurakuntiin. Nehän elävät kirkollisverosta – tai ainakin pitäisi elää. Leikkaukset osuvat vain keskushallintoon. Juuri siksi on kysyttävä: yrittääkö ortodoksinen kirkko Suomessa olla enemmän kuin mitä se todella on? Kuin kääpiö, joka seisoo jakkaralla, jotta näyttäisi jättiläiseltä. Mutta millä hinnalla? Ja kuka sen hinnan maksaa?

Voiko alle 60 000 jäsenen kirkko ylläpitää hallintorakennetta, joka muistuttaa eduskuntaa pienoiskoossa? Onko varaa pitää yllä kallista organisaatiota, joka nielee enemmän kuin tuottaa? Aiempina vuosia rahaa tuhlattiin yhden hiippakunnan verran kirkkomuseoon, jonka lakkauttamista tai siirtoa nyt vaikkapa Valamoon toki pohditaan. Myös lukuisat täysin turhat oikeudenkäynnit - vaikka ne kaiketi olivat enemmänkin "seurakuntien heinää" - polttivat kirkon seurakuntaelämään tarkoitettuja varoja tolkuttomasti. Ja ennen kaikkea: onko tämä kaikki kirkon ydintehtävää? Missä on vika, kun henkilöstön pitää käydä oikeutta keskenään eri oikeusasteissa?

Ennen pärjättiin vähemmällä – ja tehtiin enemmän

Sodan jälkeen kirkko oli raunioina. Kirkon pääasiallinen omaisuus ja Karjalan luostarit jäivät rajan taakse, seurakunnat hajalle, papit ja kansa olivat evakossa. Silti kirkko nousi jaloilleen. Silloin keskushallinnossa riitti pitkälti lakimies, taloudenhoitaja ja muutama toimihenkilö. Seurakunnissa oli pappi ja lukkari – ja he kantoivat koko paikallisyhteisön.

Nyt meillä on talousväkeä, kasvatus- ja opetusväkeä, kiinteistöväkeä ja useita tiedottajia. Taloustoimessa toki tarvitaan työntekijöitä, se on selvää, mutta onko oikein, että viestintä paisuu samalla kun pappeja ja kanttoreita on monin paikoin liian vähän? Tarvitaanko todella kolme, neljä tiedottajaa vai voisiko vastuu olla jaettuuna hiippakunnissa ja seurakunnissa, tai palvelu ostettuna kokonaan ulkoa?

Kirkon voima oli siinä, että vähillä voimavaroilla tehtiin paljon. Ja kyllä, valtio auttoi silloin myös paljon – ilman valtion apua kirkko olisi ehkä kadonnut kokonaan. Mutta nyt valtio perääntyy. Onko kirkko enää valmis kantamaan itse itseään?

Vapaaehtoiset – sydän vai uhka?

Vapaaehtoistyö on ollut kirkon sydän. Kirkot rakennettiin talkoilla, seurat pidettiin kodeissa, ihmiset kantoivat vastuuta ilman palkkaa. Mutta missä ovat vapaaehtoiset nyt?

Onko kansa laiskistunut? Vai onko kirkko itse ajanut vapaaehtoiset pois? Kysytään suoraan: pelkääkö henkilökunta, että vapaaehtoiset vievät heiltä jotakin – rahaa, näkyvyyttä, valtaa? Jos näin on, kirkko sahaa poikki oksan, jolla istuu. Kirkko ilman vapaaehtoisia on kirkko ilman sydäntä.

Mihin keskushallintoa todella tarvitaan?

On rehellisyyden aika. Mihin kirkko todella tarvitsee keskushallintoa?
– Lakimiehen, kyllä.
– Taloudenhoidon, kyllä.
– Kasvatus- ja opetusasiat, totta kai.
– Kiinteistöjen hoidon, tarpeen.

Mutta siihen lista voisi ehkä pysähtyä. Kaiken muun voisi hoitaa kevyemmin, pienemmällä rahalla – vaikka mallia ottamalla muilta kirkollisilta ja hengellisiltä järjestöiltä, jotka tekevät enemmän vähemmällä tai ostamalla ulkoa.

Netin kaiken tietävät neuvojat

Netin kaiken tietävät neuvot toistuvat: “Pienentäkää hallintoa! Yksinkertaistakaa! Tehkää vähemmällä enemmän!” Netissä asuu kaikkinainen tieto – ainakin siellä ollaan aina oikeassa. Mutta ehkä juuri siksi kirkon pitäisi vihdoin kysyä itseltään: mitä varten me olemme olemassa? Hengellistä elämää varten vai hallintokoneistoa ruokkimassa?

Kirkko tarvitsee rohkeutta

Onko kirkosta tullut itseään palveleva virasto, joka pitää hengellistä elämää vain koristeena byrokratian päällä? Vai voisiko se taas olla kirkko, joka elää jäsenistään, heidän uskosta, rukouksesta ja vapaaehtoisuudesta?

Rohkeus kysyä nämä kysymykset on kirkon ainoa tie tulevaisuuteen. Jos kirkko ei pysty niihin vastaamaan, se kuihtuu – ei valtion leikkausten vuoksi, vaan omasta sisäisestä haluttomuudestaan muuttua.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com