Kun puhutaan kirkon työstä ja sen tuloksista, ei riitä tarkastella vain yksilön suoriutumista. Kirkko on nähtävä ennen kaikkea suurempana yhteisönä tai erilaisten ryhmien kokonaisuutena. Tällöin esiin nousee myös ilmiö, jota voidaan kutsua kuppikuntaistumiseksi. Tämä ilmiö on vuosien varrella hiipinyt myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Se voi olla hiljaista ja lähes huomaamatonta, mutta usein se on myös näkyvää ja kuormittavaa sekä koko yhteisölle että sen yksittäisille jäsenille.
Alisuoriutuminen työelämässä – lainsäädännön ja todellisuuden ristitulessa
Maamme hallitus aikoi hiljattain kirjata sanan alisuoriutuminen lakiin irtisanomisperusteeksi. Lakiluonnoksessa oli mukana kohta, jonka mukaan alisuoriutuminen – eli työntekijän jatkuvasti heikko suoriutuminen työn vaatimuksiin nähden – voisi olla peruste työsuhteen päättämiselle. Lausuntokierroksella se kuitenkin poistettiin, osin kai siksi, että sen todentaminen nähtiin oikeudellisessa mielessä hankalaksi.
Kuitenkin jo nykyisellä työlainsäädännöllä alisuoriutuminen voi toimia irtisanomisperusteena — kunhan työnantaja pystyy osoittamaan, että:
tavoitteet ovat olleet selkeitä ja kohtuullisia työntekijän osaamiseen nähden
työntekijän työ ei ole saavuttanut niitä verrattuna muihin vastaavassa asemassa oleviin
puutteet johtuvat työntekijästä, eivät ulkoisista olosuhteista (esim. huono organisointi, resurssien puute)
työntekijä on saanut varoituksen ja mahdollisuuden korjata tilannetta.
Näin lakitekstissä mainitsematta alisuoriutumisen konseptin voi silti viedä käytäntöön, mutta se vaatii johtajuutta piispoilta ja kirkkoherroilta, dokumentointia, johdonmukaisuutta ja rehellistä dialogia.
Kirkon sisäiset jakolinjat – kuppikuntaistumisen ongelma
Ortodoksisen kirkon kuppikunnat voisivat jakautua mielestäni esimerkiksi näin:
Slavofiilit vs. bysanttilaiset: painotuseroja liturgisissa käytännöissä, kielivalinnoissa ja hengellisissä vaikutteissa.
Joensuulaiset vs. helsinkiläiset: akateemisen teologian "hyvä-veljeskunta" vastaan pääkaupungin seurakunta- ja minäkeskeisempi, nurkkakuntaisempi, kapeakatseisempi ja omatalousläheinen ("mehän maksamme kaiken") työote.
”Sydänpapit” sodan jälkeiseltä ajalta vs. nykyajan ”kahdeksasta neljään” papit: vanhat paimenet, joille hengellinen työ oli elämäntapa ja sydämen asia ympäri vuorokauden, ja nuorempi sukupolvi, joka rajaa työnsä virka-aikaan ja painottaa työhyvinvointia sekä vapaa-ajan tasapainoa ja sulkee virkapuhelimen klo 16.
Vanhat perinteistä kiinni pitävät ortodoksit vs. uusortodoksit: toiset nojaavat tiukasti perinteeseen, toiset – usein muualta kirkkoon siirtyneet – vaativat uudistuksia, uusia toimintamalleja ja rohkeampaa dialogia yhteiskunnan kanssa tuntematta kirkon perinnettä ja muutosten hallintokäytänteitä.
Vanhakantaiset ortodoksit vs. konvertit: osa noista vanhoista jäsenistä suhtautuu varauksella kirkon uusimpiin tulijoihin, jotka usein painottavat sukupuolisuutta, feminismiä, vapautta ja identiteettikysymyksiä tavalla, jota perinteisempi väki pitää vieroksuttavana tai jopa kirkon hengelle vieraana.
Näistä ei ehkä puhuta ääneen, mutta seurauksia on helppo havaita: väärinymmärrykset seurakunnissa ja laajemminkin kasvavat, yhteistyö takkuaa, ja seurakuntalainen kokee jäävänsä keskelle näkymätöntä vääntöä. "Hyvä veli" -mentaliteetti elää ja voi hyvin. Usein kaiken lisäksi "tavikset", normaalit seurakuntalaiset, ovat täysin tietämättöminä noista "juurisyistä" ja keitä asia ihan "aikuisen oikeasti" koskee, kuka on "punahilkka" ja kuka susi, kuka lepakko, kuka sammakko.
Ammattiyhdistymisen vaikutukset – työstä ammatti vai kutsumus?
Toinen ulottuvuus liittyy kirkon työntekijöiden liittymiseen ammattiyhdistyksiin. On luonnollista ja inhimillistä, että papit ja muut kirkon työntekijät hakevat turvaa, selkeyttä ja oikeudenmukaisuutta työehtoihin. Palkka, kulukorvaukset ja lomajärjestelyt ovat osa tätä keskustelua.
Mutta samalla on kysyttävä: onko hengellinen kutsumus saanut jäädä taka-alalle?
Kun kirkon työstä tulee ensisijaisesti ”työpaikka” – jossa pohditaan kilometrikorvauksia, palkkaluokkia ja lomia – voi vaarana olla, että hengellinen missio menettää merkityksensä.
Moni vanhempi seurakuntalainen tunnistaa tämän ristiriidan: vanhat papit elivät seurakuntalaisten rinnalla lähes kellon ympäri, he olivat läsnä kodeissa, niin surussa kuin ilossa. Nyt joissain paikoissa seurakuntalainen kuulee, että ”virastoaika päättyi kello neljä, ota yhteyttä huomenna.” Puhelimeenkaan ei välttämättä vastata vapaa-aikana.
Kyse ei tietenkään ole mustavalkoisesta vastakkainasettelusta, vaan siitä, että ammattiyhdistysmäinen ajattelu voi muuttaa kirkon työkulttuuria: kutsumuksesta tulee työ, ja yhteisö menettää osan hengellisestä sykkeestään.
Alisuoriutuminen + kuppikunnat = myrkyllinen yhdistelmä
Kun nämä ilmiöt – alisuoriutuminen ja kuppikuntaistuminen – yhdistyvät, seuraukset voivat olla kirkolle raskaat:
Motivaation puute yhdistyy muihin kirkon sisäisiin valtapeleihin. Tietyt toiminnot eivät vain toimi, nettisivut huutavat tyhjyyttä.
Seurakuntalaiset kokevat hajaannusta, kun saarnat, käytännöt, vaikkapa kriparileirien pitopaikat, tiistaiseurojen roolit, kuorojen harjoittelujen määrät ja paikat ja yleensä suhtautuminen vapaaehtoisiin vaihtelevat papin tai seurakunnan linjasta tai joskus jopa ihan henkilökohtaisista syistä riippuen.
Nuoret työntekijät pettyvät: he tulevat kirkkoon palolla, mutta kokevat jäävänsä ristiriitojen puristuksiin.
Vanhat työntekijät katkeroituvat: he näkevät kirkon muuttuvan työpaikaksi, jossa palkkaneuvottelut ja virkaedut ajavat hengellisen mission ohi.
Lopputulos voi olla, että kirkko ei täytä ydintehtäväänsä: ihmisten kohtaaminen, rukous, sakramenttien toimittaminen ja evankeliumin eläminen jäävät vähäisemmälle osalle. Kirkosta tulee rakenteiden ylläpitäjä – mutta ilman sydäntä.
Tie ulos hajaannuksesta
Alisuoriutuminen yksilötasolla, kuppikunnat kirkon tai jopa seurakunnan sisällä ja ammattiyhdistymisen tuoma työn ”maallistuminen” ovat osa samaa ongelmavyyhtiä: miten ortodoksisen kirkon työ säilyttää hengellisen palonsa ja merkityksensä?
Jos nämä asiat jätetään kirkon piirissä ja eritoten seurakunnissa käsittelemättä, seurauksena voi olla kirkon ja koko kirkollisen toiminnan hiljainen hiipuminen – ei siksi, että ihmiset eivät kaipaisi hengellisyyttä, vaan siksi, etteivät he koe ortodoksista kirkkoa enää sen kantajaksi.
Mutta jos kirkko uskaltaa katsoa
peiliin, hiippakunnan tai seurakunnan johtaja ottaa esimiesasemansa vakavasti ja tekee parhaansa, kuuntelee laumaansa, yhdistää kutsumuksen ja ammattimaisuuden, sen voima voi
olla entistäkin vahvempi.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti