Muistini mukaan …

Oman Suomen ortodoksisen kirkkomme aivan samoin kuin oman maamme tai oman elämämme historiassa on paljon tapahtumia ja asioita, joita kerrottaessa moni aloittaa puheensa tai tekstinsä sanonnalla ”Muistini mukaan …”.

On asioita, joita ei haluta muistella. On asioita, joita muistetaan väärin. On asioita, joita kaunistellaan tai kauhistellaan – kukin aivan omien tarkoitusperiensä mukaan ja jollain tietyllä kenties uskontoon, politiikkaan, arvoihin perustuvalla painotuksella. Asioita siis muistellaan oman muistin ja arvojen varassa.

Silti nuo hatarat muistitiedot, suullinen historia, kansanomainen historia, muistelot, ovat arvokkaita ja antavat meille mahdollisuuden edes jollakin tavalla tutkiskella ja selvitellä oman menneisyytemme asioita ja kenties myös sen saloja. Ne auttavat meitä ymmärtämään paremmin tuon ajan ihmisiä, vanhempiamme, isovanhempiamme ... mutta ne kenties auttavat myös meitä purkamaan omia traumojamme.

On olemassa aivan oikeita perinteentutkijoita, historiantutkijoita, kulttuurintutkijoita, joille tällainen muistitieto on keskeistä ja tärkeää tutkimusaineistoa. Ja sitten on olemassa tällaisia meikäläisiä, jotka ovat vain kiinnostuneet historiallisista asioista, haluavat selvitellä niitä itselleen ja kertoa siinä ohessa niistä edelleen toisillekin. On sitten ns. oikeiden tutkijoiden asia selvittää, mikä tarinoissa on totta ja mikä on tarua. Selvästikin tällaisten kaltaisteni ”suakkunoiden” kertojien tarinat, kokemukset ja kirjoitukset ovat lisääntyneet ja täten omalla tavallaan ehkä myös auttaneet historian tutkimusta, mutta samalla se on tuonut mukanaan uusvanhan ongelman, jonka nimi on lähdekritiikki.

Samasta lähihistoriassamme tapahtuneesta asiasta saattaa olla kaksi tai jopa useampia erilaisia kertomuksia. Kumpi tai mikä on totta – siinäpä kysymys. Monesti noiden erilaisuuksien syynä saattoi – ja saattaa yhä – olla ihmisten oma heikko tai vahva itsetunto, ja tässä ”meikäläisten” tapauksessa esimerkiksi juuri uskonnollinen, ortodoksinen itsetunto ja identiteetti. Se oli johonkin aikaan meillä suomalaisilla, sodasta evakkoon joutuneilla ja heidän jälkeläisillään kovin heikko. Me jopa häpesimme olla ortodokseja ja näyttää sitä ulospäin. Monet meistä vaihtoivat kirkkokuntansa valtakirkkoon, kastoivat lapsensa luterilaisiksi, menivät mukaan valtavirtaan, jotta ei suuremmin ”erottuisi tapetista”, vaan häviäisi tasapaksuun massaan. Ja mikä tärkeintä: ei enää haukuttaisi ryssiksi.

Oma isäni ja sukuni ei suostunut tuollaisiin muutoksiin. Voin omalta kohdaltani sanoa, että joutuminen tuollaiseen ”kultturilliseen mankeliin” ja uskonnolla, alkuperällä, syntyperällä kiusaamiseen, se ei minua silloin 1960-luvulla koettuna lannistanut, vaan päinvastoin vahvisti vielä skarpimmaksi ja vahvemmaksi ortodoksiksi.

Mm. tällaisten syiden vuoksi niin minun, kuin itse asiassa monen muunkin ortodoksin suullisissa ja joskus jopa kirjallisissa muisteluissa tulee ottaa huomioon se kerrontatilanne, missä se tuodaan esille. Jos vaikka kyselet sukulaisiltasi, tutuiltasi, asioita viime sotien ajalta Raja-Karjalasta ja Aunuksen Karjalasta, siellä asuneiden alkuperäisten karjalaisten asukkaiden ortodoksisesta uskonnollisesta kasvatuksesta, saat monenlaisia vastauksia. Tuo kasvatushan ns. ”suomalaisten valloittajien” toimesta suurimmaksi osaksi silloin kiellettiin. Saat siksi varmasti erilaisia mielipiteitä erilaisilta ihmisiltä, varsinkin, jos he jollakin tavalla liittyivät tuohon aikaan ja paikkaan oman sukunsa kautta.

Kaikkea tuota, mitä siihen aikaan 1930- ja 1940-luvuilla karjalaiset, ja osin venäläiset, joutuivat kokemaan suomalaisten taholta, voi aivan hyvin vertailla niihin tämän päivän tapahtumiin ja vastaavanlaisiin toimiin, joita nyt vuorostaan venäläiset harrastavat ukrainalaisia kohtaan valloittaamillaan alueilla. Silloin Karjalassa oli suomalaistamisessa enemmänkin kysymys uskonnosta ja uskonnollisesta kulttuurista ja sen tukahduttamisesta ja uskonnon yhdenmukaistamisesta. Nyt Ukrainassa tapahtuvilla vastaavanlaisilla toimilla tarkoitetaan hieman laajempaa kokonaisuutta – ei niinkään uskontoa, joka molemmilla on nyt "lähes" sama.

Kaikella tällä tekstilläni yritän kai hieman selitellä omia aiempia ja etenkin tulevia kirjoituksiani, joissa myös kerronta on toisinaan tiukastikin sidoksissa erilaisiin nykyisiin, mutta myös menneisiin tapahtumiin sukuni ja tietysti myös oman elämäni historiassa. Jos ja kun joku etsii sieltä totuutta ja totuudellisuutta, kaikki se, mitä kerron, on tietysti jollain tavalla totta, mutta se pitää aina suodattaa – sikäli kun se on mahdollista – kertojan oman, suvun ja yhteisön elämäntilanteen ja kokemusten, maailmankuvan, arvojen ja siinä ohessa varmaan koko sen hetkisen poliittisen maailmantilanteen läpi.

Niin tämä minun, kuin myös sinun tai jonkun muun yksilön kokemus, on myös historiaa ja totta. Ja kertomus on dokumentti siinä missä moni muukin. Mutta kuten edellä olen yrittänyt selittää: kaikkeen kerrontaan – kirjalliseen tai suulliseen, minun tai sinun, tutkijan tai tavallisen ihmisen – kannattaa aina suhtautua tarkkaavaisesti, vaikka joskus lievästi epäillen ja pohdiskella sen esittämiä asioita omien arvojensa kautta.

Minun piti tässä blogikirjoituksessani kirjoittaa eräästä Suomen ortodoksisen historian henkilöstä ja tämän tarinan piti olla vain edelliseen juttuun jatkoa. No – nyt ei ihan niin käynyt, koska tällainen teksti pyrki väkisin ulos ennen sitä seuraavaa, joka toivottavasti on ulostullessaan mahdollisimman "hannumaisen totuudenmukainen" kertomus siitä toisesta pappismunkista, josta se nyt jäi vielä kertomatta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com Tämä blogijuttu on eräänlainen välitilinpäätös edelliseen blogijuttuuni:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/neroja-vai-konnia.html
Varsinaiset jatko-osat tulevat julki sitten myöhemmin.
Huomaa monikko!
Tässä seuraava osa:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html

Neroja vai konnia

Valamon munkkeja Heinäveden Valamon majoitusrakennuksen edessä.
(Kuvan käsittely: Tekoäly + Ortodoksi.net / Alkuperäinen: PMM)

Olen näissä blogijutuissani käsitellyt aina silloin tällöin melko laajalti erilaisia ihmisiä. Kumma kyllä enemmän kuitenkin kuolleita kuin eläviä – näin ainakin luulen. Yksi ryhmä näitä ihmisiä, joista olen kirjoittanut paljon, ovat sekä mies- että naisluostarien asukkaat, siis ortodoksiset munkit ja nunnat. Ortodoksiseen – tai miksei muunkin uskonhaaran – luostariin lähteminen, kilvoittelijaksi ryhtyminen, erilaisista asioista kieltäytyminen, kuuliainen, hierarkkinen ja askeettinen elämä – siinä määrin, kun niitä nyt sitten on ihan oikeasti harrastettukaan – on meille nykyajan helppoon elämään tottuneille ihmisille kenties hieman vierasta, ehkä se tuntuu joistakin oudolta. Siksi kai siitä kirjoittaminen saattaa siis olla mielenkiintoista puuhaa. Tosin se aika usein on melko vaikeaa, koska luostarit ovat ulkopuolisilta jokseenkin suljettuja paikkoja ja ulkopuolinenhan minä olenkin. Tiedon joutuu usein kaivamaan pienistä puroista.

Jokin aika sitten juttelin erään vanhemman ortodoksisen kaverini kanssa näistä ihmisistä ja melko yksimielisesti totesimme, että ei meillä loppujen lopuksi ole niin kovin montaa sellaista luostariasukasta tai edes pappia, joka olisi tässä mielessä mielenkiintoinen persoona, josta siis olisi vielä paljonkin kirjoitettavaa – tiedettyä tai sitten vain arvailuja. Ne, jotka ovat oikeasti mielenkiintoisia, heistä on yleensä jo joku kirjoittanut kirjoja ja julkaistu paljon muutakin.

Pienen pohdinnan jälkeen kummallekin meistä nousi mieleen pari melko lailla mielenkiintoista luostariasukasta. Johan pelkästään se, että menee luostariin, ja tulee sinne kenties jostakin erikoisimmista elinolosuhteista, kilvoittelee siellä vuosikymmeniä, on erikoista meille maailmassa eläville. Mutta kun – tai jos – sen lisäksi vielä osoittaa monenlaisia erilaisia kykyjä ja taitoja – hyviä tai pahoja taitoja – ehkä nämä ominaisuudet tai outoudet sitten tekevät näistä ihmisistä jollakin tavalla enemmän mielenkiintoisia. Sellaisia me nykyajan ihmiset – kuluttajat – olemme. Haemme usein kokemuksia, elämyksiä ja ihmettelemistä. Kun emme itse uskalla luostariin mennä.

Palaan kohta noihin pariin ”valittuun” munkkiin. Sitä ennen mietin hieman, mikä sitten on tehnyt joistain noista muista kirjoittamistani ihmisistä ehkä niin ”mielenkiintoisia”, että olen heistä jotain kirjoittanut. Osa on saattanut olla jollain elämän alueella lahjakkaita ja sitten kuitenkin yhtäkkiä päättävätkin mennä luostariin ja – meidän maallisin silmin katsottuina – hylkäävät lahjansa. Osa taas on vasta luostarissa löytänyt lahjansa, tai uskaltanut tuoda ne esille, tai lahjojen esiintulolle on luotu näin paremmat mahdollisuudet. Ja sitten he ovat jakaneet niitä mahdollisesti meille muillekin maailmassa eläville esimerkiksi kirjallisesti tai laulaen tai maalaten tai kenties vielä jollakin muullakin tavoin, vaikkapa myös sielunhoitajina.

Toisaalta meillä ortodokseilla on tuollaisia ihmisiä pilvin pimein. Suomessakin löytyy toistakymmentä paksua kirjaa täynnä kertomuksia tuollaisista ihmisistä. Heitä kirkkomme nimittää pyhiksi ja heistä voi lukea mm. Synaksarion-nimisestä 12 kirjan sarjasta, missä heitä ja heidän elämäänsä, kilvoitteluaan ja kirkollisia muistopäiviään on esitelty kuukausi kerrallaan.

Minun näissä blogijutuissani kertomat henkilöt eivät ole päässeet noihin kirjoihin. Ainakaan vielä. Minä kerron mielelläni blogissani sellaisista ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella poikenneet normaaleista ”muoteista”, olleet joukosta erottuvia, eivät varsinaisesti mitään "standardityyppejä", mikä tietysti sitten toisaalta on ehkä vähän arveluttavaa, kun kysymyksessä ovat luostariasukkaat. Siellä ei kai ehkä pitäisi olla liiaksi toisista erottuva - tiedä häntä, ajattelenko oikein.

Mutta en mahda sille mitään, jos ihmisestä, josta ajattelen kirjoittaa jotain, ilmenee hieman veijarimaisuutta, herskyvää huumoria, epätavallisia elintapoja ja joskus jopa jonkinmoista pientä "konnamaisuuttakin". Pidämme usein niitä kaikkia luostariasukkaille vieraina. Mutta onko niin!

Nuo kaksi munkkia, jotka nyt meidän kahden ihmisen keskustelussa nousivat esille hieman voimakkaammin, ovat molemmat pappismunkkeja, mutta eri luostareista. Siis munkkeja ja ortodoksisia pappeja. Ja kuten hyvin tiedämme Suomessa on tällä hetkellä vain kaksi luostaria Heinävedellä: yksi munkkiluostari Valamossa ja yksi nunnaluostari Lintulassa. Joten kysymyksessä pitää olla ns. Vanhan Suomen luostari tai luostareita, kuten nyt tässä tapauksessa aivan oikeasti onkin.

Pappismunkki Mefodi nuorempana munkkina Petsamon luostarissa.
(Kuvan käsittely: Tekoäly + Ortodoksi.net / Alkuperäinen: Pm Mefodi)

Toinen näistä pappismunkeista tunnettiin maallisella nimellä Matti Lehmonen, mutta luostarissa hän oli ortodoksisen tavan mukaan saanut itselleen toisen kirkollisen nimen. Tästä pappismunkista olen kirjoittanut pitkän tarinan kuvien kera yhteen blogiini ja sen otsikko oli kuvaavasti: Levoton nero.

Tuo blogikirjoitus kertoi köyhistä oloista, yksinhuoltajaäidin lapsesta, joka nousi kirkollisessa hierarkiassa pappismunkiksi asti. Hän oli kielellisesti lahjakas ja osasi puhua sujuvasti useita kieliä ja hän vietti omasta elämästään melkoisen osan myös ulkomailla. Syy siellä elämiseen oli ainakin minun mielestäni pitkälti varmaan se, että hänen tämä levoton mielensä ei ehkä aina sopeutunut täällä Suomessa luostarissa vallitsevaan kuriin, hänellä saattoi olla liikaa "omia ajatuksia" ja tavoitteita, ja hänellä saattoi kenties joskus mennä ”sukset ristiin” toisten kanssa. Siksi hänen piti mahdollisesti mennä – hieman kenties luostariaatteen vastaisesti – toteuttamaan itseään muualle. Hän vaikutti mm. silloisessa Tšekkoslovakiassa ja Saksassa, mutta myös alkuaan Suomessa niin Laatokan Valamossa kuin Heinävedellä Valamon luostarissa, jonne hän sitten eläkkeelle siirryttyään ei kuitenkaan palannut, vaan eli elämäänsä erakkona ja munkkina hieman eri paikoissa Suomessa, viimeksi Rautalammilla, jonne hänet on haudattu. Hänen kirkollinen nimensä oli pappismunkki Mefodi ja hänestä voi lukea lisää blogikirjoituksestani:
https://happikaappi.blogspot.com/2013/08/80-levoton-nero-pappismunkki-mefodi.html

Todennäköisesti en tavannut kaikissa kolmessa tämän sivun kuvissa olevaa pappismunkki Mefodia koskaan silmäkkäin, vaikka isäni kanssa usein vierailin Heinävedellä Valamon luostarissa. Asuin itsekin silloin Pohjois-Karjalassa Tuupovaarassa ja myöhemmin opiskelin Joensuussa, jonka ortodoksisen seurakunnan yhdessä leirikeskuksessa pappismunkki Mefodi jossakin vaiheessa eli erakkona. Mutta taipaleemme eivät ilmeisesti koskaan kohdanneet. Sen sijaan kuulin hänestä paljonkin erilaisia tarinoita jo lapsuudessani ja nuoruudessani, ja nyt sitten aikuisena laitoin jotain niistä muistiinkin omille lapsilleni ja vunukoilleni edelleen kerrottaviksi.

Heinäveden Valamon luostarin kirkko.
(Kuvan käsittely: Tekoäly + Ortodoksi.net / Alkuperäinen: Pm Mefodi)

Toinen tuolla alussa mainitsemani kaksihenkisen valitsijaraadin ehdokas mielenkiintoiseksi luostariasukkaaksi on – tai oli – aivan erilainen persoona. Hänkin sai aikaan paljon, mutta tästä varmasti joku voisi sanoa, että niin hyvää kuin pahaakin. Hänen elämästään on monenlaisia tarinoita ja jälleen voi sanoa: mukavia ja kenties vähemmän mukavia. Joidenkin mielestä hän oli melkeinpä sankari. Joidenkin mielestä lähes päinvastainen ja ainakin jossain määrin tai ajoittain epäsosiaalinen. Yhteistä näillä kahdella oli se, että kumpikin poistui Suomesta kyllästyttyään tavallisuuteen ja teki kenties merkittävimmän osan elämäntyöstään ulkomailla. Toinen – kuten edellä mainitsin – Tšekkoslovakiassa ja Saksassa toinen mm. Jugoslaviassa eli siis Serbiassa ja lisäksi Ranskassa, jossa hän kuoli ja jonne hänet on haudattu.

Kuka tuo toinen olikaan, siitä kerron seuraavassa blogijutussani, vaikka oletan aika monen – ainakin iäkkäämmän tekstini lukijan – sen nimen jo arvanneenkin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
---
Seuraava osa :
OSA II
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kiertolaismunkki-suomesta.html
Mutta lue kuitenkin ennen tuota toista osaa välitilinpäätös:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/muistini-mukaan.html

Kuolema yhdistää – vai mikä lie

Heräsin sunnuntaiaamuna 8 ja 9 välillä hieman pöllähtäneen oloisena. Olin taas mitä ilmeisimmin nähnyt jotain sellaista unta, joka nyt aivan välttämättä halusi taas päästä ulkoilemaan ja kerrotuksi maailmalle. Minulle aina silloin tällöin sattuu tällaisia omituisia unia.

Muistan, kun muutama vuosi sitten uneen ilmestyi minulle täysin tuntematon mies, joka halusi kertoa jonkun tarinan. No silloin syntyi ihmettelyn jälkeen sitten tarina Simeonin kelloista ja jossakin vaiheessa sitten myös selvisi erilaisten vaiheiden kautta, kuka tuo Simeon oli. Hän oli Simeon Tuisku, mutta siitä nyt ei tällä erää enempää. Jutun voi lukea blogistani.

Tämän aamun hahmot päässäni vaikuttivat myöskin jossain määrin tuntemattomilta, jossain määrin tutuilta. Tiedä häntä. Nyt kyseessä oli kaksi naista, jotka eivät aamulla pöllähtäneenä miettiessäni minun mielestä millään tavalla liittyneet toisiinsa, enkä osannut siinä herätessäni heitä millään tavalla yhdistää itseeni tai elämääni tai en heti löytänyt heitä kahta yhdistävääkään tekijää.

Toinen heistä oli minulle jonkin verran tuttu ja ehkäpä juuri siksi, että hänet oli haudattu päivä, pari sitten ja olin lukenut hänestä jotain. Tämä henkilö tuli sitten syystä tai toisesta uneeni. Hän oli Aira Samulin. Kummallista! Toinen henkilö esiintyi unessa vaan etunimellä: Matrona ja kesti kauan heräämisen jälkeen selvittää päätäni sen verran, että minulle muodostui edes jonkunlainen käsitys siitä, kenestä oikein olikaan kysymys.Ymmärtääkseni kysymys oli desantista, naisvakoojasta, nimeltä Matrona. Desantista, josta olin juuri hieman aiemmin edellisenä iltana lukenut eräästä kirjasta ja jota olin toisen kerran aivan lyhyesti sivunnnut yhdessä hautausmaatarinoitteni blogijutussani. Näin ne jutut, kertomukset, luetut, katsellut ohjelmat jatkavat elämää meidän päässämme ja unissamme.

Siinä pöllähtäneisyyden tilassa aamulla yritin miettiä, miksi ihmeessä nämä kaksi ihmistä olivat tulleet uniini. Kumpikin kuolleita, enkä oikein löytänyt heistä mitään yhteistä. Olin tosin eilen ja aiempinakin päivinä ollut tuon kuolemateeman kanssa tekemisissä niin noissa aiemmissa neljässä blogijutussa kuin myös katsomassani elokuvassa, Netflixin minisarjassa, jota juuri katselin. Minisarja oli nimeltään ”All the light we cannot see” eli ”Kaikki se valo. jota emme näe”. Tuokin elokuva kertoi monella tapaa kuolemasta. Se kertoi myös nuoresta naisesta, sokeasta tytöstä nimeltä Maria, Ranskasta, timantista, vastarintaliikkeestä, natseista ja rakkaudesta. Kaiken kaikkiaan erittäin vaikuttava ja katsottava elokuvasarja.

Samoihin aikoihin olen muina vapaina hetkinä tutustunut uusinpaan Finlandia-kilpailun voittajakirjaan, Sirpa Kähkösen kirjaan ”36 uurnaa – väärässä olemisen historia”, joka – yllätys, yllätys – sekin käsitteli myös kuolemaa. Jostain syystä tuo kuolema teema oli siis kovinkin pinnalla ajatuksissani niin tarkoituksella blogijuttuja tehdessä kuin sitten enemmän tai vähemmän muissakin.

Luulen kaikkien noiden kokemuksieni stimuloineen jollakin tavalla sitten tuota viime yötä. Ja jostain kumman lokerosta alitajuntani oli kaivannut esille nimet Matrona ja Aira Samulin. Siksipä sitten aamulla herättyäni istahdin tietokoneen ääreen ja yritän tässä purkaa nuo nimet ja ajatukset tähän näyttöruudulle luettavaksi ja ymmärrettäväksi. Yleensä, kun joku ajatus tulee yöllä uniin tai mieleeni, niillä on joku aiempi yhteys näkemääni, kokemaani, lukemaani. Niin nytkin.

Ja yleensä nuo ajatukset eivät muuten poistu, kuin vaikkapa tällä tavalla kirjoittamalla ne muistiin paperille tai näytölle. Niin kai nytkin – mene ja tiedä!

Pohdittuani jonkin aikaa asiaa, ymmärsin, että olin lukenut Aira Samulinista nettilehdistä ja sitten kuunnellut uutisissakin hänen hautajaisistaan. Samalla muistin myös sen, että olin käynyt Mikkelin kirjastosta lainaksi Mikko Tynin kirjan ”Marsalkan muskettisoturit” ja siinä kirjassa kerrottiin myös mm. tuosta desantista nimeltä Matrona. Mutta miksi Matrona ja Aira? Mikä heitä yhdisti?

Juotuani aamukahvit, aloin selvitellä asiaa. Ainoan yhdistävän tekijän, jonka siinä löysin, oli paikka, josta kumpikin olivat kotoisin: Hyrsylän mutkasta. Tai siis ainakin oletettavasti molemmat olivat asuneet siellä. Desantista näin oletettiin ja Aira Samulinista se tiedettiin. Silti minulle ei vieläkään tätä tarinaa aloittaessani ole selvinnyt, mikä tuossa asiassa nyt oli niin tärkeää, että se piti uneen tulla. Mutta aiemmista vastaavista tapahtumista viisastuneena ajattelin, että laitanpa sen nyt tähän paperille ja kerron heistä jotakin. Jospa se tätä kertoessani ja kirjoittaessani jollakin tavalla minullekin selviäisi. Tai sitten sinulle - joten tuossa tapauksessa kerro se minullekin.

Matronasta kirjoitin ensimmäisen kerran 2019 blogissani ”Kiehtovat hautausmaat” ja lisää sen jatkotarinassa. Silloin luin muistaakseni sanomalehdestä tiedon, että mikkeliläiset miehet eivät suostuneet teloittamaan naista. Joten teloitusryhmään piti etsiä teloittajat jostain muualta. Mikko Tyni kertoo kirjassaan, että asiaan ei löydy mitään vahvistusta virallisista asiakirjoista ja voi olla hyvinkin, että tarina oli kansan suussa syntynyt ja sitten lehdessä kirjoitettu. Hieman samaan tapaan kuin tänäkin päivänä erilaiset puolitotuudet tai jopa ”feikkiuutiset”, syntyvät jossakin ja niitä sitten välillä mediassa ja meidän muiden ihmisten toimesta maailmalla totena toistetaan.

Tämä naisdesantti – nimeltään Matrona Seredina – on päässyt vuosien saatossa mainintana useampaankin sanomalehteen ja nyt myös tuohon mainitsemaani Mikko Tynin kirjaan ”naisena, joka yritti tappaa Mannerheimin”. Hänet on useammassakin lähteessä mainittu olleen kotoisin Hyrsylän mutkasta ja sieltä sitten aikanaan joutunut Neuvostoliittoon, palkattu ja koulutettu vakoojaksi ja sitten saanut tehtäväkseen Mannerheimin surmaamisen. Noissa kirjoissa ja teksteissä hänet on kuvattu fanaattisena tyyppinä, joka jo ennen kiinni jäämistään oli tehnyt monenlaisia vakoiluun liittyviä tehtäviä mm. Multian kunnan Nikaran kylässä, jonne hän oli Tynin kirjan mukaan perustanut vakoojatoverinsa Simo Puputin kanssa jonkinlaisen tukipisteen eli residentuuran.

Hänen ympärilleen syntyneistä keksityistä tai todellisista tarinoista saisi varmasti aikaan kirjan tai vaikka elokuvan, sen verran paljon kaikenlaista todellista tai keksittyä tietoa hänestä oli liikkeellä kansan keskuudessa ja osa siitä siis päätyi jopa sanomalehtiin. No joka tapauksessa tämän naisdesantin Matrona Seredinan elämä päättyi teloitusryhmän edessä Mikkelin lääninvankilan halkopihalla aamuvarhaisella 26.11.1943. Siis melkein päivälleen 80 vuotta aiemmin kuin toisen Hyrsylän mutkan naisen – Aira Samulinin – elämä päättyi. Aira kuoli kolme päivää aiemmin mutta 80 vuotta myöhemmin: 23.11.2023.

Melkoinen sattuma tuokin. Airan elämää tutkittaessa löytyi jotain muutakin yhteistä. Airastakin tarinoita riittää. Lisäksi Airankin sukutaustasta löytyi hieman slaavilaisuutta. Hänen sukunimensä Samulin ei ollut hänen oma alkuperäinen sukunimensä ja kuolinilmoituksessakin mainittu ”oma” sukunimi Suvio oli aiemmasta venäjänkielisestä nimestä muutettu. Alkuaan se lienee ollut Šušin tai toisella tavalla kirjoitettuna Shushin tai Schuschin – kauppiassuku jostain Venäjältä. Venäjäksi sukunimi oli alkuaan siis Шушин. Airan isä, rajavartija ja vääpeli Viktor Waldemar muutti nimensä suomalaiseksi nimeksi Suvio. Hän kaatui sodassa 1941.

Matronan sukunimi Seredina (Середина) viittaa enemmän Ukrainaan, josta löytyy pohjoisesta paikkakunta aivan Venäjän rajan tuntumasta nimeltä Seredina-Buda (Середина-Буда). Mutta suomalaisten hänet pidättäneiden sotilaiden asiakirjoissa hänen kerrottiin olleen oman kertomansa mukaan kotoisin Hyrsylän mutkasta.

Tällaisia yhtäläisyyksiä siis tässä aamutuimaan näistä kahdesta naisesta löytyi. Kummallakin oli ainakin omasta mielestään suuri tehtävä maailmassa toteutettavana. Airalla se oli tanssi, Matronalla Mannerheimin murhaaminen. Kumpikin teki omalla tavallaan Hyrsylän mutkaa tunnetuksi Suomessa omien tarinoidensa kautta. Airasta oli ja on paljon tarinoita maailmalla. Hän oli monessa mielessä hyvän asian lähettiläs, kun sitä vastoin Matrona oli ehkä jossain määrin erilainen lähettiläs. Kummastakin naisesta on paljon ns. kaupunkitarinoita, tosia tai keksittyjä, värikkäitä, mielikuvitusta ruokkivia kertomuksia. Airan värikästä elämää on kuvattu laajalti eri medioissa. Matronan elämää on oletettavasti kuvattu mm. fiktiivisessä Onni Palasteen kirjassa ”Irina ja Mannerheim”. Tuon kirjan kantavana teemana oli fanaattisen nuoren naisdesantin sitkeä pyrkimys surmata Mannerheim Päämajassaan Mikkelissä, siis minun entisessä työpaikassani. Mielenkiintoista!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com


Tässä vielä linkit noihin neljään aiempaan hautausmaatarinaan, jotka löyhästi liittyvät tähän samaan teemaan ja tarinakerrontaan.
Eka:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/mikkelin-ihmeellisyyksia-metsastamassa.html
Toka:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaiden-ja-kartanojen-mikkeli.html
Kolmas:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sankareita-ja-taviksia.html
Ja neljäs:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaita-emigrantteja-ja-jopa.html

Sotilaita, emigrantteja ja jopa desantteja

Olen kolmessa edellisessä blogijutussani kertonut haudoista – pääasiassa Mikkelissä sijaitsevista sotilaiden haudoista – jotka sijaitsevat ns. Mikkelin vanhalla hautausmaalla. Mikkelissä on muitakin hautausmaita. Yksi vanhoista hautausmaista on Laihalammen rannalla ja siitä käytettiin ennen nimeä Laihalammen hautausmaa. Siitä sitten myöhemmin muodostui ymmärtääkseni tämän hetken käytetyin mikkeliläinen hautausmaa – Harjun hautausmaa, jonka yhteydessä, aivan vieressä sijaitsee myös Mikkelin ortodoksinen hautausmaa.

Mennäänpä siis ensin Laihalammen hautausmaalle, josta löytyy yksinäinen rautatangosta taivutettu risti. Ristissä on säilynyt krusifiksi ja suurin kirjaimin eversti Wladimir Lazebnikoff, syntynyt 1861, kuollut 1923. Hän oli Suomeen siirtynyt venäläinen emigrantti, joka omisti kaupunkitalon Mikkelissä. Läheltä tuota hautaa, tien toiselta puolelta, Mikkelin ortodoksiselta hautausmaalta löytyy muuten toinen merkittävä emigrantin – ei tosin sotilaan – vaan ruhtinattaren hauta.

Ruhtinatar Natalia Lopuhin-Demidoffin hauta Mikkelissä
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

En aio nyt tässä blogissa kirjoittaa hänestä sen enempää, sillä kymmenen vuotta sitten 2013 kirjoitin hänestä aivan oman blogijutun. Silloin tosin hieman toisen nimiseen blogiini, mistä se löytyy yhä, jos joku sen haluaa lukea ja joku haluaa tietää, kuka tämä ruhtinatar Demidoff olikaan. Katso siis ruhtinattaren tarina:
http://happikaappi.blogspot.com/2013/08/84-ortodoksisen-emigrantin-tie.html

Haudassa makaavan ruhtinattaren tarina on päässyt sittemmin niin näytelmiin kuin kirjoihinkin, sen verran erikoinen ja ehkä omalla tavallaan kiehtova, joskin myös surullinen, tuo tarina oli. Noita emigranttien hautoja Mikkelistä saattaa toki löytyä muitakin, mutta en nyt tässä yhteydessä paneudu niihin sen enempää, vaan keskityn vaan näihin sotilashautoihin.

Aivan Mikkelin keskustassa sijaitseva nykyinen Kirkkopuisto on ollut – kuten nimikin sen sanoo – aiemmin kirkkomaa, jossa sijaitsi myös kirkko. Siellä ollut Mikkelin pitäjän kirkko paloi ukkosen sytyttämänä 6.8.1808. Kirkkomaalle haudattiin mm. 13.6.1789 Porrassalmen taistelussa kaatuneita ja taisteluissa tai myöhemmin taistelujen vuoksi kuolleita sotilaita. Heistä hieman lisää myöhemmin.

Mikkelin Kirkkopuistoon laulujuhlille 1897 rakennettu laululava 25.7.1897. Huomaa lavassa olevat kolme vaakunaa:
Suomi, Savo ja Karjala.
(Kuva: Mueovirasto)

Kirkkopuiston keskellä on 1910-luvulla rakennettu suihkukaivo, joka uusittiin nykyiseen muotoonsa 1950-luvun lopulla. Sen vieressä on arkkitehti John L. Lybeckin suunnittelema puinen soittolava, joka rakennettiin vuoden 1897 Mikkelin laulujuhlia varten. Samainen arkkitehti suunnitteli myös Mikkelin Päämajankujalla sijaitsevan vanhan Päämajakoulun kivisen rakennuksen.  Kirkkopuistossa on useita muistomerkkejä ja veistoksia: Johannes Haapasalon veistämä Porrassalmen taistelussa kaatuneiden upseerien muistomerkki (1929), Eino Räsäsen Mikkelin pitäjän vanhan kirkon muistomerkki (1953) ja Armas Hutrin suihkukaivoveistos Nelisiipi (1959–1960). Kirkkopuiston alta löydettiin vuonna 2003 viemäritöiden yhteydessä pätkä 1700-luvulla rakennettua kirkkomaan ympärysmuuria ja joukko entisiä hautoja. Museovirasto on määritellyt löydöt kiinteäksi muinaisjäännökseksi.

Vanha pitäjänkirkko tuhoutui siis tulipalossa 1800-luvun alussa ja kirkkomaan hautakivet vietiin pois puiston perustamisen jälkeen vuonna 1841. Johannes Haapasalon Jousimies-patsas muistuttaa meitä kaikista Porrassalmen taisteluissa kuolleista, mm. neljästä upseerista: luutnantit Thilman ja Kohten, joka oli rykmentin adjutatti sekä vänrikit Schauman Porin rykmentistä ja Nyman SJR:stä sekä 54 aliupseerista ja sotamiehestä, joita on haudattu Kirkkomaan multiin.

Hautausmailta löytyy vielä mm. majuri Johan Malleén, joka syntyi 20.3.1754 Turussa ja kuoli 30.5.1800 Sairilassa sekä Rakuunarykmentin ja Haapaniemen sotakoulun pastori, hovisaarnaaja Mathias Simonelli (aikaisemmin Simelius), joka syntyi 1743 ja kuoli 1800 leiriharjoitusten aikana.

Sitten vielä jokunen sana kahdesta ryhmästä sotilaita, joita yhdistää ehkä synnyinmaa, mutta jotka sitten aatteellisesti ovat melko lailla kaukana toisistaan. Tämä toinen ryhmä, jonka jäseniä esittelen pari, kolme, ovat Venäjän tsaarin armeijan sotilaita ajalta ennen Suomen itsenäistymistä. Ja toinen ryhmä myöhemmin samassa maassa – siis Venäjällä – siihen aikaan tosin Neuvostoliitossa, vaikuttaneita sotaan liittyviä henkilöitä, joista minun on kuitenkin vaikea käyttää nimitystä sotilas ja joista me suomalaiset olemme ehkä tottuneet enemmänkin käyttämään sanaa desantti.

Mutta ensiksi kuitenkin siis tuosta toisesta ryhmästä. Mikkelin nykyiselle ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu 1950-luvulla siirrettyinä kolme tai ehkä neljä vainajaa Linnanmäeltä, Mikkelin vanhan varuskunta-alueen laidalla sijainneen ortodoksisen Pyhän Georgios Voittajan sotilaskirkon hautausmaalta, Harjun hautausmaan vierellä olevalle Mikkelin ortodoksiselle hautausmaalle. Sinne haudatut eivät välttämättä kuolleet Mikkelissä, vaan taisteluissa tai erilaisten sairauksien tai tautien vuoksi jossain muualla oman joukkonsa matkassa.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Mikkeliin sijoitettu, nimestään huolimatta täysin venäläinen, 5. Suomenmaalainen tarkk’ampuja rykmentti, joutui sodan ensimmäisinä päivinä rintamalle Itä-Preussiin, jossa se muiden venäläisten joukkojen kanssa taisteli kenraali Hindenburgin johtamia saksalaisia vastaan.

Kenraali Paul von Hindenburgin alaisten Preussin joukkojen ryhtyessä suorittamaan vastahyökkäystä ja saartoliikettä Venäjän armeijaa vastaan, joutui edellä mainittu Mikkelistä lähtenyt rykmentti, jota pidettiin Venäjän silloisiin valiojalkaväkirykmentteihin kuuluvana, tulikokeeseen. Ensimmäisenä rykmenttiin kuuluneena upseerina kaatui elokuun 27 päivänä 1914 Itä-Preussissa, Mikkelissä palvelleen sotilaslääkärin poika, alikapteeni Nikolai Guvenaljevitsh Koljubakin, joka oli syntynyt huhtikuun 17 päivänä 1886. Tämä 27-vuotias alikapteeni haudattiin Mikkeliin silloisen sotilaskirkon päärappusten lähelle – hieman rappusista länteen. Hautaustoimitus ja Venäjän valtakunnan sotilaslipulla koristellun sinkkisen kuparikoristeisen arkun hautaanlasku tapahtuivat komein sotilaallisin seremonioin ja juhlallisuuksin. Myöhemmin hänen hautansa viereen haudattiin todennäköisesti myös hänen kuollut pikkupoikansa.

Alikapteeni Koljubakinin hauta Mikkelin ortodoksisella hautausmaalla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

1916 toukokuussa kaivettiin alikapteeni Koljubakinin ja hänen poikansa haudan viereen seurava sotilashauta, johon sunnilleen samanlaisin seremonioin haudattiin Volnizin kylässä kaatunut everstiluutnantti Reiman. Sotilaskirkon hautausmaalle Linnanmäelle haudattiin vielä kolmaskin sotilas, kapteeni Smalagim, jonka nimi oli ainakin haudan siirtovaiheessa 50-luvulla hieman kateissa, koska puisesta arkusta olivat hävinneet kaikki tunnukset. Nimi ja hieman muutakin taustatietoa – mm. se, että hänkin oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa – selvisi sittemmin mm. sotilaskirkosta poikani kanssa tekemän kirjan yhteydessä. Kaikista näistä sotilaista ja haudoista voi lukeaa lisää tuosta ainakin Mikkelin kirjastosta löytyvästä loppuunmyydystä kirjastamme: ”Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko” (Ortodoksi.net, 2008 ja 2010). Todella kauniin sotilaskirkon kuva löytyy muuten tämän neliosaisen hautausmaajuttusarjan ensimmäisestä blogijutusta.

Kuvassa venäläisiä sotavankeja ja sotasaaliiksi jäänyttä venäläistä kalustoa Tannenbergin taistelun jälkeen 1914 (Kuva: Wikipedia)

Näiden kolmen sotilaan (ja mahdollisesti myös kuolleen pikkupojan) haudat ovat nykyisellä Mikkelin ortodoksisella hautausmaalla siten, että vain yhdellä haudalla on hautamuistomerkki. Se sijaitsee aivan hautausmaan takanurkassa, katsottaessa Saattotieltä hautausmaan tsasounan vasemmalla puolella. Syy näiden sotilaiden hautaamiseen ja etenkin tuomiseen taistelupaikoilta Mikkeliin oli se, että he olivat naimisissa mikkeliläisen tai oikeammin pitää sanoa suomalaisen naisen kanssa. Kirjasta selviää mm. että Nikolai Koljubakin oli naimisissa suomalaissyntyisen venäläisen kutsuntapiiripäällikkö, eversti Krogeruksen tyttären Helena Krogeruksen, kanssa ja evl Reiman Mikkelin maaseurakunnan kappalaiseen tyttären Maini Markkulan kanssa.

Sotavankien hauta Harjun hautausmaalla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Kuten edellä mainitsin, Harjun hautausmaalla sijaitsee vielä yksi esiteltävä hauta. Löysin haudan aikanaan aivan toista hautaa etsiessäni ja hautamuistomerkissä kiinnitti huomion siinä oleva venäjänkielinen teksti:

”десь погребено 23 советских военнослужащин”

eli suomennettuna:
”Tähän haudattiin 23 Neuvostoliiton sotilasta”.

En enää toista tässä samoja asioita, jotka olen jo aiemmin kertonut toisessa blogikirjoituksessa. Jos haluat lisätietoja näistä desanteista katso:

https://pyykkonen.blogspot.com/2019/11/kiehtovat-hautausmaat.html

ja jatkotarina, jossa jokin tieto täsmentyi:

https://pyykkonen.blogspot.com/2019/11/kadonneita-hautoja-kadonneita-ihmisia.html

Yksi hauta on vielä esittelemättä – se meinasi ihan unohtua, vaikka hauta sijaitsee varsin "ottavalla paikalla" ihan ns. Marsikin kioskin vieressä, kadun toisella puolella.

Donin kasakoiden hauta Mikkelin vanhalla hautausmaalla.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Otavankadun ammattikoulun vieressä, siis ihan Marskin kioskin lähellä, on viiden Donin kasakan hauta. Hautakiven venäjänkielisessä tekstissä lukee suomennettuna:

"Tässä on haudattuna 5 kasakkaa Donin 28. kasakkarykmentistä kasakoiden oleskellessa St. Mikkelin kaupungissa."

Kirjailija Karl August Tawaststjerna kuvaa teoksessaan "Kertomuksia ja kuvauksia" (s,32) kasakoita seuraavasti:

"Vähän matkaa siitä (vankilasta) sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja matala puutalo. Kasarmeissa ja sen rappusilla lauloivat nuo Donin asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siinä sanottiin: "Tulee sade, kasakat laulavat."

---

Tässä nyt sitten jälleen neljä tarinaa hautausmailta, joista olen tosiaankin kirjoittanut aika monessa aiemmassa blogijutussani. Mikkelin hautausmailla näiden nyt esille tulleiden sotilaiden lisäksi lepää useita muita, joiden nimet ovat varmasti unohtuneet ja jotka kenties olisivat olleet yhtä mainitsemisen arvoisia yhtä lailla kuin nämä nytkin esitetyt. Näiden sotilaiden lisäksi niin Mikkelissä, kuten todella monella muullakin hautausmaalla, lepää sankarihautausmailla viime sotien aikana kaatuneita sotilaita.

Kuten aiemmassa blogijutussa niin jo mainitsin, majuri Niilo Halla-Seppälä katsoi yhdeksi tehtäväkseen etsiä näitä kadonneita hautoja ja huolehtia niiden kunnossapidosta siinä määrin, kun se oli mahdollista. Sitä minäkin pieneltä osaltani olen yrittänyt tehdä.  Meidän kaikkien velvollisuutemme olisi kunnioittaa edesmenneiden muistoa, kunnioittamalla ja hoitamalla näiden vielä jäljellä olevia kallistuneita ja sammaloituneita hautakiviä. Mikkelin vanhalla hautausmaalla kävellessä tulee väkisin mieleen antiikin aikainen hautakirjoitus:

”Kulkija, hetkinen viipyös kumpuni luona.
Muista, ett’ saatossa elon ol’ paikkani kerta.
Vielä sä matkaasi teet, mutt’ kohta jo luonamme oot.”

Hannu Pyykkönen
elämämatkaaja
nettihoukka@gmail.com Edellinen osa:
Sankareita ja taviksia
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sankareita-ja-taviksia.html

Ja tässä vielä näihin kuolematarinoihin löyhästi liittyvä jatkotarina:
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/12/kuolema-yhdistaa-vai-mika-lie.html

Sankareita ja taviksia

Selatessani hallussani olevia muistiinpanoja ja muita Mikkelin vanhaan hautausmaahan ja sen sotilashautoihin liittyviä papereita, väkisin tulee mieleen se, että paljon täällä Mikkelissä on ollut erilaisia sotasankareita - jos lie muitakin ihan tavallisia sotilaita, jotka ovat vaikuttaneet – kuka enemmän, kuka vähemmän maamme historiaan – ja sitten kohdanneet elämänsä lopun täällä. Joillekin sotilaille on suotu sen lisäksi jopa se kunnia, että Mikkelistä löytyy hänen sukunimellään olevia katuja niin kuin esimerkiksi Mannerheiminkatu, Sandelsinkatu tai Döbelninkatu. Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinat” ovat innoittaneet ”ristimään” muitakin mikkeliläisten katuja tarninoiden henkilöiden mukaan. Itsekin tuli aikanaan asuttua yhdellä tällaisella.

Runeberg kirjoitti ”tarinoissaan”:

Nuotioll' ei hurtti vanhuksella
jutun puutett' ollut milloinkaan;
usein yöhön istui valvehella,
kertoellen muistojaan,
nysääns' yhä sytytellen vain
ja sen kohta taasen unhottain.

Kovin tuo runonpätkä sattuu nykyisen Hannunkin elämään ja tarinankerrontaan, nuotiota tosin on hieman vaikeampi näissä kaupunkioloissa sytytellä ja nysäkin – tupakkaniehiä, kun en ole – on vaihtunut läppäriin, jota sitten vuorostani "sytyttelen".

Ylläolevassa kuvassa on kuvattu ©-vapaa Kansallisgallerian hallussa oleva Albert Edefeltin teos: Hurtti ukko -runon välikuva.

Katu, jolla asuin on siis Hurttiukonkatu ja hurttiukkohan oli Runebergin tarinoissa ruotusotamies Adam Mechelin Hurtig (s. 1769), joka oli Suomen sodan aikoihin noin nelikymppinen ruotusotilas. Tuo Gamle Hurtig oli tarinoiden tekoaikaan siis hurttiukko positiivisessa mielessä, hurtti, urhea. Nykysin sana on kokenut inflaation, kun aiempi pv:n komentaja Gustav Hägglund 2009 vaati hurttiukkoja pois reservistä. Niin muuttuu maailma!

Palataanpa hautausmaille! Eräästä haudasta, jossa lukee nimi: Henrik Bartolomeus Nass (syntynyt 26.11.1744 Stralsundissa, Saksassa, kuoli 23.5.1811 Vuolingolla, Mikkelissä) löytyy mielenkiintoinen henkilö. Henrik Bartolomeus toimi Karjalan Rakuunarykmentin (KRR) ja Savon Jääkärirykmentin (SJR) välskärinä – siis eräänlaisena sotilaslääkärinä. Hän osallistui Kustaan sotaan, joutui vangiksi kesäkuussa 1789 Porrassalmen toisessa taistelussa, jonka jälkeen venäläissten valloitettua mm. Mikkelin, hoiti haavoittuneita suomalaisia Viipurissa. Suomen sodan 1808-09 syttyessä hän toimi Mikkelin sairaalassa lääkärinä ja jäi uudelleen vangiksi 1808. Hän sai sittemmin asessorin arvon ja kuoli sitten Sannastin talossa Vuolingolla 1811.

Kuten noista edellämainituista katujen nimistä ilmenee myös Döbeln liittyi jotenkin Mikkeliin. Kun 1789 Mikkeli toisen Porrassalmen taistelun jälkeen jouduttiin luovuttamaan venäläisille, jäi sairaalassa ollut kapteeni Georg Carl von Döbeln myös sotavangiksi. Von Döbeln oli haavoittunut ensimmäisessä Porrassalmen taistelussa ja oli ollut ensin Urpolan talossa tai kestikievarissa olevassa sairaalassa ja sitten Peitsarissa, josta ei pystynyt kuitenkaan enää kuormakärrilla jatkamaan matkaa pohjoiseen.

No – siinä kävi sitten niin, että von Döbeln ei kuollutkaan Mikkelissä, kun hän haavoituttuaan siirtyi taaemmaksi. Joten – harmi vain – Mikkelilla ei ollut kunniaa saada hänen hautaansa Kirkkopuistoon. Hän kuoli sitten paljon myöhmmin (1829) Tukholmassa, mutta muistona tuosta Mikkelin ajasta ja Porrassalmen taistelussa haavoittumisesta hän joutui käyttämään loppuelämänsä mustaa sidettä otsallaan, josta lienee sittemmin tullut hänelle eräänlainen "tavaramerkki". Eräänlainen tuon ajan "Andy McCoy".

Toinenkin Suomen sodan (1808-09) sotasankari vältti kuoleman ja hautaamiseen Mikkeliin, vaikka täällä jonkin aikaa vaikuttikin. Jo aiemmin toisessa blogijutussa lyhyesti mainittu everstiluutnantti ja Miekkatähdistön ritari, Joakim Zachris Duncker syntyi 12.11.1774 ja kaatui Hörneforsin taistelussa 5.7.1809 – hänkin muuten oman katunsa Mikkeliin saanut – oli siis mukana taisteluissa täälläkin. Hänen sittemmin muualla kuin Mikkelissä tapahtunut kuolemansa on osittain sälytetty kenraali Sandelsin ivallisen letkauksen syyksi, kun kenraali Sandels eräässä tilanteessa totesi Dunckerille: ”Pelkääkö everstiluutnantti?”

Mikkelin kalmistosa lepää tosin toinen Duncker, jonka yhteys Joakim Zahrikseen ei ole selvinnyt. Hän on kyllä samanniminen kuin Joakim Zahriksen poika – Gustaf Magnus Duncker – mutta ei syntymä- eikä kuolinvuoden peruteella ole sama henlilö. Tämä Gustaf Magnus syntyi 15.1.1799 Mikkelin Tuppuralassa ja kuoli Mikkelin Vehmaskylässä 28.4.1827. Hän osallistui Suomen sotaan (1808-09) tullen myös Miekkatähdistön ritariksi Jynkän taistelun jälkeen, mikä oli ilmeisen ennenkuulumaton kunnianosoitus kornetille. Hän sittemmin joutui vangiksi ja myöhemmin erosi armeijasta kapteenina 1810.

Muitakin maineikkaita sotureja lepää Mikkelin kalmistoissa, kuten esimerkiksi vänrikki August Emanuel Järnefelt Harjumaalta (1770–1833). Sekä molempien sotien veteraani ja kapteeni sekä Puumalan komppanian päällikkö, Jacob Gabriel Hougberg, syntyi 16.9.1754 ja kuoli 9.7.1809. Hän oli myös Miekkatähdistön ritari ja hän kuoli Annilassa.

Useista hautamuistomerkitstä ja kivistä on aikojen saatossa kulunut pois ja kadonnut siihen haudatun ihmisen nimi. Joitain oli vielä majuri Niilo Halla-Seppälän kierrellessä hautausmaalla näkyvissä. Yksi tällainen oli laakakivi, josta vain vaivoin sai selville, että siinä lepäsi luutnantti Gustav Wilhelm von Brandenburg Tertin kartanosta. Hän esiintyy myös SJR:n luettelossa 1700-luvun loppupuolella.

Aikanaan hautausmaan läpi kulkevaa Otavankatua rakennettaessa hautausmaa jakaantui siis kahteen osaan ja lieneekö sitten kadun alle jääneessä osassa joitain hautoja – sitä en tiedä. Mutta maantien eteläpuolella – hautausmaan ns. uudemmalta osalta – löytyi läheltä kulmaporttia rautaketjun ympäröimä hautakivi. Hautakivestä löytyy teksti kapteeni Arthur Alfthan syntynyt 16.4.1853 kuollut 18.1.1889. Pataljoonatoverit pystyttivät muistokiven. Hän oli Haminan kadetteja ja palveltuaan aluksi Venäjällä ratsastavassa tykistöprikaatissa, hän siirtyi 6. Mikkelin tarkk’ampuja pataljoonaan 1881 ja toimi täällä komppanianpäällikkönä.

Tämän hautakiven vieressä on toinen myös pataljoona toverien pystyttämä muistomerkki ja sen alla lepää luutnantti H. Pettersson syntynyt 1.5.1850 ja kuollut 7.7.1889. Vähän matkan päässä on tukevako rautaristi, jossa kirjoitus vänrikki Salomon Huhtala, syntynyt 20.10.1862 ja kuollut 27.7.1892, myös saman pataljoonan upseereita.

Edelleen tästä osasta hautausmaata löytyy komeahko sukuhauta. Siinä olevasta korkeasta kivestä voi lukea nimen Waldemar Agamemnon Ehnberg, eversti ja ritari, syntynyt 30.11.1846, kuollut 2.4.1895. Hänkin oli Haminan kadetti ja palveli sen jälkeen Kaartin pataljoonassa, mistä siirtyi 1880 Mikkelin pataljoonaan. Erosi everstinä 1883. Osallistui Turkin sotaan, jossa haavoittui Gornyi-Dubnjakin valtauksessa. Oli kolmen venäläisen tähdistön ritari.

Oheisessa Museoviraston kuvassa Kaartin pataljoona leiriytyneenä Konstantinopolissa (Turkissa) 1878. Waldemar Agamemnon Ehnberg on kuvassa (mahdollisesti seisomassa edessä toinen vasemmalta) (Kuva: Museovirasto)

Lisäksi tästä osasta hautausmaata löytyy luutnantti Gabriel Poppiuksen hauta. Hän oli Haapaniemen kadetti ja läänin maanmittaustirehtööri ja hovineuvos. Hän kuoli Moision kartanossa. Sieltä löytyy myös kapteeni Axel Erik Meinanderin hauta. Hänkin oli Haapaniemen kadetti, Turkin sodan 1828–29 veteraani ja hän haavoittui Puolan kapinan kukistamisen yhteydessä. Hän sai Pyhän Annan 4. luokan ritarin arvon urheudesta ja sittemmin kuoli Rantalassa 1839. Edelleen alueelta löytyy luutnantti Aleksander Erikssonin, Haminan kadetin ja Mikkelin pataljoonan upseerin hauta. Hän kuoli 1899 ja majuri Alexander von Essenin hauta. Hän oli syntynyt 9.10.1821 ja kuollut 13.2.1893.

Hallussani oleva Mikkelin vanhan hautausmaan materiaali alkaa kohta olla käyty läpi. Joistain haudoista kerron vielä seuraavassa blogikirjoituksessani ja samalla siirryn hieman toisenlaisiinkin hautoihin ja henkilöihin. Seuraavassa blogijutussa on vuorossa mm. venäläisten sotilaiden, desanttien ja muidenkin Venäjään tai Neuvostoliitoon liittyvin ihmisten hautoja ja niihin liittyviä tarinoita.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Edellinen osa:
Sotilaiden ja kartanojen Mikkeli
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaiden-ja-kartanojen-mikkeli.html
Seuraava osa:
Soitilaita, emigrantteja ja jopa desantteja
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaita-emigrantteja-ja-jopa.html

Sotilaiden ja kartanojen Mikkeli

Aikanaan 1970-luvulla Mikkeliin tullessani minulla ei ollut aavistustakaan mistään Mikkelin pitkästä ja maineikkaasta sotilaallisesta historiasta. Mutta aika pian asia tuli minulle varsin konkreettisesti tutuksi, koska työpaikakseni muodostui seuraaviksi noin 40 vuodeksi marsalkka Mannerheimin viime sotien aikana päämajanaan käyttämä rakennus, silloinen Keskuskoulu, sittemmin Päämajakoulu ja nykyään mikä lie - kai jonkinlainen sodan ja rauhan museo.

Noita työvuosina minulle tulivat tutuksi lukuisat päämajassa palvelleet ja elossa olevat sotilaat, kuten esimerkiksi marsalkan adjutantti eversti O R Bäckman sekä kenraali Heinrichsin adjutantti majuri Erkki Sutela sekä lukuisat muut päämajassa erilaisissa tehtävissä palvelleet upseerit. Tapasin mm. maineikkaan ja salaperäisen tiedustelupäällikön, Suomesta sittemmin paenneen eversti Aládar Paasosen vähemmän salaperäisen adjutantin sekä saksalaisten paikallisten joukkojen komentajan kenraali Waldemar Ehrfurthin sodan aikaisen adjutantin, myöhemmin Saskan Bundeswehrin kenraalin, Hans-Georg Biedermeierin.

Tarinoita rakastavana kuulin ja kuuntelin ja osittain jopa tallensin heidän kertomiaan sota-aikaisia tapahtumia. Myöhemmin tuttavuus syveni ystävyydeksi ja mm. kirjeenvaihdoksi joidenkin kanssa ja yhteydenpito ja tapaamiset - kuten myös nuo kirjeet - olivat ja ovat yhä melko historiallisia.

Suunnilleen samoihin aikoihin ajoittuu myös edellisessä blogiartikkelissani kertomani Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon historian tutkiminen ja tutustuminen Mikkelissä sodan jälkeen palvelleeseen majuri Niilo Halla-Seppälään.

Jatkan tässä nyt majuri Halla-Seppälän minulle luovuttaman materiaalin käsittelemistä ja kerron jonkin verran noita tietoja täydentäen hieman lisää Mikkelin vanhalle hautausmaalle haudatuista sotilashenkilöistä, jotka olivat myös majuri Halla-Seppälän mielenkiinnon kohteina.

Edellisessä blogijutussa kerroin lähinnä Sokkalan kartanon aiemman omistajasuvun, Furumarkien, sotilaista. Tässä blogijutussa esille tulee Mikkelin seudulla sijainneiden muidenkin kartanon omistajien ja sotilassukujen edustajia.

Lähellä edellisessä blogijutussa esittelemääni Johan Henrik Furumarkin hautaa ja muistomerkkiä, mentäessä keskustaan päin, on hautakivi, jossa lukee:

Majuri Adolf Wilhelm Meinander, syntynyt 25. päivä maaliskuuta Pieksämäellä ja kuollut 2. päivä tammikuuta 1841.

SJR:n upseeri hänkin. Hänkin oli sotilasoppinsa saanut samaisessa Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella kuin Furumark. Adolf Wilhelm Meinander erosi majurin arvoisena 1816 ja toimi sen jälkeen pitäjänmakasiinin esimiehenä asuen ns. Moision kapteeninvirkatalossa. Hän osallistui Suomen sodassa kahdeksaan taisteluun ja haavoittui Revonlahdella. Myöhemmin hän oli mukana myös Pommerin sodassa Napoleonia vastaan 1812 sekä ruotsalaisten sotaretkellä Norjassa 1814, Halla-Seppälä kirjoittaa.

Lähellä tätä sotilashautaa löytyy vanha marmoriristi, josta vuosia, vuosia sitten saattoi vain vaivoin lukea tekstin:

Generalmajor Carl Tawaststjerna.

Kenraalimajuri Carl Johan Tawaststjerna

 Siinä oli Turusta peräisin olleen porvarillisen Tawastien suvun jäsenen, Carl Tawststjernan hauta. Kuningas Kaarle IX aateloi suvun Tawaststjerna nimiseksi. Tämä Tawaststjerna oli Annilan isäntä, syntynyt 17.12.1815 ja kuoli 18.4.1874 vain 58 vuoden iässä. Kenraalimajuri oli käynyt Carlbergin kadettikoulun Ruotsissa. Suku oli monessa suhteessa taiteellisesti lahjakasta, erikoisesti kenraalimajurin poika Karl August, joka oli syntynyt Floran päivänä 1860 Annilassa ja joka oli ruotsinkielisistä runoilijoistamme 1880– 90 luvulla tuotteliain, vaikka kuolikin jo 38-vuotiaana 1898 Porissa.

Annilan kartanon naapurina oli Kyyhkylä, jonka haltijoina ovat olleet mm. alkuaan Schwertestä, Ruhrin alueelta Westfalenista, Saksasta, kotoisin ollut von Fieandtien suku. Heistä yksi, kornetti Albrecht Fieandt, asettui 1600-luvulla Ruotsin  kuningaskunnan palvelukseen. Hänen poikansa Johan Henrik palveli Savon Rykmentissä majurina ja kaatui 1741 Lappeenrannassa ja hänen sukunsa ja siinä ohessa seitsemän lasta korotettiin aatelissäätyyn.

Annilaa isännöi Otto Carl von Fieandt – saman niminen kuin ”Vänrikki Stoolin tarinoissa” – mutta ei kuitenkaan sama henkilö. Otto Carl von Fieandt syntyi 20.6.1758 ja merkittiin kahdeksanvuotiaana SJR:n luetteloihin.

Furumarkien sukuun Otto Carl liittyi siten, että hänen äitinsä Ebba Charlotta oli Johan Furumarkin isän sisko.

Olavinlinnan piiritys 2.7. - 21.8.1788

 tekijä Weinrauch, Joh. Caspar,  1788
(Kuva: Museovirasto)

Otto Carl osallistui Olavinlinnan piiritykseen kapteenina vuonna 1788 ja oli seuraavana vuonna vangittuna Anjalan liittoon osallistumisesta Fredrikshofissa. Pääsi ilmeisesti vähällä, koska pian sen jälkeen esiintyy Rautalammin komppanian päällikkönä ja Hämeen läänin rykmentin pataljoonan komentajana. Ylennettiin sitten everstiluutnantiksi ja määrättiin kuninkaan kenraaliadjutantiksi vuonna 1794. Tuli samana vuonna Haapaniemen sotakoulun topografiaopin opettajaksi ja myöhemmin topografiosaston johtajaksi. Miekkatähdistön ritariksi vuonna 1797 ja kymmenen vuotta myöhemmin Pyhän Annan ritariksi.

J. A. Ehrenströmin muistiinpanojen mukaan Otto Carl olisi Suomen sodan aikana 1808–09 aikana pelannut kaksinaamaista peliä, myyden venäläisille suomalaisia karttoja (siis Anjalan mies). Kuoli sittemmin 1825 Kyyhkylän kartanossa. Von Fieandtien sukuhauta on rauta-aidan ympäröimä. Rauta-aidassa on suvun vaakuna. Haudalla ei ole mitään muuta muistomerkkiä eikä nimiä, kirjoittaa Halla-Seppälä kirjoituksessaan.

Von Fieandtien sukuhaudan vieressä ovat Schlüterien perheen haudat. Eräässä näiden hautakivessä on suomenkielinen kirjoitus:

Severin Emanuel Schlüter, majuri Kuninkaallisessa Ruotsin sotaväessä, syntyi 21.12.1769, kuollut 6.4.1855.

Severin Emanuel aloitti sotilasuransa 11-vuotiaana SJR:ssä, osallistui 1788–90 sodassa Savonlinnan piiritykseen, Puumalan Kärnäkosken ja Kyyrön taisteluihin, joista viimeksi mainituista prikaatinkomentaja lähetti hänet kuriirina viemään Kustaa III:lle Porvooseen ilmoitusta taistelun tuloksesta. Osallistui Suomen sodassa 1808–09 luutnanttina Revonlahden, Kuopion, Lapuan, Alavuden, Salmin ja Virran taisteluihin saaden kultamitalin rohkeudesta ja neuvokkuudesta.

Kärnäkoken linnoitus Savitaipaleella 2023.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Sodan jälkeen Severin Emanuel palveli Ruotsissa Jämtlannin jalkaväki- ja ratsujaääkärirykmentinteissä sekä osallistui Ruotsi-Norja-sotaan (Fälttåget mot Norge) 1813–14. Vuodesta 1816 oli eläkkeellä kotonaan Mikkelin pitäjän Paukkulan kartanossa ja kuoli 6.4.1855. Hänestä on sanottu, että ”hän hyväntahtoisena ja vaatimattomana nauttii yleistä arvonantoa kotiseudullaan”.

Tuon ajan aateliset ja osittin myös sotilassuvut kietoutuivat monella tapaa tosiinsa erilaisten lähipiirin ja jopa lähisuvun naimakauppojen kautta. Tässäkin blogijutussa edellä kerrottu kenraalimajuri Carl Tawaststjerna oli edellä olevan majuri Severin Emanuel Schlüterin tyttären Maria Charlottan (synt. 9.8.1824, Mikkeli, kuoli 05.08.1893, Mikkeli) puoliso. Tämän kaltaisia naimakauppoja oli useita, mutta myös lähisuvusta puolison ottamisia. Esimeriksi Severin Emanuelin poika, Mikkelin läänin varalääninkamreeri Daniel Emanuel (synt. 16.4.1818, Mikkeli, kuoli 1.8.1863, Mikkeli) otti ensimmäiseksi puolisokseen serkkunsa äitinsä, Johanna Katarina Masalinin (synt. 28.10.1783, Mikkeli, kuoli 23.10.1837, Mikkeli) puolelta.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Edellinen osa:
Mikkelin ihmeelliyyksiä metsästämässä
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/mikkelin-ihmeellisyyksia-metsastamassa.html

Seuraava osa:
Sankareita ja taviksia
https://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sankareita-ja-taviksia.html

Mikkelin ihmeellisyyksiä metsästämässä

Kun kuuluu siihen viime sotien jälkeen syntyneeseen evakkojen lapsiin, ryhmään, heimoon, joukkoon, joka pienestä pitäen kasvatettiin ajatukseen: ”Älä heitä mitään pois, saatat tarvita sitä vielä joskus”, niin voit uskoa, että kun tämä henkilö tekee kuolinsiivoustaan, tavaroista löytyy ihan vaikka mitä. Aarteita ja roskia – kumpiakin kohtuu paljon - yhtä yhdelle, toista toiselle.

Muutettuani melko kauan sitten Pohjois-Karjalaista Mikkeliin, karjalaispoika ihmetteli kovin, kun paikkakunnalla puhuttiin yleisesti ”ryssänkirkosta”. Moinen sana oli ja on vieläkin minulle haukkumasana. Siksipä sitten aikanaan selvittelinkin Mikkelin ortodoksisen sotilaskirkon historian, joka aika pitkälti oli paikkakuntalaisten käyttämän haukkumasanan takana. Tuo on selvittelyn tuloksena syntyi poikani kanssa kirjoittama kirja tuon sotilaskirkon vaiheista.

Mikkelin 1958 purettu Pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan sotilaskirkko
(Kuva: Ortodoksi.net)

Kirjan teon yhteydessä olin usein kosketuksissa tuohon kirkkoon lähemmin työnsä vuoksi tutustuneeseen ja aikanaan täällä Mikkelissä sotilaana palveleeseen majuri evp Niilo Halla-Seppälään. Sain häneltä paljon tietoa, kirjoituksia ja kuvia tuosta sotilaskirkosta, jotka sitten aikanaan päätyivät ihan luvan kanssa julkisuuteenkin ja tuohon kirjaankin.

Noiden tietojen yhteydessä tuli myös runsaasti muutakin tietoa Mikkelistä ja erityisesti Mikkelin sotilashistoriasta. Ja kuten tuossa alussa mainitsin, tähän ”keräilijöiden heimoon” kuuluvana kaikki tuo materiaali on ollut hyvässä tallessa ihan näihin päiviin saakka. Niin – ja on yhä. Tosin sitä ei ole useisiin vuosiin tullut suuremmin käytettyä eikä luettua, mutta kuinka ollakaan tässä eräänä päivänä palasin jostain syystä taas niihin kuolinsiivousta tehdessäni.

Eräässä hänen toimittamassaan tekstissä Halla-Seppälä kirjoittaa, että hän sotilaana ja kadettikuntaan kuuluvana oli ottanut tehtäväkseen selvittää, mitä upseerien on hautoja on nykyisen ammattioppilaitoksen ja Mikkelin maaseurakunnan kirkon vieressä olevalla Mikkelin vanhalla hautausmaalla. Hänen tarkoituksenaan oli myös yrittää saada noita hautoja kunnostettua mahdollisuuksien mukaan.

Hänen mielestään kansan kulttuuritason mittapuuna on pidettävä sitä, millä tavalla ihmiset hoitavat hautausmaitaan ja kunnioittavat menneitten sukupolvien muistoa. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä ja siksi lienen vuosien saatossa ollut paljonkin kiinnostunut juuri vanhoista haudoista ja niissä lepäävistä vainajista ja heidän tarinoistaan.

Kaikista teksteistä ja muusta tutkimusmateriaalista, mitä hän aikaan työsti, selviää, että hän oli todella säntillinen ja aikaansaava sotilas ja tutkija. Hän keräsi tietoja monesta eri lähteestä: kirjallisuudesta, sanomalehdistä, kirkkoherran virastoista ja mistä kaikesta sitä siihen aikaan sitten tietoja saikaan. Sotilaana hänellä varmasti oli myös pääsy sellaisiinkin arkistoihin, joihin ei kaikilla ollut mahdollisuutta. Ja mikä tärkeintä, hän talletti ne tiedot, kirjoitti muistiin, ja myös jakoi niitä lähipiirilleen ja muille asiasta kiinnostuneille, kuten vaikkapa minulle.

Näitä hänen keräämiään tietoja hyödyntäen ajattelin nyt kirjoittaa joistakin Mikkeliin haudatuista sotilaista, joista on jäänyt jonkinlainen merkki historiaamme. Toisista monellakin tavalla, toisista on jäänyt vain hauta Mikkelin hautausmaalle, josta nykyisin jo melko monesta on kadonnut tieto siitä, kuka ja millainen ihminen haudaassa oikein lepääkään.

Majuri Halla-Seppälä kirjoittaa eräässä tekstissään siitä, kun tullaan vanhalle hautausmaalle Mikkelin maaseurakunnan kirkon puoleisesta portista. Heti portin oikealla puolella aivan hautausmaan maantien puoleisessa kulmassa rauta-aidan ympäröimänä on jykevä graniittipatsas, josta vaivoin jo silloin – kauan sitten, miten lie nyt – voi lukea seuraavan tekstin:

”Här hvilas stoftet af den sista manliga ättlingen af en gammal och aktad adeling slägt, Johan Henrik Furumark. Öfverste och Riddare af Kunliga Svenska Svärdsorden, född de 2. November 1770, död den 10. Decembet 1835.”

Ja kiven toisella puolella on teksti:

”Stenen restes till ett minne af den hängagnes sanna gudsfruktan, tysta välgörenhet, torhet mot äran och fäderneslandet.”

Eli suomennettuina:
"Tässä lepää vanhan ja arvossa pidetyn aatelisen suvun viimeisen miespuolisen jäsenen, Johan Henrik Furumarkin, everstin ja Kuninkaallisen Ruotsin Miekkatähdistön ritarin tomu, syntynyt 2. pv marraskuuta 1770 ja kuollut 10. pv joulukuuta 1835."

Ja toisen puolen teksti suomeksi:
”Kivi on pystytetty edesmenneen totisen jumalanpelon, hiljaisen hyväntekeväisyyden , kunniaan ja isänmaahan kohdistuneen uskollisuuden muistoksi.”

Furumarkin suvun aatelisvaakuna

Kuka olikaan tämä mies, Johan Henrik Furumark, josta jälkeen jääneet antoivat näin kauniin todistuksen? Vastaus löytyy mm. suomenkielisestä (ja ruotsinkielisestä) Wikipediasta.
Siellä on paljon hänen sotilaselämästään, mutta ei sitä, että hänen nimensä löytyy myös Runebergin runosta ”Sotamarski”.

”Majuur' Furumark hän lausui: "Kuninkahan syy on tässä. Miksi hänen armostansa leikkiin pääs' tuo pataässä?"

Johanna Henrik Furumark oli syntynyt siis 1770 Mikkelin pitäjässä. Ja hän aloitti palveluksensa kaksitoistavuotiaana Savon Prikaatissa, ja kadettinä Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella 1781–87, jonka jälkeen jatkoi palvelusta eri arvoisena Savon Prikaatissa.

Hän toimi kapteenina Hirvensalmen komppanian päällikkönä ja ns. Suomen sodan syttyessä 1808 majurina III/SJR:n komentajana. Hän osallistui taisteluihin Revonlahdella, Lintulahdella, Karstulassa, Holmössä ja Skellefteåssä, missä joutui vangiksi ankaran kahakan jälkeen.

Erotessaan palveluksesta vuonna 1810 hän sai everestin arvon ja hän kuoli 1835 kotonaan Sokkalan kartanossa 65 vuoden ikäisenä. Hänestä on jälkeenpäin sanottu, että ”hän oli urhoollinen, mutta huono onninen sotilas”.

Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinoissa” mainitsema sotasankari Joachim Zachris Duncker mainitsi kirjeissään vaimolleen, että jos hän sattuu kaatumaan, hän on pyytänyt everstiluutnantti Furumarkin poikansa holhoojaksi, koska ”tämä on lämmin sydäminen ja hienosti sivistynyt mies”.

Mainittakoon tässä yhteydessä vielä myös parin Johan Henrik Furumarkin sukulaisen haudasta, jotka molemmat ovat myös Mikkelissä.

Johan Henrik Furumarkin isäkin oli sotilas. Hän oli Karl Henrik Furumark, joka syntyi 10.4.1727 Kiteellä ja oli KRR:n komentaja 1750– 83 sekä Georg Magnus Sprengtportenin jälkeen SJR:n komentaja 1880–83. Hän oli mukana mm. Pommerin sodassa ja eversti Karl Henrik Furumark kuoli 6.8.1788 Sokkalan kartanossa. Hänet on haudattu nykyisen Mikkelin kirkkopuiston alueelle, jossa siihen aikaan oli Mikkelin kirkko ja hautausmaa.

Kolmasskin Furumarkin suvun jäsen – sotilas hänkin – eli ja kuoli Mikkelissä. Hän oli Johan Henrikin nuorempi veli, Magnus Otto, jonka sotilasura oli saman tapainen kuin veljensä paitsi, että hän haavoittui vaikeasti päähän Koljonvirran taistelussa ja sai sodan jälkeen eron majurina ja kuoli Sokkalassa 1823.

Purettuun Sokkalan kartanoon johti toista kilometriä pitkä puistotie.

Tässä yhteydessä mainittu Sokkalan kartano ei enää nykyisin ole rakennuksena pystyssä.  Sokkalan kartanoon johti aikanaan yli kilometrin pituinen tammien reunustama tie, nykyisen Sokkalantien paikkeilla. Kartano sijaitsi lähellä Orijärveä. Se purettiin  1970-luvulla.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Seuraava osa: Sotilaiden ja kartanoiden Mikkelihttps://pyykkonen.blogspot.com/2023/11/sotilaiden-ja-kartanojen-mikkeli.html