Mikkelin sairaala: Ihmisyyttä ja ammattitaitoa

Kirjoitin tammikuun 2025 alussa vierailustani ”ihmiseläintarhassa”, jollaiseksi nimitin ehkä enemmänkin huumorimielessä kuin pilkatakseni paikallista silloin todella ruuhkautunutta päivystävää sairaalaosastoa, päivystyksen tarkkailua. Minulla näyttävät kummasti nuo vierailut päivystykseen sattuvan myös juhlapyhien aikoihin, vaikka vierailujen syynä ei silloinkaan ole tippaakaan alkoholi. Nytkin vappupäivänä minun piti sinne raahautua kuumeisena, vaikka mieleni ei tehnyt yhtään mennä. Mutta ilmeisesti vierailulle yllättäen tulleet vunukkani (lapsenlapseni) ja heidän äitinsä lievästi painostaen minut sinne autolla kohteliaasti siirsivät.

Hämmästys oli melkoinen kun aiempi ”ihmiseläintarha” oli nyt huomattavasti rauhallisempi kuin loppiaisena. Ihmiset odottivat väsyneen sivistyneesti tuoleillaan istuen, ja tarkkailussa ei ollut ainuttakaan muistisairasta huutajaa, joka ei tiennyt missä hän on. Ainut huutelija oli vanha rouva, joka halusi päästä vessaan. Muut potilaana olevat ihmiset olivat varsin kohteliaasti hiljaa. Tarkkailun henkilökunta oli kokonaan vaihtunut loppiaisesta eikä nähnyt ainuttakaan tuttua kasvoa edelliseltä käynniltä, Ei näkynyt "Arttu Viskaria", "Bruce Willsiä" eika "Jari Mentulaa" (kts. aiempi blogikirjoitus). Kertookohan se rankasta työpaikasta. Loppiaisen hulinassa henkilökunnan piti käyttäytyä koko ajan skarpisti ja rientää yhtä aikaa kymmeneen paikkaan. Nyt vappuna meno oli huomattavasti verkkaisempaa, ja sen huomasin varsinkin henkilökunnan ehkä vähän turhankin verkkaisissa liikkeissä.

Kahden erilaisen maailman kohtaaminen:
Päivystys ja operatiivinen osasto

Tällä kertaa en joutunut tarkkailusta päivystysosaston vuodeosastolle (POS) vaan niin sanotulle operatiiviselle vuodeosastolle (KIR1), joka toimii kirurgian poliklinikan alaisena. Vierailun ajankohdasta (loppiainen vs. vappu) ja varmaan monesta muustakin syystä johtuen vuodeosastojen ero oli huomattava. POS:lla minut laitettiin ruuhkan vuoksi kahden hengen huoneeseen ikinuoren 100-vuotiaan ihanan naisen kanssa, koska tilaa oli vähän. Nytkin olin kahdestaan neljän hengen huoneessa. Kaksi paikkaa oli siis tyhjänä ja kaksi ”miespaikkaa” täytettynä.

KIR1 sijaitsee sairaalan uudessa osassa, ja se näkyy melkein kaikessa. Sängyt ovat toimivia sähkösänkyjä, joka huoneessa potilaille on televisiot, ja muu kaikki tällainen tekniikka pelaa (lähes) loistavasti. Sen huomasi jatkossa myös hoitovälineiden teknisen tason paremmuutena, uutuutena ja monipuolisuutena. Se saattaa tietysti johtua siitäkin, että kirurgia on sairaaloissa ilmeisen kärjessä oleva perustoiminta.

Hoitajien ammattitaito ja inhimillisyys
potilaan tukena

Yhteistä kummassakin oli todella hyvä henkilökunta. En enää uudestaan ryhdy kehumaan POS:in henkilöstöä, sen voi lukea vanhoista blogeista. Kerron nyt kuitenkin tästä toisen osaston henkilökunnasta jotain. KIR1:n vuodeosaston henkilöstössä oli edelliseen osastoon (POS) verrattuna paljon miehiä täysin samanlaisissa hoitajan töissä kuin naisetkin, ja se tuntui ihan mukavalta. Se, mikä jossakin vaiheessa pisti silmään mukavalla tavalla, oli, että siellä nuorten hoitajien lisäksi oli töissä myös kauan samalla osastolla työskennelleitä tosi ammattilaisia.

Kohtaamistani hoitajista, laboranteista, lähihoitajista, sairaala-apulaisista voisin kaikista kertoa myönteisiä asioita paljonkin, sillä – mikä näin suomalaisittain ihmeellistä – he eivät kohteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan potilaita kohtaan mitenkään peitelleet. Mutta kerron nyt vain kahdesta sairaanhoitajasta, joita tällä vierailulla kohtasin enemmän kuin muita ja jotka toimikoot tässä blogijutussa tuon osaston ”hyväntuulen mannekiineina”.

Toinen heistä oli A (etunimeä en nyt tähän hätään muista, mutta yritän selvittää sen). Hän oli minua vastassa, kun sairaalan logistiikka siirsi minut sängyssä maaten päivystyksen tarkkailusta monimutkaisten käytävien ja hissin kautta tälle uudelle osastolle KIR1. Vastaanotto oli räväkkä, mutta ei silti mitenkään teennäinen vaan aito, samalla ystävällinen ja auttavainen. Kaikki, mitä sillä hetkellä tarvitsin, neuvottiin. Annettiin opastus sängyn käyttöön, kutsun käyttöön ja kaikkeen muuhunkin tarpeelliseen. Vaihdettiin sairaalavaatteet ylleni, annettiin kaappi omille vaatteille, ja koska olin tietysti unohtanut hammasharjan kotiin, sain kamman ohessa hammasharjan sekä hammastahnankin vielä pöydälleni. A jaksoi useita kertoja käydä kysymässä, onko kaikki hyvin, tarvitsenko jotakin, voisiko hän tuoda jotakin, kehotti juomaan runsaasti ja usein siinä ohessa mittasi kuumeen, verenpaineen, saturaation, mitä milloinkin. Niin ja laittoi sitten aina välillä tippaakin tippumaan kämmenselkään. Emme varmasti olleet osaston ainoita potilaita huonekaverini, minua puolenkymmentä vuotta vanhemman Pentin kanssa, mutta saimme kyllä sellaisen kohtelun, että melkein tuollaiselta tuntui. Ja tuntui hyvältä, turvalliselta, mutta samalla hoitavalta, parantavalta.

Pieniä suuria tekoja sairaalassa

Ensimmäinen päivä kuluikin sitten loppuun erilaisten mittausten ja tutkimusten parissa. Hiemen liian vähänsuolaista ravintoa ja monipuolista juomaa meille kannettiin omasta mielestäni melkein ”selkä vääränä”. Ihan kaikkea en jaksanut syödä, mutta juotavaksi tuotu käskettiin kohteliaan-tiukan-hellästi juomaan kaikki.

Illan tullessa kohtasimme sitten paikallisen vuodeosaston toisen timantin. Hän oli yöhoitaja – tai kuten kansan suussa heitä nimitetään: yökkö – Tiina H. – kertomansa mukaan 37 vuotta (muutaman vuoden kauemmin kuin A) samalla vuodeosastolla palvellut sairaanhoitaja, jonkalaista sairaanhoidon ammattilaista en muista ihan äsken tavanneeni. Hän oli vuosien saatossa nähnyt ja kokenut paljon, voisi arvella mahdollisen varmaan lähes kaiken alaltaan. Siinä hurjassa ”myllyssä” hänestä oli hioutunut todella upea timantti – alansa ammattilainen – mahtava, avoin ihminen. Maksaisin suuren summan rahaa, jos saisin itselleni noita samoja ominaisuuksia, mitä hänellä oli valtavasti: empatiaa, huumoria, filantropiaa. Hän näytti kiireenkin keskellä siltä, ettei hänellä ole kiire, vaikka olikin. Hän jaksoi kuunnella, auttaa ja neuvoa, vaikka olisimme mitä kyseleet kuumeisina. Hän jopa vaihtoi minun nukkuessani väsyäni pois käteni kanyyliin tippaletkun keskellä yötä niin, etten herännyt. Sekin oivallinen osoitus toisen huomioimisesta ja ammattitaidosta.

Kiitos hyvälle hoidolle Mikkelissä

Mielestäni osaston paikalla olleet silloiset lääkäritkin olivat kyllä ihan ammattitaitoisia ihmisiä, joku heistä – taisi olla Albert – oli jopa mielestäni ihan älykkö lajissaan, kirurgiassa. Samalla vaikutti olevan muutenkin maanläheinen ja  "hyvä tyyppi", jopa huumorintajuinen, potilastakin kuunteleva.

Joistakin heistä saattoi tosin heijastua vielä vanha hierarkki-järjestelmän tuottama "valkotakki stetoskooppi kaulalla -syndrooma" ("Syndroma tunicae albae cum stethoscopio cervicali"), mutta selvästi senkin merkitys on sairaaloissakin vähentynyt ja ilmeisesti koko ajan vähenee lisää. Kaikkien työntekijöiden koulutuksen laadun kohoamisen vuoksi ei enää ole tarvetta oman egon korottamiseen erilaisin "poppaskonstein". Suhteet vaikkapa hoitajien ja lääkärien välillä ammatillisessa mielessä ovat ilmeisen hyvät ja näkyivät potilaille suureksi osaksi sopusointuisina ja potilasta monella tapaa hyödyntävinä. Ja lisäksi, ihan vaan vihjeenä – lienevätköhän kaikki vielä huomanneet – että "teurastajan takkiin" pukeutuneet ihmiset alkavat jo jopa hymyilyittää muita.

Yksi asia, minkä hoitajat osaavat jo hyvin – huomattavasti paremmin kuin lääkärit – on itsensä esittelemisen potilaalle. Molemmilla kerroilla – niin loppiaisena kuin vappunakin – jouduin sanomaan minua hoitamaan tulleelle jokaiselle lääkärille joko: ”Kuka sinä olet?” tai ”Sanoisitko nimesi selvemmin?” tai jopa: ”On sinulla varmaan sukunimikin?” Näissä asioissa ei mielestäni vuosien saatossa ole tapahtunut paljoakaan parannusta. Syytä moiseen en tiedä, mutta asiaa voisi ehkä pohtia vaikkapa siltä kantilta, millaisia ovat ne ihmiset, jotka pyrkivät ja haluavat lääkäriksi. Mutta se ei nyt kuulu tähän blogiin, joten en kyllä rupea sitä yhtään millään tavalla repostelemaan, vaikka mieli tekisikin.

Suuri kiitos kuitenkin Mikkelin keskussairaalan kirurgian operatiivisen vuodeosaston KIR1 kaikille kohtaamilleni sairaanhoidon henkilöstölle. Toivon teille kaikille mukavaa kesää, ja voihan olla, että taas kohta jossain kohdataan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com