Kirjoitin
tammikuun 2025 alussa vierailustani ”ihmiseläintarhassa”, jollaiseksi
nimitin ehkä enemmänkin huumorimielessä kuin pilkatakseni paikallista silloin todella ruuhkautunutta päivystävää sairaalaosastoa, päivystyksen
tarkkailua. Minulla näyttävät
kummasti nuo vierailut päivystykseen sattuvan myös juhlapyhien aikoihin, vaikka vierailujen syynä ei
silloinkaan ole tippaakaan alkoholi. Nytkin vappupäivänä minun piti
sinne raahautua kuumeisena, vaikka mieleni ei tehnyt yhtään mennä. Mutta ilmeisesti vierailulle yllättäen tulleet vunukkani
(lapsenlapseni) ja heidän äitinsä lievästi painostaen minut sinne
autolla kohteliaasti siirsivät.
Hämmästys oli
melkoinen kun aiempi ”ihmiseläintarha” oli nyt
huomattavasti rauhallisempi kuin loppiaisena. Ihmiset odottivat väsyneen sivistyneesti tuoleillaan istuen, ja tarkkailussa ei ollut ainuttakaan
muistisairasta huutajaa, joka ei tiennyt missä hän on. Ainut
huutelija oli vanha rouva, joka halusi päästä vessaan. Muut
potilaana olevat ihmiset olivat varsin kohteliaasti hiljaa. Tarkkailun henkilökunta oli kokonaan vaihtunut loppiaisesta eikä nähnyt
ainuttakaan tuttua kasvoa edelliseltä käynniltä, Ei näkynyt "Arttu Viskaria", "Bruce Willsiä" eika "Jari Mentulaa" (kts. aiempi blogikirjoitus). Kertookohan se
rankasta työpaikasta. Loppiaisen hulinassa henkilökunnan piti
käyttäytyä koko ajan skarpisti ja rientää yhtä aikaa kymmeneen
paikkaan. Nyt vappuna meno oli huomattavasti verkkaisempaa, ja sen
huomasin varsinkin henkilökunnan ehkä vähän turhankin verkkaisissa liikkeissä.
Kahden erilaisen maailman kohtaaminen:
Päivystys ja operatiivinen
osasto
Tällä kertaa en joutunut tarkkailusta päivystysosaston vuodeosastolle (POS)
vaan niin sanotulle operatiiviselle vuodeosastolle (KIR1), joka
toimii kirurgian poliklinikan alaisena. Vierailun ajankohdasta (loppiainen vs. vappu) ja
varmaan monesta muustakin syystä johtuen vuodeosastojen ero oli
huomattava. POS:lla minut laitettiin ruuhkan vuoksi kahden hengen
huoneeseen ikinuoren 100-vuotiaan ihanan naisen kanssa, koska tilaa oli vähän. Nytkin olin
kahdestaan neljän hengen huoneessa. Kaksi paikkaa oli siis tyhjänä
ja kaksi ”miespaikkaa” täytettynä.
KIR1 sijaitsee sairaalan
uudessa osassa, ja se näkyy melkein kaikessa. Sängyt ovat
toimivia sähkösänkyjä, joka huoneessa potilaille on televisiot,
ja muu kaikki tällainen tekniikka pelaa (lähes) loistavasti. Sen huomasi jatkossa myös hoitovälineiden teknisen tason
paremmuutena, uutuutena ja monipuolisuutena. Se saattaa tietysti johtua siitäkin, että
kirurgia on sairaaloissa ilmeisen kärjessä oleva perustoiminta.
Hoitajien ammattitaito ja inhimillisyys
potilaan tukena
Yhteistä kummassakin oli todella hyvä henkilökunta. En enää
uudestaan ryhdy kehumaan POS:in henkilöstöä, sen voi lukea
vanhoista blogeista. Kerron nyt kuitenkin tästä toisen osaston
henkilökunnasta jotain. KIR1:n vuodeosaston henkilöstössä oli
edelliseen osastoon (POS) verrattuna paljon miehiä täysin samanlaisissa
hoitajan töissä kuin naisetkin, ja se tuntui ihan mukavalta. Se,
mikä jossakin vaiheessa pisti silmään mukavalla tavalla, oli, että
siellä nuorten hoitajien lisäksi oli töissä myös kauan samalla
osastolla työskennelleitä tosi ammattilaisia.
Kohtaamistani
hoitajista, laboranteista, lähihoitajista, sairaala-apulaisista voisin
kaikista kertoa myönteisiä asioita paljonkin, sillä – mikä näin
suomalaisittain ihmeellistä – he eivät kohteliaisuuttaan ja
hyväntahtoisuuttaan potilaita kohtaan mitenkään peitelleet. Mutta
kerron nyt vain kahdesta sairaanhoitajasta, joita tällä vierailulla kohtasin
enemmän kuin muita ja jotka toimikoot tässä blogijutussa tuon
osaston ”hyväntuulen mannekiineina”.
Toinen heistä
oli A (etunimeä en nyt tähän hätään muista, mutta yritän
selvittää sen). Hän oli minua vastassa, kun
sairaalan logistiikka siirsi minut sängyssä maaten päivystyksen
tarkkailusta monimutkaisten käytävien ja hissin kautta tälle
uudelle osastolle KIR1. Vastaanotto oli räväkkä, mutta ei silti
mitenkään teennäinen vaan aito, samalla ystävällinen ja auttavainen. Kaikki, mitä
sillä hetkellä tarvitsin, neuvottiin. Annettiin opastus sängyn
käyttöön, kutsun käyttöön ja kaikkeen muuhunkin tarpeelliseen.
Vaihdettiin sairaalavaatteet ylleni, annettiin kaappi omille
vaatteille, ja koska olin tietysti unohtanut hammasharjan kotiin,
sain kamman ohessa hammasharjan sekä hammastahnankin vielä
pöydälleni. A jaksoi useita kertoja käydä kysymässä, onko
kaikki hyvin, tarvitsenko jotakin, voisiko hän tuoda jotakin, kehotti juomaan runsaasti ja
usein siinä ohessa mittasi kuumeen, verenpaineen, saturaation, mitä
milloinkin. Niin ja laittoi sitten aina välillä tippaakin
tippumaan kämmenselkään. Emme varmasti olleet osaston ainoita potilaita
huonekaverini, minua puolenkymmentä vuotta vanhemman Pentin kanssa,
mutta saimme kyllä sellaisen kohtelun, että melkein tuollaiselta
tuntui. Ja tuntui hyvältä, turvalliselta, mutta samalla hoitavalta,
parantavalta.
Pieniä suuria tekoja sairaalassa
Ensimmäinen päivä kuluikin sitten loppuun erilaisten mittausten
ja tutkimusten parissa. Hiemen liian vähänsuolaista ravintoa ja monipuolista juomaa meille kannettiin omasta
mielestäni melkein ”selkä vääränä”. Ihan kaikkea en
jaksanut syödä, mutta juotavaksi tuotu käskettiin kohteliaan-tiukan-hellästi juomaan kaikki.
Illan tullessa kohtasimme sitten
paikallisen vuodeosaston toisen timantin. Hän oli yöhoitaja – tai
kuten kansan suussa heitä nimitetään: yökkö – Tiina H. –
kertomansa mukaan 37 vuotta (muutaman vuoden kauemmin kuin A) samalla vuodeosastolla palvellut
sairaanhoitaja, jonkalaista sairaanhoidon ammattilaista en muista ihan äsken
tavanneeni. Hän oli vuosien saatossa nähnyt ja kokenut paljon,
voisi arvella mahdollisen varmaan lähes kaiken alaltaan. Siinä hurjassa
”myllyssä” hänestä oli hioutunut todella upea timantti –
alansa ammattilainen – mahtava, avoin ihminen. Maksaisin suuren
summan rahaa, jos saisin itselleni noita samoja ominaisuuksia, mitä
hänellä oli valtavasti: empatiaa, huumoria, filantropiaa. Hän
näytti kiireenkin keskellä siltä, ettei hänellä ole kiire,
vaikka olikin. Hän jaksoi kuunnella, auttaa ja neuvoa, vaikka olisimme mitä kyseleet kuumeisina. Hän jopa
vaihtoi minun nukkuessani väsyäni pois käteni kanyyliin tippaletkun
keskellä yötä niin, etten herännyt. Sekin oivallinen osoitus
toisen huomioimisesta ja ammattitaidosta.
Kiitos hyvälle hoidolle Mikkelissä
Mielestäni osaston paikalla olleet silloiset
lääkäritkin olivat kyllä ihan ammattitaitoisia ihmisiä, joku
heistä – taisi olla Albert – oli jopa mielestäni ihan älykkö lajissaan, kirurgiassa.
Samalla vaikutti olevan muutenkin maanläheinen ja "hyvä tyyppi", jopa huumorintajuinen, potilastakin kuunteleva.
Joistakin heistä saattoi tosin heijastua vielä vanha hierarkki-järjestelmän tuottama
"valkotakki stetoskooppi kaulalla -syndrooma" ("Syndroma tunicae albae cum stethoscopio cervicali"), mutta selvästi
senkin merkitys on sairaaloissakin vähentynyt ja ilmeisesti koko ajan
vähenee lisää. Kaikkien työntekijöiden koulutuksen laadun kohoamisen vuoksi ei enää ole tarvetta oman egon korottamiseen erilaisin "poppaskonstein". Suhteet vaikkapa hoitajien ja lääkärien välillä
ammatillisessa mielessä ovat ilmeisen hyvät ja näkyivät potilaille suureksi osaksi
sopusointuisina ja potilasta monella tapaa hyödyntävinä. Ja lisäksi, ihan vaan vihjeenä – lienevätköhän kaikki vielä huomanneet – että "teurastajan takkiin" pukeutuneet ihmiset alkavat jo jopa hymyilyittää muita.
Yksi
asia, minkä hoitajat osaavat jo hyvin – huomattavasti paremmin kuin lääkärit
– on itsensä esittelemisen potilaalle. Molemmilla kerroilla –
niin loppiaisena kuin vappunakin – jouduin sanomaan minua hoitamaan
tulleelle jokaiselle lääkärille joko: ”Kuka sinä olet?” tai
”Sanoisitko nimesi selvemmin?” tai jopa: ”On
sinulla varmaan sukunimikin?” Näissä asioissa ei mielestäni
vuosien saatossa ole tapahtunut paljoakaan parannusta. Syytä moiseen
en tiedä, mutta asiaa voisi ehkä pohtia vaikkapa siltä kantilta,
millaisia ovat ne ihmiset, jotka pyrkivät ja haluavat lääkäriksi.
Mutta se ei nyt kuulu tähän blogiin, joten en kyllä rupea sitä
yhtään millään tavalla repostelemaan, vaikka mieli tekisikin.
Suuri kiitos kuitenkin Mikkelin keskussairaalan kirurgian operatiivisen
vuodeosaston KIR1 kaikille kohtaamilleni sairaanhoidon henkilöstölle. Toivon teille
kaikille mukavaa kesää, ja voihan olla, että taas kohta
jossain kohdataan.
Hannu
Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti