Tänä aamuna, maaliskuun viimeisenä päivänä 2020, juuri kesän alkaessa, herättyäni kaiken koronavouhotuksen ja katranteenin keskellä, puhelimessa oli suru-uutinen, rakas ”kilpailijani”, puhelinkeskusteluystäväni, toisillemme salaisuuksien kertoja ja aina asiat oikeaan järjestykseen laittanut, ortodoksisen Simeon ja Hanna -nettilehden toinen perustaja, Hellevi Matihalti (os. Salminen) oli kuollut 79 vuoden iässä sairastettuaan todella pitkään ankaraa ja armotonta syöpää.
Hellevi oli pitkän linjan ortodoksivaikuttaja ja tehokas sellainen. Hän ennätti toimia kirjailijauransa lisäksi erilaisissa tehtävissä ortodoksisissa lehdissä ja eläkkeellä ollessaan vaikutti vielä suuresti kirkkomme piirissä kirjoittamalla ahkerasti perustamassaan verkkolehdessä.
Tuo verkkolehti oli meitä yhdistävä asia – tietysti ortodoksisuuden lisäksi. Molemmissa asioissa, toimittamisessa ja ortodoksisuudessa, teimme paljon yhteistyötä ja avasimme tietä eräänlaisessa tiedotuksellisessa umpihangessa. Kummallakin meistä – Hellevillä kenties vielä enemmän – oli yksi vahva yhteinen piirre ortodoksisuudessamme: tunsimme paljon erilaisia ortodokseja. Se oli hyvä asia, mutta myös – kuten aikanaan toinen jo tuonilmaisiin siirtynyt toimittajaystäväni Pogostan Hilikka sen sanoi – riesallista, koska tunsimme monet heistä ”liian hyvin” ja siksi ei aina voinut kertos sitä "oikeaa totuutta", vaan asia piti kertoa kenties hieman kiertoteitse.
Aina huonona – ja miksei hyvinäkin – hetkenä saatoin soittaa Helleville ja jutella asioista. Ja yleensä sitä sitten juteltiinkin melko pitkiä puheluja. Teimme monenlaista muutakin yhteistyötä taustalla, niistä liiemmin huutelematta, olimmehan eräänlaisia kilpailijoita, vaikkemme koskaan mistään kilpailleetkaan. Teimme vain työtämme samoilla saroilla. Hellevin toimituksellinen aisapari, Aristarkos, on myös ystäväni ja vaihdoimme usein materiaaleja keskenämme ja teimme yhdessä juttuja mm. kirkolliskokouksista. Hellevi sitten tarkasti ja julkaisi, kenties kommentoi niitä netissä omassa nettilehdessään ja minä omalla sivustollamme.
Jään todella kaipaamaan niitä puheluja, Hellevin nettipäivityksiä ja kertomuksia nettilehdessä elämästä ja kuolemasta, syövästä ja haaveista, toteutuneista ja toteutumattomista matkoista, unelmista ja haaveista sekä lapsenlapsista ja todellisesta vahvasta elämänhalusta kaiken sairaudenkin keskellä.
Kiitos, Hellevi, yhteisistä hetkistämme ja yhteisestä matkastamme. Ne antoivat ja samalla opettivat paljon ja ovat mukavia muistoja yhteistä tavoitteistamme.
Ikuinen muisto Sinulle, Hellevi. Minulle tulee ikävä sinua.
Hannu
Tuo verkkolehti oli meitä yhdistävä asia – tietysti ortodoksisuuden lisäksi. Molemmissa asioissa, toimittamisessa ja ortodoksisuudessa, teimme paljon yhteistyötä ja avasimme tietä eräänlaisessa tiedotuksellisessa umpihangessa. Kummallakin meistä – Hellevillä kenties vielä enemmän – oli yksi vahva yhteinen piirre ortodoksisuudessamme: tunsimme paljon erilaisia ortodokseja. Se oli hyvä asia, mutta myös – kuten aikanaan toinen jo tuonilmaisiin siirtynyt toimittajaystäväni Pogostan Hilikka sen sanoi – riesallista, koska tunsimme monet heistä ”liian hyvin” ja siksi ei aina voinut kertos sitä "oikeaa totuutta", vaan asia piti kertoa kenties hieman kiertoteitse.
Aina huonona – ja miksei hyvinäkin – hetkenä saatoin soittaa Helleville ja jutella asioista. Ja yleensä sitä sitten juteltiinkin melko pitkiä puheluja. Teimme monenlaista muutakin yhteistyötä taustalla, niistä liiemmin huutelematta, olimmehan eräänlaisia kilpailijoita, vaikkemme koskaan mistään kilpailleetkaan. Teimme vain työtämme samoilla saroilla. Hellevin toimituksellinen aisapari, Aristarkos, on myös ystäväni ja vaihdoimme usein materiaaleja keskenämme ja teimme yhdessä juttuja mm. kirkolliskokouksista. Hellevi sitten tarkasti ja julkaisi, kenties kommentoi niitä netissä omassa nettilehdessään ja minä omalla sivustollamme.
Jään todella kaipaamaan niitä puheluja, Hellevin nettipäivityksiä ja kertomuksia nettilehdessä elämästä ja kuolemasta, syövästä ja haaveista, toteutuneista ja toteutumattomista matkoista, unelmista ja haaveista sekä lapsenlapsista ja todellisesta vahvasta elämänhalusta kaiken sairaudenkin keskellä.
Kiitos, Hellevi, yhteisistä hetkistämme ja yhteisestä matkastamme. Ne antoivat ja samalla opettivat paljon ja ovat mukavia muistoja yhteistä tavoitteistamme.
Ikuinen muisto Sinulle, Hellevi. Minulle tulee ikävä sinua.
2 kommenttia:
Ikävä tulee minullekin Helleviä. Hän oli niin reilun rehellinen kirjoituksissaan, aina kirkkoa rakastaen. Tapasin hänet kasvotusten vain kerran, kun Turun kuoro oli Uspenskin katedraalissa, oliko kuoropäivät, jokin juhla kuitenkin. En sitten jaksanut matkustaa Korsoon häntä tapaamaan, vaikka sellaista oli suunnitteilla ja hän kutsui. Mutta niin elävä Hellevi on ollut ilmaisuissaan, että on kuin olisimmekin tavanneet kasvotusten.
Nyt Terho-kotiaikanaan hän lähetti minulle kaksi kirjettä, oikeita käsinkirjoitettuja. Ne ovat aarteita. Opiskeluaikaiselta ystävältä sain vuosia sitten Hellevin kirjan Niin mieletön ikävä. Onpa minulla toinenkin Hellevin kirjoittama: Sivari.
Kyllä jään kaipaamaan häntä. Mutta samalla olen iloinen, että niinkin pitkään sain tuntea hänet, ensin Ortoboxin, sitten Facebookin kautta, johon, muuten, juuri Hellevi minut kutsui. Ole iäti siunattu, sinä autuuteen kutsuttu ja aina muistettava ystävämme Hellevi!
Liisa Förbom
Kiitos, Hannu, tästä kirjoituksesta. Tiedän, että ystävyytenne tärkeys oli molemminpuolista. Ne puhelut, ne olivat äidille hyvin rakkaita - ei hänellä ollut kovin monta sellaista keskustelukumppania kuin sinä. Olen kiitollinen sinulle, että pidit äitiin yhteyttä myös silloin, kun hän itse ei jaksanut ylläpitää ydyövyyttänne aktiivisesti.
Joskus olin läsnä, kun puhuitte, kysyin puhelun jälkeen: Kuka soitti? Vastaus kuului:No, tietysti Hannu, en kai minä nyt näin muiden kanssa puhu!
Lähetä kommentti