Tuo termi ”harrastuksen vuoksi” on vilahdellut joskus pappien tittelin edessä. Meillä on siis pappeja ja harrastuksen vuoksi pappeja. Tuolla harrastepappi-termillä tarkoitetaan niitä ortodoksisia pappeja, jotka on vihitty papeiksi oman harrastuneisuutensa perusteella, ei seminaarin tai yliopistollisten opintojen pohjalta.
Harrastuksen vuoksi tai harrastuneisuutensa vuoksi vihityissä papeissa on monenlainen ammatillinen kirjo tavallisista työmiehistä akateemisesti koulutettuihin – tosin yleensä aina muulle alalle kuin ortodoksiseen teologiaan suuntautuneita. He siis usein ovat tehneet elämäntyönsä ihan muussa ammatissa kuin papin tehtävissä. Yleensä heiltä on kuitenkin vaadittu jonkinlaista ”jatkokoulutusta”, jonka hiippakunnan piispa – siis papiksi vihkivä instanssi – itse määrittelee ja vastaanottaa sekä hyväksyy.
Harrastuksen vuoksi papiksi vihitty ei voi toimia papin vakituisessa toimessa – ennen se oli virka, nyt toimi. Mutta hän voi tuurata ja ilmeisesti toimia jonkin aikaa sijaisenakin, jos tilanne niin vaatii. Joskus puhuttiin myös siitä, saako harrastuksen vuoksi papiksi vihitty toimia rippi-isänä tai saarnata, koska hänellä saattaa olla uskonopista ja yleensäkin ortodoksisesta teologiasta kovinkin vaihtelevat tiedot ja osaaminen. En tiedä, miten asia on nykyään ratkaistu, mutta näyttäväthän nuo ainakin jotkut saarnaavan eli ortodoksisesti sanottuna pitävän opetuspuheita jumalanpalveluksissa.
Harrastuksen vuoksi vihittyjä pappeja on varsin epätasaisesti maassamme. Yhdessä hiippakunnassa kerrottiin tarinaa, että siellä saattoi saada pappisvihkimyksen vaikka piispaa kuljettanut taksikuski, jos osasi oikeasta narusta vetää. Taitaa olla kaupunkitarinaa, mutta sen verran totuuden siementä siinä ehkä on, että siellä – siis tuossa hiippakunnassa – on vihitty varmaan enemmän harrastuksen vuoksi pappeja kuin koko muussa maassa yhteensä.
Tilanne lienee nyt muuttumassa, koska piispa vaihtui äskettäin ja nykyinen piispa ei ole moista suuremmalti harrastanut. Syitä lienee monia ja niitä en nyt ala pohtimaan. ”Lukeneilta” papeilta tai oikeammin ehkä papiksi aikovilta, teologian opiskelijoilta, joiltakin olen kuullut katkeria lausumia siitä, miten jossakin päästään papiksi kovinkin ”heppoisin” perustein ja heidän tulee päntätä teologiaa ja papillisia harjoituksia hirvittävästi ennen kuin edes saavat lukija- saati sitten diakonivihkimyksen. Diakonius on pappeuden alempi aste. Joku epäili motivaation häviämistä tuollaisessa tilanteessa, mikä ei liene ihan turha ajatus. Ainakin joillakin tuo ”papillinen ura” on jämähtänyt diakonivihkimykseen tai jopa alempaan lukijavihkimykseen.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on menossa suuri hallinnollinen mullistus tai ainakin sitä suunnitellaan, jos se nyt ei ihan vielä ns. ”päällä olekaan”. Seurakuntarajoja aiotaan muuttaa ilmeisesti lähitulevaisuudessa ja siinä samassa muuttunee hiippakuntarajatkin. Entiseen Karjalan hiippakuntaan, nykyiseen Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan on ajateltu muodostettavan kaksi tai kolme suurta seurakuntaa nykyisten yhdeksän sijasta. Samanlainen muutostyö on alullaan myös Helsingin hiippakunnassa.
Muutostyö tulee varmasti vaikuttamaan pappien asemaan, koulutukseen ja tarpeeseen melkoisesti. Jos perustetaan kaksi, kolme suurta seurakuntaa, mitä tekevät 6-7 muuta seurakunnan pappia ja kenties niiden kakkospapitkin siis ehkä noin kaiken kaikkiaan ylijäämäkirkkoherrat ja kakkospapit yhteen laskien noin tusinan verran pappeja ja suunnilleen saman verran kanttoreita sekä tietysti monenlaisia muitakin kirkon työntekijöitä. Osa toimii ehkä jonkilaisten ”kappeliseurakuntien” pappeina, mutteivät varmaan kaikki.
Yhtenä varmaankin aika monelle ammatillisena kauhuskenaariona ilmenevä vaihtoehto saattaisivat olla ns. keikkapapit ja -kanttorit seurakunnissa, jotka hoitaisivat laajan seurakunnan laita-alueilla kirkollisia tehtäviä (jumalanpalveluksia, kasteita, avioliittoon vihkimisiä, hautauksia, jne.) keikkaluontoisesti tunti- tai keikkakohtaisella palkkiolla ilman vakituista tointa. Tällaisissa tehtävissä voisi toimia joko akateemisesti koulutettu teologi tai ns. harrastepappi, jolloin asialle tulee monenlaisia lieveilmiöitä niin seurakuntaelämään, pappien ja kanttorien koulutukseen ja varmaan moneen muuhunkin kirkon asiaan.
Kirkon talous menee koko ajan huonommaksi ja huonommaksi ja vähäisiä verovaroja tuhlataan seurakunnissa missä museoihin, missä oikeudenkäynteihin, missä mihinkin epäoleelliseen kirkon perustehtävän vastaiseen toimintaan. Kirkollisvero ei ole ns. ”kirkossa kuulutettu” pysyvä tila ja on täysin mahdollista, ettei se pysy voimassa olevana järjestelmänä jatkossa kauaakaan. Täysin mahdollista on yhteiskunnan maallistuessa hurjaa vauhtia kirkon ja valtion ero ja silloin loppuu viimeistään kirkollisveronkin kantaminen valtion toimesta normaalin verotuksen yhteydessä. Lisäksi kirkollisveroa kärttävät itselleen muutkin ryhmät – mm. katolinen kirkko ja eräät muut ryhmät – ja se saattaa nopeuttaa asioiden kriisiintymisiä tässä mielessä.
Siksi näin jälkiviisaana ollessa voisi vaikka hieman hymynkare suupielessä sanoa, että entisen runsaasti harrastuksen vuoksi papeiksi vihkinyt piispa saattoi olla teoissaan jollain tavalla jopa ”profeetallinen”. Tosin jälki ei aina ollut – mahdollisesti riittävän harkinnan ja tutkimuksen puuttuessa – niin kovin kuranttia, kun eräät vihityt eivät koskaan pystyneet tai jopa edelleenkään pysty toimittamaan vaikkapa vigiliaa tai liturgiaa tai muita palveluksia oikein, eli sillä tavalla kuin kirkon käsikirjat ja piispojen määräykset sen ohjeistavat. Mutta harrastepappeja tullaan varmasti tällä menolla tarvitsemaan ja kirkko tulee kokemaan melkoisen yhteiskunnallisen muutoksen, hyvä ettei ihan jonkinasteista rappeutumista.
Tosin jo nyt kriisiintyminen näkyy seurakunnissa toisella tavalla. Rahaa poltetaan mielestäni aivan turhiin oikeudenkäynteihin ja keskinäiseen riitelyyn kirkon sisällä. Vaikka seurakunnalla on muitakin tuloja ja vaikka osa korvauksista voidaan kenties maksaa osin vakuutuksien kautta, tapahtumien imagotappio koko kirkolle ja seurakunnille aiheuttaa helposti kirkosta eroamisia ja sitä kautta verotulojen vähenemistä. Muutoinkin kirkkoon ei enää liitytä niin helposti, lapsia ei kasteta ja kirkko koetaan kaukaiseksi, jopa vieraaksi asiaksi. Siksi tähän ja moneen muuhun asiaan olisi syytä puuttua pikaisesti, järkiperäisesti ja taloudellisuutta sekä toiminnallisuutta tehostaen ja kirkon perustehtävää korostaen, ettei tulevien harrastepappispolvien tarvitsisi tehdä töitä itsekkyyteen ja kenties huonoon johtamiseen sortuneiden tämän ja eilisen päivän piispojen, kirkkoherrojen ja kirkon työntekijöiden – jopa luottamushenkilöidenkin – aikaan saamilla savuavilla raunioilla.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Harrastuksen vuoksi tai harrastuneisuutensa vuoksi vihityissä papeissa on monenlainen ammatillinen kirjo tavallisista työmiehistä akateemisesti koulutettuihin – tosin yleensä aina muulle alalle kuin ortodoksiseen teologiaan suuntautuneita. He siis usein ovat tehneet elämäntyönsä ihan muussa ammatissa kuin papin tehtävissä. Yleensä heiltä on kuitenkin vaadittu jonkinlaista ”jatkokoulutusta”, jonka hiippakunnan piispa – siis papiksi vihkivä instanssi – itse määrittelee ja vastaanottaa sekä hyväksyy.
Harrastuksen vuoksi papiksi vihitty ei voi toimia papin vakituisessa toimessa – ennen se oli virka, nyt toimi. Mutta hän voi tuurata ja ilmeisesti toimia jonkin aikaa sijaisenakin, jos tilanne niin vaatii. Joskus puhuttiin myös siitä, saako harrastuksen vuoksi papiksi vihitty toimia rippi-isänä tai saarnata, koska hänellä saattaa olla uskonopista ja yleensäkin ortodoksisesta teologiasta kovinkin vaihtelevat tiedot ja osaaminen. En tiedä, miten asia on nykyään ratkaistu, mutta näyttäväthän nuo ainakin jotkut saarnaavan eli ortodoksisesti sanottuna pitävän opetuspuheita jumalanpalveluksissa.
Harrastuksen vuoksi vihittyjä pappeja on varsin epätasaisesti maassamme. Yhdessä hiippakunnassa kerrottiin tarinaa, että siellä saattoi saada pappisvihkimyksen vaikka piispaa kuljettanut taksikuski, jos osasi oikeasta narusta vetää. Taitaa olla kaupunkitarinaa, mutta sen verran totuuden siementä siinä ehkä on, että siellä – siis tuossa hiippakunnassa – on vihitty varmaan enemmän harrastuksen vuoksi pappeja kuin koko muussa maassa yhteensä.
Tilanne lienee nyt muuttumassa, koska piispa vaihtui äskettäin ja nykyinen piispa ei ole moista suuremmalti harrastanut. Syitä lienee monia ja niitä en nyt ala pohtimaan. ”Lukeneilta” papeilta tai oikeammin ehkä papiksi aikovilta, teologian opiskelijoilta, joiltakin olen kuullut katkeria lausumia siitä, miten jossakin päästään papiksi kovinkin ”heppoisin” perustein ja heidän tulee päntätä teologiaa ja papillisia harjoituksia hirvittävästi ennen kuin edes saavat lukija- saati sitten diakonivihkimyksen. Diakonius on pappeuden alempi aste. Joku epäili motivaation häviämistä tuollaisessa tilanteessa, mikä ei liene ihan turha ajatus. Ainakin joillakin tuo ”papillinen ura” on jämähtänyt diakonivihkimykseen tai jopa alempaan lukijavihkimykseen.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on menossa suuri hallinnollinen mullistus tai ainakin sitä suunnitellaan, jos se nyt ei ihan vielä ns. ”päällä olekaan”. Seurakuntarajoja aiotaan muuttaa ilmeisesti lähitulevaisuudessa ja siinä samassa muuttunee hiippakuntarajatkin. Entiseen Karjalan hiippakuntaan, nykyiseen Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan on ajateltu muodostettavan kaksi tai kolme suurta seurakuntaa nykyisten yhdeksän sijasta. Samanlainen muutostyö on alullaan myös Helsingin hiippakunnassa.
Muutostyö tulee varmasti vaikuttamaan pappien asemaan, koulutukseen ja tarpeeseen melkoisesti. Jos perustetaan kaksi, kolme suurta seurakuntaa, mitä tekevät 6-7 muuta seurakunnan pappia ja kenties niiden kakkospapitkin siis ehkä noin kaiken kaikkiaan ylijäämäkirkkoherrat ja kakkospapit yhteen laskien noin tusinan verran pappeja ja suunnilleen saman verran kanttoreita sekä tietysti monenlaisia muitakin kirkon työntekijöitä. Osa toimii ehkä jonkilaisten ”kappeliseurakuntien” pappeina, mutteivät varmaan kaikki.
Yhtenä varmaankin aika monelle ammatillisena kauhuskenaariona ilmenevä vaihtoehto saattaisivat olla ns. keikkapapit ja -kanttorit seurakunnissa, jotka hoitaisivat laajan seurakunnan laita-alueilla kirkollisia tehtäviä (jumalanpalveluksia, kasteita, avioliittoon vihkimisiä, hautauksia, jne.) keikkaluontoisesti tunti- tai keikkakohtaisella palkkiolla ilman vakituista tointa. Tällaisissa tehtävissä voisi toimia joko akateemisesti koulutettu teologi tai ns. harrastepappi, jolloin asialle tulee monenlaisia lieveilmiöitä niin seurakuntaelämään, pappien ja kanttorien koulutukseen ja varmaan moneen muuhunkin kirkon asiaan.
Kirkon talous menee koko ajan huonommaksi ja huonommaksi ja vähäisiä verovaroja tuhlataan seurakunnissa missä museoihin, missä oikeudenkäynteihin, missä mihinkin epäoleelliseen kirkon perustehtävän vastaiseen toimintaan. Kirkollisvero ei ole ns. ”kirkossa kuulutettu” pysyvä tila ja on täysin mahdollista, ettei se pysy voimassa olevana järjestelmänä jatkossa kauaakaan. Täysin mahdollista on yhteiskunnan maallistuessa hurjaa vauhtia kirkon ja valtion ero ja silloin loppuu viimeistään kirkollisveronkin kantaminen valtion toimesta normaalin verotuksen yhteydessä. Lisäksi kirkollisveroa kärttävät itselleen muutkin ryhmät – mm. katolinen kirkko ja eräät muut ryhmät – ja se saattaa nopeuttaa asioiden kriisiintymisiä tässä mielessä.
Siksi näin jälkiviisaana ollessa voisi vaikka hieman hymynkare suupielessä sanoa, että entisen runsaasti harrastuksen vuoksi papeiksi vihkinyt piispa saattoi olla teoissaan jollain tavalla jopa ”profeetallinen”. Tosin jälki ei aina ollut – mahdollisesti riittävän harkinnan ja tutkimuksen puuttuessa – niin kovin kuranttia, kun eräät vihityt eivät koskaan pystyneet tai jopa edelleenkään pysty toimittamaan vaikkapa vigiliaa tai liturgiaa tai muita palveluksia oikein, eli sillä tavalla kuin kirkon käsikirjat ja piispojen määräykset sen ohjeistavat. Mutta harrastepappeja tullaan varmasti tällä menolla tarvitsemaan ja kirkko tulee kokemaan melkoisen yhteiskunnallisen muutoksen, hyvä ettei ihan jonkinasteista rappeutumista.
Tosin jo nyt kriisiintyminen näkyy seurakunnissa toisella tavalla. Rahaa poltetaan mielestäni aivan turhiin oikeudenkäynteihin ja keskinäiseen riitelyyn kirkon sisällä. Vaikka seurakunnalla on muitakin tuloja ja vaikka osa korvauksista voidaan kenties maksaa osin vakuutuksien kautta, tapahtumien imagotappio koko kirkolle ja seurakunnille aiheuttaa helposti kirkosta eroamisia ja sitä kautta verotulojen vähenemistä. Muutoinkin kirkkoon ei enää liitytä niin helposti, lapsia ei kasteta ja kirkko koetaan kaukaiseksi, jopa vieraaksi asiaksi. Siksi tähän ja moneen muuhun asiaan olisi syytä puuttua pikaisesti, järkiperäisesti ja taloudellisuutta sekä toiminnallisuutta tehostaen ja kirkon perustehtävää korostaen, ettei tulevien harrastepappispolvien tarvitsisi tehdä töitä itsekkyyteen ja kenties huonoon johtamiseen sortuneiden tämän ja eilisen päivän piispojen, kirkkoherrojen ja kirkon työntekijöiden – jopa luottamushenkilöidenkin – aikaan saamilla savuavilla raunioilla.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti