Arvojen sekamelska

(Valokuva: Jaso Pyykkönen)

Ihmisellä on tapana ajatella, että arvot ovat jotenkin selvä asia. 

Niistä puhutaan juhlapuheissa, vaaliohjelmissa, työpaikkojen strategioissa, kirkollisissa kannanotoissa, lehtien pääkirjoituksissa ja sosiaalisen median loputtomissa väittelyissä.

Jokaisella tuntuu olevan arvonsa, ainakin silloin kun niistä pitää puhua. Niitä puolustetaan, niihin vedotaan, niillä moititaan toisia ja niiden nimissä tehdään milloin mitäkin.

Mutta kun ihminen makaa lähes kaksi kuukautta selällään sairaalasängyssä, arvot alkavat näyttää vähän toisilta.

Tai oikeastaan ne eivät ala näyttää toisilta.

Ne menevät ensin sekaisin.

Minulle kävi niin.

Keväällä elämäni katkesi tavalla, jota en ollut osannut odottaa. En tietenkään ollut kuvitellut olevani ikuinen nuorukainen, enkä edes erityisen hyväkuntoinen vanha mies.

Mutta silti ihminen elää arkeaan jonkinlaisen hiljaisen oletuksen varassa.

Huomenna noustaan.

Huomenna kävellään.

Huomenna keitetään kahvit.

Huomenna kirjoitetaan jotakin.

Huomenna ärähdetään jostakin turhasta ja innostutaan jostakin yhtä turhasta.

Huomenna elämä jatkuu suurin piirtein samannäköisenä kuin tänäänkin.

Sitten tulee hetki, jolloin ei noustakaan.

Tai jos noustaan, siihen tarvitaan kaksi hoitajaa, apuväline, ohjeita, varovaisuutta ja enemmän nöyryyttä kuin ihminen olisi itse halunnut itsestään löytää.

Siinä vaiheessa monen asian arvo muuttuu.

Ennen saatoin pitää tärkeänä sitä, että ehdin tehdä asioita. Että saan jonkin tekstin valmiiksi. Että osaan sanoa sanottavani riittävän tarkasti. Että ymmärrän maailmaa edes vähän paremmin kuin eilen.

Että saan osallistua, vaikuttaa, vastata, kirjoittaa, järjestää ja pitää jonkinlaista otetta elämästä.

Sairaalassa otetta ei juuri ollut.

Oli katto.

Oli sänky.

Oli kipu, väsyminen, lääkkeet, mittaukset, ruokakärryn kolina, käytävän äänet, hoitajien askeleet ja se kummallinen sairaalan aika, jossa päivä etenee, vaikka ihminen itse ei tunnu etenevän minnekään.

Silloin arvojen järjestys ei muutu juhlavasti.

Se ei muutu niin, että ihminen kirjoittaa paperille uuden elämänfilosofian ja alkaa noudattaa sitä.

Se muuttuu niin, että yhtäkkiä tärkeää on päästä istumaan.

Sitten tärkeää on päästä seisomaan.

Sitten tärkeää on ottaa muutama askel.

Sitten tärkeää on päästä itse vessaan.

Sitten tärkeää on, että kahvi maistuu taas kahvilta.

Ja lopulta tärkeää on se, että joku tulee huoneeseen ja kysyy aivan tavallisesti:

Miten tänään menee?

Mutta tämän kaiken keskellä oli myös toinen, vielä syvempi muutos.

Kun minä en pystynyt, läheiset pystyivät minun puolestani.

Kun en kyennyt itse hoitamaan asioitani, joku hoiti.

Kun en jaksanut ajatella kaikkea loppuun asti, joku ajatteli.

Kun en voinut järjestää, siirtää, soittaa, kysyä, hakea, kuljettaa tai päättää, joku teki senkin.

Ei näyttävästi.

Ei itseään korottaen.

Ei kysyen, ansaitsinko minä sen.

Vaan rakkaudesta.

Siinä oli rakkautta, joka ei kysellyt, saako rakastaa.

Rakkautta, joka ei jäänyt odottamaan täydellistä hetkeä, sopivaa lupaa tai kauniita sanoja.

Rakkautta, joka tuli lähelle silloin, kun minä olin avuton.

Rakkautta, joka tarttui käytännön asioihin, mutta samalla kantoi jotakin paljon suurempaa kuin asioita.

Se kantoi minua.

Arvojen sekamelska syntyy siitä, että vanhat arvot eivät välttämättä katoa, mutta niiden rinnalle nousee uusia, paljon hiljaisempia ja konkreettisempia arvoja.

En minä ole lakannut arvostamasta ajatuksia, kirjoittamista, keskustelua, yhteiskuntaa, kirkkoa, kulttuuria tai maailman menon seuraamista. En ole muuttunut sairaalasängyssä miksikään enkeliksi enkä viisaaksi erakoksi, joka katselee maailmaa rauhallisesti kaiken yläpuolelta.

Ei sinne päinkään.

Olen ollut väsynyt, kiukkuinen, turhautunut, peloissani ja joskus varmaan aika rasittavakin.

Sairaus ei tehnyt minusta parempaa ihmistä.

Se teki minusta paljaamman ihmisen.

Ja ehkä juuri siinä on tämän kaiken vaikein opetus.

Kun ihminen menettää voimiaan, hän ei menetä vain lihaksia. Hän menettää osan siitä kuvasta, jonka varassa hän on elänyt.

Minä olen ehkä ajatellut olevani mies, joka pärjää, selvittää, järjestää, kirjoittaa, muistaa, hoitaa ja kantaa.

Sairaus näytti, etten minä aina kanna mitään.

Joskus minua kannetaan.

Se on arvojen kannalta aika suuri mullistus.

Terveenä ihminen arvostaa helposti omatoimisuutta. Se on hyvä asia. On hyvä, että ihminen yrittää selvitä, hoitaa omat asiansa ja olla muille mahdollisimman vähän vaivaksi.

Mutta sairaana huomaa, että omatoimisuuden rinnalla on toinenkin arvo: suostuminen autettavaksi.

Se ei ole helppoa.

Ei ainakaan minulle.

On vaikea hyväksyä, että joku toinen järjestää kotia niin, että minä mahdun siellä kulkemaan.

On vaikea hyväksyä, että omaan elämään palaaminen vaatii sängyn siirtämistä, huonekalujen pois kantamista, rollaattoria tai nojafordia, kotihoitoa, ateriapalvelua ja muiden ihmisten jatkuvaa huolenpitoa.

Se on kaunista, mutta se on myös nöyryyttävää.

Ei nöyryyttävää huonolla tavalla.

Vaan sillä tavalla, joka paljastaa totuuden.

Minä en olekaan niin itsenäinen kuin luulin.

En ole koskaan ollut.

Kukaan meistä ei ole.

Me vain unohdamme sen silloin, kun jalat kantavat, kädet toimivat, pää muistaa, auto käynnistyy, kaupassa käynti onnistuu ja kahvipaketti löytyy hyllystä ilman että sitä tarvitsee pyytää keneltäkään.

Sairauden keskellä läheisyys sai aivan uuden merkityksen.

Se ei ollut vain sitä, että joku oli fyysisesti lähellä.

Se oli sitä, että minun elämäni ei ollut vain minun elämäni.

Minun kipuni, kotiinpaluuni, selviytymiseni ja tulevaisuuteni koskettivat muitakin.

Yhtäkkiä näin selvemmin kuin ennen, miten vahvasti me kuulumme yhteen.

Se yhteenkuuluvaisuuden tunne oli voimakas.

Ei sentimentaalinen eikä makeileva, vaan todellinen.

Se näkyi teoissa, järjestelyissä, huolessa, viesteissä, käynneissä, sanoissa ja joskus myös hiljaisuudessa.

Siinä, että joku oli vierellä.

Siinä, että joku tiesi.

Siinä, ettei minun tarvinnut olla yksin, vaikka minun täytyikin itse käydä läpi oma sairauteni, oma kipuni ja oma pelkoni.

Sairauden jälkeen arvot eivät siis asetu siistiin järjestykseen.

Ne ovat kuin kotiin kannettuja tavaroita suuren muuton jälkeen.

Osa on väärässä paikassa.

Osa on hukassa.

Osa löytyy yllättävästä laatikosta.

Jotakin luuli tarvitsevansa heti, mutta ei olekaan tarvinnut.

Jokin aivan pieni asia taas osoittautuu korvaamattomaksi.

Minun arvojeni sekamelskassa on nyt ainakin kiitollisuutta, pelkoa, ärtymystä, nöyryyttä, helpotusta, väsymystä, iloa, läheisyyttä ja outoa haikeutta.

Kiitollisuutta siitä, että olen kotona.

Pelkoa siitä, miten tästä eteenpäin selvitään.

Ärtymystä siitä, etten jaksa niin kuin ennen.

Nöyryyttä siitä, että minun on otettava apua vastaan.

Helpotusta siitä, että oma koti on taas ympärilläni.

Väsymystä siitä, että pienikin asia voi olla suuri ponnistus.

Iloa siitä, että ulkoilma, linnunlaulu, kahvikuppi ja oma sänky ovat alkaneet merkitä enemmän kuin ennen.

Läheisyyttä siitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka eivät kadonneet, kun minusta tuli heikko.

Ja haikeutta siitä, että tämä kaikki muistuttaa rajallisuudesta.

Ihminen vanhenee ensin huomaamatta.

Sitten sen huomaa.

Ja joskus jokin sairaus pakottaa huomaamaan sen niin selvästi, ettei sitä voi enää työntää syrjään.

Mutta rajallisuuden rinnalle nousi myös elämänhalu.

Ei mikään suuri ja äänekäs uho.

Ei sellainen elämänhalu, joka julistaa voittavansa kaiken ja palaavansa entiseen kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vaan hiljaisempi elämänhalu.

Sellainen, joka sanoo: vielä minä haluan nähdä tämän päivän.

Vielä minä haluan juoda kahvin kotona.

Vielä minä haluan kuulla tutun äänen.

Vielä minä haluan kirjoittaa.

Vielä minä haluan olla mukana tässä elämässä, vaikka hitaammin ja toisten apuun nojaten.

Ehkä arvojen sekamelska onkin sitä, että elämä alkaa puhua ihmiselle usealla äänellä yhtä aikaa.

Yksi ääni sanoo: sinä olet heikko.

Toinen sanoo: sinä olet vielä täällä.

Yksi ääni sanoo: et enää pysty kaikkeen.

Toinen sanoo: kaikkeen ei tarvitsekaan pystyä.

Yksi ääni sanoo: kuolema on lähempänä kuin ennen.

Toinen sanoo: juuri siksi tämä päivä on arvokas.

Yksi ääni sanoo: sinä tarvitset muita.

Toinen sanoo: niin olet tarvinnut aina.

Ja jossakin näiden äänien keskellä on myös usko.

En halua tehdä uskosta liian helppoa vastausta.

Se ei ollut sairaalassa mikään kaunis koriste vaikean kokemuksen päällä.

Se ei poistanut kipua.

Se ei tehnyt öistä lyhyempiä eikä jaloista vahvempia.

Se ei muuttanut minua sankariksi.

Mutta se kantoi.

Se kantoi joskus hyvin hiljaa.

Niin hiljaa, ettei sitä olisi osannut selittää kenellekään.

Se oli rukousta, joka ei aina ollut sanoja.

Se oli huokausta.

Se oli sitä, että ihminen makaa selällään eikä hallitse juuri mitään, mutta ei silti ole aivan yksin.

Se oli muistutus siitä, että ihmisen arvo ei riipu hänen toimintakyvystään.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein asia, jonka olen joutunut opettelemaan uudelleen.

Ihminen ei ole arvokas siksi, että hän kävelee reippaasti.

Ei siksi, että hän kirjoittaa hyvin.

Ei siksi, että hän muistaa nimet, hoitaa asiat, pystyy vastaamaan viesteihin, osallistuu keskusteluun tai saa aikaan jotakin näkyvää.

Ihminen on arvokas siksi, että hän on ihminen.

Jumalan luoma.

Jumalan tuntema.

Jumalan edessä elävä.

Tätä on helppo sanoa toisille.

On helppo lohduttaa sairasta, vanhaa tai väsynyttä ihmistä sanomalla, ettei hänen arvonsa riipu siitä, mitä hän pystyy tekemään.

Mutta kun sama asia osuu omaan ruumiiseen, se ei olekaan enää pelkkä kaunis ajatus.

Se on taistelu.

Pitääkö tämä todella paikkansa myös minun kohdallani?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun en jaksa?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun tarvitsen apua?

Olenko minä yhtä arvokas silloin, kun olen hidas, kömpelö, ärtynyt ja toisten varassa?

Kristillinen vastaus on selvä.

Olen.

Mutta sydän oppii sen hitaasti.

Ja ehkä sydän oppii sen juuri niiden ihmisten kautta, jotka eivät kysy, saako rakastaa.

He vain rakastavat.

He tulevat lähelle.

He tekevät sen, mihin minä en kykene.

He eivät selitä ihmisarvoa, vaan näyttävät sen todeksi.

Ehkä siksi arvojen sekamelska ei ole vain häiriö, josta pitää päästä nopeasti eroon.

Ehkä se on vaihe, jossa vanha järjestys purkautuu ja uusi alkaa vasta hiljalleen hahmottua.

Sairaalasta kotiin palaava ihminen ei palaa täsmälleen samaan elämään, josta hän lähti.

Koti on sama, mutta ihminen ei ole aivan sama.

Kahvikuppi on sama, mutta sen paino kädessä tuntuu toiselta.

Ikkunasta näkyvä maisema on sama, mutta sitä katsoo ihminen, joka tietää nyt jotakin sellaista, mitä ei ennen samalla tavalla tiennyt.

Elämä on hauras.

Apu on suuri lahja.

Koti ei ole itsestäänselvyys.

Läheiset eivät ole itsestäänselvyys.

Rakkaus ei ole vain tunne.

Läheisyys ei ole vain mukava lisä elämään.

Yhteenkuuluvaisuus voi olla voima, joka pitää ihmisen kiinni elämässä.

Usko ei ole teoria.

Ja tavallinen päivä voi olla ihme.

En tiedä, saanko arvojani enää koskaan aivan siistiin järjestykseen.

Ehkä en saa.

Ehkä iän, sairauden ja kotiinpaluun jälkeen arvojen ei tarvitsekaan olla siistissä rivissä kuin mapit entisen arkistonhoitajan hyllyssä.

Ehkä riittää, että tärkeimmät löytyvät läheltä.

Kiitollisuus.

Armo.

Rakkaus.

Läheisyys.

Kärsivällisyys.

Toisten apu.

Voimakas tunne siitä, että en ole irrallinen enkä yksin.

Oma pieni sitkeys.

Elämänhalu.

Ja se hiljainen luottamus, että vaikka ihminen ei enää kannakaan kaikkea, häntä itseään kannetaan.

Tässä sekamelskassa minä nyt elän.

En kovin komeasti.

En kovin nopeasti.

Mutta eteenpäin mennään.

Hannu Pyykkönen
toipilas
nettihoukka@gmail.com