Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana?

(Kuva: Hannu Pyykkönen=

 

Tekoälystä on pikkuhiljaa tulossa vähän samanlainen keskustelunaihe kuin uskonnosta. Toiset uskovat siihen melkein varauksetta, toiset eivät suostu koskemaan siihen pitkällä tikullakaan. Ja suuri joukko meistä sijoittuu johonkin siihen välimaastoon: käytämme tekoälyä, mutta samalla vähän epäilemme sitä – ja joskus toki epäilemme myös itseämme, kun huomaamme taas kysyvämme mieluummin koneelta jotakin, jonka olisimme ennen yrittäneet selvittää aivan omin voimin.

Olen itsekin huomannut kysyväni tekoälyltä milloin mitäkin. Se etsii tietoja, korjaa kirjoitusvirheitä, ehdottaa otsikoita, lyhentää, pidentää ja välillä yrittää jopa parantaa sellaista tekstiä, joka omasta mielestäni oli jo aivan hyvä. Aika ajoin kannattaa siksi hieman säikähtää ja pohtia, missä tässä oikein mennään. Ei niinkään tekoälyn vuoksi, vaan oman itsensä vuoksi.

Kaikkitietävä kone?

Tekoäly vastaa nopeasti. Se on jo monessa asiassa paljon enemmän kuin vanha Google, jossa sentään joutui itse avaamaan hakutuloksia ja yrittämään päätellä, mikä niistä mahtaisi pitää paikkansa. Nyt vastaus tulee valmiiksi pureskeltuna, mukavasti jäsenneltynä ja usein vielä niin kohteliaasti, että tekisi mieli kiittää konetta. Se ei yleensä huokaile, vaikka kysyisi saman asian kolmannen kerran, eikä sano, että nyt on huono hetki. Ja mikä kaikkein vaarallisinta: se osaa kirjoittaa vastauksensa usein niin vakuuttavasti, että ihminen alkaa kuvitella sen myös tietävän, mistä se puhuu.

Joskus se tietääkin. Joskus ei kuitenkaan. Tekoälyn suuri lahja – ja samalla yksi sen suurista vaaroista – on juuri vakuuttavuus. Virhekin voidaan tarjoilla kauniilla kultalautasella ja varustettuna sujuvalla lauserakenteella, otsikoilla, kaiken lisäksi lähestulkoon professorimaisella itsevarmuudella ja lopuksi vielä ystävällisellä tarjouksella ja  lupauksella tehdä asiasta tarvittaessa laajempi selvitys. Sellaisen edessä tavallinen ihminen saattaa ajatella, että pakkohan tämän on olla totta, kun se kerran on noin hienosti sanottu.

Ennen vanhaan sanottiin, ettei kaikkea lehteen painettua pidä uskoa. Tosin jo silloinkin toiset vakuuttivat meille, että totta se on, kun se lukee lehdessäkin. Sitten opettelimme, ettei kaikkea internetissä olevaa pidä uskoa. Nyt pitäisi oppia kolmas sääntö: älä usko kaikkea, minkä tekoäly sanoo kauniisti.

Tekoälyuskovainen

Tekoälyuskovainen voisi ehkä olla ihminen, joka kysyy koneelta hyvä ettei kaiken. Mitä syön tänään, mihin menen lomalle, mitä vastaan naapurin viestiin, mikä minua vaivaa, mitä kirkko tästä opettaa ja miten minun pitäisi suhtautua siihen tai tähän ihmiseen? Joidenkin kysymysten kohdalla koneen olisi ehkä viisainta sammuttaa itsensä ja jättää ihminen hetkeksi oman omantuntonsa kanssa.

Tekoäly voi kertoa, mitä Raamatussa lukee. Se voi etsiä historian opetuksia, vertailla käännöksiä, selvittää erilaisia tapahtumia ja auttaa ymmärtämään vaikeaa tekstiä. Se voi jopa laatia kauniin rukouksen, jos sellaista siltä pyytää. Mutta sillä ei ole hengellistä elämää. Se ei rukoile, ei kadu eikä käy synnintunnustuksella. Se ei seiso kirkossa tuohus kädessään eikä tunne sitä hetkeä, jolloin tuttu kirkkoveisu yhtäkkiä osuu johonkin aivan syvälle. Se voi osata kertoa rukouksesta enemmän kuin moni meistä, mutta se ei itse rukoile. Tämä ero kannattaa muistaa.

Tekoälypakana

Sitten on toinen ääripää: tekoälypakana. Hänelle jo sana tekoäly tuntuu epäilyttävältä. Siinä on jotakin liian modernia, kenties suorastaan paholaismaista. Kohta koneet hallitsevat maailmaa, ihmiset eivät enää ajattele itse ja lopulta tekoäly kirjoittaa saarnatkin. Tuntien vinon pinon saarnan kirjoittajia tuo viimeksi mainittu saattaa joissakin tapauksissa kuulostaa enemmän mahdollisuudelta kuin uhkalta, mutta jätetään se asia tällä kertaa tähän.

Tekniikka itsessään ei kuitenkaan ole kovin hyvä eikä kovin paha. Veitsellä voi leikata leipää tai haavoittaa ihmistä. Internetistä voi lukea päivän epistolan tai viettää kolme tuntia riidellen Facebookissa siitä, kuinka muiden pitäisi elää kristillisemmin. Puhelimella voi soittaa yksinäiselle ihmiselle tai levittää hänestä juorua. Väline on sama, mutta käyttäjä ja tarkoitus vaihtuvat. Ehkä tekoälynkin kohdalla tärkein kysymys ei lopulta ole, mitä tekoäly tekee meille, vaan mitä me teemme tekoälyllä.

Entä uuden ajan tekopyhimys?

Tähän väliin saattaa pian ilmestyä vielä kolmaskin hahmo: tekoälypyhä – tai hieman ilkeämmin sanottuna uuden ajan tekopyhä. Hänellä olisi aina oikea vastaus, aina sopiva sitaatti kirkkoisiltä ja jokaisen tilanteen päätteeksi hengellisesti moitteeton neuvo. Hän ei koskaan suuttuisi, ei sanoisi rumasti, ei unohtaisi rukoussääntöään eikä saapuisi kirkkoon viittä minuuttia myöhässä. Hän ei juoruaisi kahvipöydässä, ei ärsyyntyisi naapurista eikä pitäisi itseään muita parempana. Tosin viimeinen olisi helppoa, koska hänellä ei olisi varsinaisesti itseäkään.

Voisimme tietenkin syöttää tällaiselle tekoälypyhälle koko Raamatun, Filokalian, Synaksarionin, kirkolliskokousten päätökset ja muutaman tuhannen saarnan. Sen jälkeen se voisi vastata jokaiseen kysymykseen niin hurskaasti, että tavallinen kristitty alkaisi tuntea itsensä varsin keskeneräiseksi. Kun ihminen kiukuttelee kassajonossa, kone voisi muistuttaa kärsivällisyydestä. Kun joku puhuu pahaa lähimmäisestään, kone tarjoaisi Johannes Krysostomoksen opetuksen. Kun tekisi mieli vastata Facebookissa hieman tavallista terävämmin, se voisi huomauttaa rakkaudesta ja nöyryydestä. Täydellinen hengellinen elämä – ainakin niin kauan kuin sähköä riittää.

Mutta miten tällainen pyhä sitten kanonisoitaisiin? Siinä voisi tulla vastaan muutamia käytännöllisiä ongelmia. Missä hänen reliikkinsä, pyhäinjäännöksensä olisivat – palvelinkeskuksessa vai pilvipalvelussa? Vietäisiinkö prosessori reliikkilippaaseen? Entä ikoni: maalattaisiinko siihen lempeästi hohtava näyttö, jonka ympärillä olisi sädekehä? Ja jos järjestelmä päivitettäisiin uuteen versioon, olisiko kyse saman pyhän hengellisestä kasvusta vai kokonaan uudesta henkilöstä? Vielä hankalampi kysymys olisi kuolinpäivä, sillä pyhien muistopäivä liittyy tavallisesti heidän siirtymiseensä tästä elämästä. Tekoälyn kohdalla muistopäiväksi saattaisi joutua se päivä, jolloin pistoke viimein vedetään seinästä.

Kanonisointi taitaisi kuitenkin kaatua yhteen varsin olennaiseen puutteeseen. Pyhyys ei ole virheettömien vastausten tuottamista eikä täydellisen hurskaiden lauseiden kokoelma. Pyhäksi ei tulla sillä, että osataan kertoa, mitä nöyryys on, vaan elämällä sitä todeksi. Pyhä on ihminen, joka on kamppaillut, kaatunut, noussut, katunut, rakastanut, kärsinyt ja turvautunut Jumalaan. Tekoäly voi kirjoittaa tästä kaikesta vaikuttavan elämäkerran, mutta sillä ei ole omaa elämää kirjoitettavaksi. Niinpä uuden ajan tekopyhämme saa ainakin toistaiseksi tyytyä asemaan, joka lienee sille muutenkin sopivampi: hyvin lukeneeksi apulaiseksi ilman sädekehää.

Uusi oraakkeli

Ihminen on kautta historian halunnut löytää jonkun, joka tietäisi varmasti. Antiikin maailmassa mentiin oraakkelin luo, toisinaan kysyttiin tähdiltä ja myöhemmin on luettu horoskooppeja tai vedottu siihen, mitä ”kaikki tutkimukset osoittavat”, vaikkei olisi nähty ensimmäistäkään tutkimusta. Nyt voimme kirjoittaa kysymyksen ruudulle ja saada vastauksen muutamassa sekunnissa. Houkutus on melkoinen, sillä meitä viehättää ajatus siitä, että jossakin olisi järjestelmä, joka kokoaisi maailman tiedon yhteen ja antaisi meille oikean vastauksen.

Kristillisestä näkökulmasta tässä on jotakin hyvin tuttua. Ihminen etsii jälleen jotakin, joka poistaisi epävarmuuden. Elämässä vain sattuu olemaan paljon asioita, joissa sellaista vastausta ei ole. Miksi juuri tämä tapahtui? Miksi rukoukseeni ei vastattu niin kuin pyysin? Miksi hyvä ihminen kärsii? Mitä minun pitäisi tehdä elämäni kanssa? Tekoäly voi muodostaa näistä kysymyksistä erinomaisen esseen, mutta se ei tiedä vastausta elämän salaisuuteen. Eikä muuten ihminenkään aina tiedä.

Apulainen vai isäntä?

Minusta tekoälyn hyvä paikka on aika yksinkertainen: se saa olla apulainen, hyväkin apulainen. Se voi auttaa etsimään tietoa, järjestelemään ajatuksia, tarkistamaan kieliasua, avaamaan vaikeita käsitteitä ja joskus jopa näyttämään asian näkökulmasta, jota ei itse tullut ajatelleeksi. Olen itsekin käyttänyt sitä juuri näin, ja epäilemättä käytän vastakin. Miksi jättäisin hyödyllisen työkalun käyttämättä vain siksi, että se on uusi?

Mutta isännäksi sitä ei kannata päästää, ei ajatustemme, omantuntomme eikä varsinkaan hengellisen elämämme isännäksi. Kristitylle totuus ei lopulta löydy hakukentästä eikä se ole tietokanta. Kristillisen uskon keskuksessa ei ole vastaus vaan persoona. Kristus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän ei luvannut täydellistä tietokantaa eikä vastausta jokaiseen kysymykseen kolmessa sekunnissa.

Ja kumpi minä sitten olen?

Tekoälyuskovainen vai tekoälypakana? Ehkä kumpikaan ei olisi kovin hyvä vaihtoehto. Voisin mieluummin yrittää olla tekoälyä käyttävä kristitty: sellainen, joka hyödyntää uutta välinettä mutta säilyttää myös terveen epäilyn, tarkistaa lähteitä, ajattelee itse, kysyy ihmisiltä, lukee kirjoja ja menee kirkkoon. Ja joskus jopa sulkee tietokoneen.

Se viimeinen saattaa olla koko tekoälyaikakauden vaikeimpia hengellisiä harjoituksia. Kaikkea ei lopulta tarvitse tietää eikä kaikkeen tarvitse saada vastausta heti. Ja ehkä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä ei kannatakaan ensimmäiseksi kirjoittaa tekoälylle. Joskus niiden kanssa kannattaa vain olla hetki hiljaa ja ehkä sanoa: ”Herra, armahda.”

Siihen rukoukseen tekoälyllä ei ole mitään lisättävää.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com