Lehtikirjoittelu oli 1990-luvulla runsasta ja etenkin se näkyi yleisön osastolla.
Muistoja Mikkelin koulumaailmasta ja politiikasta 1990-luvulla
1990-luku oli tämän kirjoittajan elämässä melkoista "hurlumhei"-aikaa. Viidentoista opettajavuoden jälkeen – joista kaksi Kiteellä ja kolmetoista Mikkelissä – siirryin rehtoriksi samaan kouluun, jossa olin opettajana. Rehtorin virat olivat tuohon aikaan – ja lienevät yhä – melko tuulisia paikkoja. Niihin valittiin usein poliittisten meriittien perusteella. Siksi tuntui kummalta, että tulin valituksi, vaikka en kuulunut – enkä kuulu edelleenkään – mihinkään puolueeseen.
Ammattiyhdistystoiminnan perintö
Kenties valintaan vaikuttaneita meriittejä, mutta samalla ehkä jonkinlaisia riesojakin, olivat aktiiviset ammattiyhdistystoimet, joita olin tehnyt edeltävinä vuosina. Olin ensin oman ammattijärjestöni OAJ:n ja keskusliittoni AKAVAn luottamusmiehenä 1976 alkaen ja heti kohta 1970-luvun lopulta pääluottamusmiehenä. Myöhemmässä vaiheessa, juuri ennen rehtoriksi valintaa, koko akavalaisen kentän pääluottamusmiehen tehtävä oli jo melko laajaa ja lähes kokopäiväistä. Tämä tarkoitti, että olin suurelta osin vapautettu opetusvelvollisuudesta luottamustehtävää hoitamaan.
Tietoisku: OAJ ja AKAVA
OAJ (Opetusalan Ammattijärjestö) on suomalainen opetusalan ammattilaisten edunvalvontajärjestö, joka kuuluu AKAVAan. Se edustaa opettajia ja rehtoreita varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin.
AKAVA on akavalaisten ammattiliittojen keskusjärjestö, joka edustaa korkeakoulutettuja ja asiantuntijoita Suomessa. Se pyrkii parantamaan jäsentensä työehtoja ja asemaa yhteiskunnassa.
Näissä ay-tehtävissä ei aina suinkaan saa ystäviä, ei varsinkaan kaupungin virkamiespuolelta eli työnantajalta. Mutta ainakin oman ehkä puolueellisen arvioni mukaan onnistuin tehtävissä kohtuullisesti. Saimme neuvoteltua jopa joitakin asioita paremmiksi kuin ne keskimäärin valtakunnan tasolla olivat, muistelen. Pidän siihen pitkälti syynä silloin harrastamaani ja aikanaan jo 50-luvulla isäni opettamaa "supliikkia", jonka nykytermi lienee paremminkin verkottuminen ja suhteiden hyvä ylläpito.
Rehtorin arki ja talouden taiteilua
Ammattiyhdistystoimet saivat jäädä siirryttyäni rehtorin virkaan, mikä oli mielestäni erittäin hyvä asia. Näin minulle vapautui energiaa ja aikaa siihen työtehtävään, johon minut oli valittu: koulun johtamiseen. Tai oikeastaan kahden koulun, sillä aika pian johdettavakseni tuli myös Rouhialan koulu – halusinpa sitä tai en, sillä ei ollut väliä – palkka ei joka tapauksessa tuosta muutoksesta noussut, mutta töitä tuli melkoisesti lisää.
Melko pian rehtorina olo, koulujen johtaminen alkoi näkyä työkentän raadollisuutena. Rahaa opetustoimintaan oli pääsääntöisesti aina liian vähän. Mikkeliläiseen tapaan jo myönnetyt rahat – tai paremminkin rahahanat – suljettiin sitten syksyllä kesken vuoden, joskus jopa lokakuussa. Kun kaikki eivät osanneet käyttää myönnettyjä rahojaan oikein, eli ajoissa, rahaa paloi aivan turhiin säästöihin eli muiden tuhlauksiin. Etenkään koulutoimen tasolla varat alkoivat ilmeisesti joidenkin "tuhlailun" vuoksi loppua liian usein kesken kaiken. Taloudenpito oli siis melkoista taiteilua ja osin ajoittain jopa lähes mielivaltaa.
Poliittiset myrskyt ja Marskin patsas
Samaan aikaan myös poliittisella kentällä oli melkoista riitaisuutta ja turbulenssia. Mikkelissä asetelma, oikeisto vastaan vasemmisto, oli melko jyrkkä. Yhdeksi "kestokeppihevoseksi" noissakin kiistelyissä otettiin sitten muun muassa koulutoimi ja museotoimi. Melko pian oltiin tilanteessa, jossa niin oma koulu – tuolloin aluksi Keskuskoulu ja vuoden 1992 jälkeen Päämajakoulu – oli usein vaarassa jos toisessa. Milloin koulun voimistelusaliin soviteltiin nykyisin rautatieasemalla seisovaa Marskin junanvaunua, milloin jotain muuta yhtä pöhköä.
Tietoisku: Päämajakoulu ja Marskin junanvaunu
Päämajakoulu on Mikkelissä sijaitseva koulu, joka on saanut nimensä kaupungin historiasta Suomen puolustusvoimien päämajakaupunkina sotien aikana. Koulun kohtalo ja tilat ovat olleet usein poliittisen keskustelun kohteena.
Marskin junanvaunu viittaa Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimin käytössä olleeseen salonkivaunuun, joka on nykyisin nähtävillä Mikkelin rautatieasemalla. Sen siirtäminen koulun tiloihin oli yksi monista absurdeista ehdotuksista, jotka kuvastivat poliittista ilmapiiriä.
Mannerheimin patsas Mikkelissä, entisessä Päämajakaupungissa, sijaitsee Hallitustorilla. Kalervo Kallion veistämä pronssipatsas kuvaa Mannerheimia kävelemässä. Se pystytettiin alun perin vuonna 1967. Vuonna 2003 se siirrettiin nykyiselle paikalleen torin reunalle.
Samaan aikaan kiisteltiin raivoisasti silloisen ammattikoulun, nykyisen ammattiopiston edessä olevan kentän reunalla seisseen Mannerheimin patsaan paikasta. Patsasta oltiin siirtämässä jos minnekin. Viimein se sitten siirrettiin torille takapuoli lääninhallitukseen päin, mikä sekin ratkaisu aiheutti oman hyminänsä. Marski kun ei oikeassa elämässä oikein torilla suuremmin käyskennellyt. Ja nyt se saattoi ottaa paraatitkin vastaan "perspuolen kautta".
Yhtenä ratkaisuna esitettiin jopa sitä, että patsaalle laitettaisiin pyörät alle. Sitä siirrettäisiin aina kulloinkin siihen paikkaan, johon vallassa oleva puolue sen sillä hetkellä haluaa.
Musiikkiluokat ja englanninkielinen opetus
Suunnilleen samoihin aikoihin – tai ehkä hieman myöhemmin – aloitettiin jälleen keskustelu Päämajakoulun tulevasta kohtalosta – kuinkahan monennen kerran.
Asiaa vaikeutti osaltaan myös se, että Päämajakoulussa oli aloittanut joitakin vuosia aiemmin Mikkelin kaupungin musiikkiluokat 3.– 6. Tämäkin aiheutti joka vuosi melkoista närää ja osin jopa kateutta ja musiikkiluokkavalintoja sabotoivaa "p-puhetta" muilla kouluilla, kun yksi koulu – kuten siellä sanottiin – "keräsi kerman päältä" eli keräsi aloittavaan musiikkiluokkaan kaupungin musikaaliset (lue: oletettavasti älykkäät) lapset. Ei toki kaikkia, paljon jäi muillekin kouluille, mutta suuren osan kuitenkin. Ja tästä muut koulut eivät suuresti pitäneet.
Noihin aikoihin Päämajakoululla aloitettiin myös aivan uusi, uraauurtava toiminta, jota nyt taas jälleen suunnitellaan uudestaan Mikkeliin, koska se kerittiin tässä matkan varrella aikanaan säästötoimina lopettamaan: englanninkielinen opetus alakoulussa. Nyt perusteena on NATO ja muunmaalaiset oppilaat, silloin perusteena oli suomalaisten lasten paremman kielitaidon saaminen.
Tietoisku: CIMO
CIMO (Kansainvälisen henkilövaihdon keskus) oli suomalainen virasto, joka edisti kansainvälistä liikkuvuutta ja kulttuurienvälistä yhteistyötä koulutuksen ja nuorisotyön alalla. Sen tehtävät siirtyivät myöhemmin Opetushallitukselle ja Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus CIMOsta tuli osa Opetushallitusta vuonna 2017.
Saimme vuosittain CIMO-toimiston kautta englanninkielisiä harjoittelijoita opettajiksi kouluunmme muun muassa Englannista, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Voitte uskoa, että siinä oli aikanaan lukiossa saksaa pitkänä kielenä lukeneelle Päämajakoulun rehtorille melkoinen usean vuoden urakka: ottaa nämä ihmiset vastaan, etsiä heille asunnot ja järjestellä heidän elämänsä ja vieraskielinen opetus Mikkelissä. Englanniksi.
Mutta niin vain siitäkin selvittiin, ja ohessa tuli opittua puhumaan paremmin englantia, jopa niin hyvin, että pärjäsin sillä kielellä myöhemmin vuoden ulkomailla. Menin nimittäin alkaessani palaa kokonaan loppuun ja saatuani kirkoltani stipendin vuorotteluvapaalle statuksella "independent researcher" ensin Sveitsiin (alueelle jossa tosin puhuttiin ranskaa, mutta ymmärrettiin toki englantiakin) ja Kreikkaan.
Ja niin tuli asuttua ensin Château de Bosseyssa, Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) koulutuskeskuksessa, Celignyssä, lähellä Geneveä ja sitten pitemmän jakson Kreikassa Pendelin luostarissa, Palio Pendelissä, lähellä Ateenaa. Sieltä tarttui mukaani monenlaisia asioita, ystäviä ympäri maailmaa ja jopa uusia taitoja Päämajakoulun rehtorillekin työhön ja etenkin tulevaa elämää varten, mutta se taas on ihan eri tarinansa.
Tietoisku: Château de Bossey
Château de Bossey on Sveitsissä, Geneven lähellä sijaitseva Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ekumeeninen instituutti. Se toimii kansainvälisenä koulutuskeskuksena, joka tarjoaa teologista koulutusta ja edistää kristillisten kirkkojen välistä dialogia ja yhteistyötä. Instituutti on perustettu vuonna 1946.
Pendelin luostari (Ιερά Μονή Κοιμήσεως της Θεοτόκου Πεντέλης / Ierá Moní Koimíseos tis Theotókou Pentélis) on historiallinen ortodoksinen luostari Kreikassa, Pendelin vuoren rinteellä lähellä Ateenaa. Se on yksi Attikan alueen suurimmista ja merkittävimmistä luostareista, ja sen historia ulottuu aina 1500-luvulle. Luostari on edelleen aktiivinen ja toimii tärkeänä uskonnollisena ja kulttuurisena keskuksena.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
 |
| Näkymä Naisvuorelta kauan ennen Yhteiskoulun rakentamista. (Kuva: Teuvo Tiihosen kuvakokoelmista) Kuvaa on paranneltu tekoälyn avulla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti