Kaksi sotaa, viisi lasta – Äitini elämä

 

Äitini, Siiri Johanna Pyykkönen, os. Parviainen

Löysin eräästä vanhasta blogistani noin viisi vuotta sitten tekemäni kirjeen äidilleni. Tuon kirjeen tekoaikana jo tuonilmaisiin siirtyneen äitini syntymästä oli kulunut noin 100 vuotta. Päivitin tuon kirjeeni tähän päivään.

Äidin varhainen elämä sodan varjossa

Äitini, Siiri Johanna, syntyi pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, tammikuussa 1919 Tuupovaarassa, pienessä pohjoiskarjalaisessa kirkonkylässä, rajapitijässä. Sota, eri muodoissaan, varjosti hänen pitkää elämäänsä merkittävästi. Hän kasvoi tavallisen työmiehen lapsena köyhässä perheessä, jossa oli useita lapsia. Minulle ehkä yksi maailman merkittävimmistä ihmisistä, äitini äiti, Iida Maria, hoiti kotia, ja isä, Antti, teki satunnaisia töitä.

Äitini oli kuulemma ollut koulussa älykäs ja lahjakas, oppinut helposti ja laulanut kauniisti. Opettaja oli toivonut hänestä opettajaa, mutta elämä vei toisin. Siskot muuttivat Helsinkiin työn perään, ja äiti jäi kotikylään. Alle kaksikymppisenä hän meni naimisiin talollisen pojan kanssa ja sai ensimmäisen lapsensa 20-vuotiaana. Sitten alkoi talvisota.

Sodan synkät vuodet ja uusi alku

Talvisota ja jatkosota vaikuttivat ratkaisevasti äitini elämään. Toinen tytär syntyi evakossa sodan melskeissä, eikä hän koskaan nähnyt isäänsä, joka kaatui sodassa. Myös muita läheisiä menehtyi. Äitini yritti selviytyä sotaleskenä kahden pienen lapsen, myös leskeksi jääneen äitinsä ja kaatuneen veljensä perheen kanssa.

Pelastukseksi koitui isäni, korpiselkäläinen Viktor Aleksandrovitš, evakko, karjalaismies, hulivili ja raikulipoika, jolta oli sodan seurauksena jäänyt kaikki rajan taakse. Hän oli kauppiaan poika, itsekin kauppias, ja kohdattuaan äitini he solmivat avioliiton vuonna 1946, jolloin vanhin veljeni Vesa syntyi.

Isotätini Anna Vornanen, os. Kononoff, tätini Aleksandra (Sanni) Tirronen, os. Pyykkönen, äitini Siiri Johanna, isäni Viktor sylissään veljeni Vesa 1946 Uimaharjussa vierailulla.

Elämää sodan jälkeen rakentuvassa Suomessa

Sodan jälkeinen elämä oli haastavaa sotaleskelle kahden lapsen kanssa uudessa avioliitossa. Suomi oli vielä sääty-yhteiskunta, ja tällainen avioliitto, uusi tilanne rikkoi rajoja, eikä kaikkien hyväksyntää ollut suinkaan taattu. Kuitenkin elämä jatkui, vaikkakin aika ajoin kipein ratkaisuin. Suomea rakennettiin uudelleen vaikeuksien keskellä.

Uudistiloja nousi, ja ihmisiä asutettiin. Olot olivat epävarmat, ja Neuvostoliiton uutta hyökkäystä pelättiin. Rahaa ja tarvikkeita oli vähän, ja kulutustavarat tehtiin itse.

Äitini synnytti vielä kaksi poikaa, minä vuonna 1950 ja nuorin veljeni Markku viisi vuotta myöhemmin. 36-vuotiaana hän oli synnyttänyt viisi lasta ja käynyt läpi sodan kauhut. Kaikki lapset koulutettiin ja he löysivät paikkansa elämässä.

Äitini kaupassamme joskus 1950-luvun tienoilla (kenties).

Äiti lapsena ja aikuisena

Olen usein pohtinut millainen äiti hän oli. Ehkä joskus etäinen sodan ajan ja sodan jälkeisen Suomen olosuhteiden vuoksi, mutta sain häneltä kaiken tarvitsemani. Tuon ajan kasvatus ei ollut nykyisenlaista hellyyden osoittamista, vaan lapsista piti tulla nopeasti "tuottavia osia" perheeseen. Työtä tehtiin paljon ja sitä oli paljon. Silti meitä rakastettiin ja olimme tärkeitä.

Äidiltä olen kenties perinyt sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä, mutta myös pitkävihaisuutta ja suunnitelmallisuuden puutetta.

Muisto laulun siivin

Äitini muistoksi kuuntelen usein Charles Aznavourin laulua "La Mamma". Sen suomalaisen, Pepe Willbergin esittämän version sanat koskettavat syvästi, muistuttaen äidin ehdottomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka hänen äänensä jollain tavalla yhä ohjaa elämässäni. Vaikka hän ei enää ole fyysisesti läsnä, hänen rakkautensa säilyy sielussani kirkkaana muistona. Unohduksiin hän ei koskaan jää.

Rakkaudella,

Hannu