Niinpä eräänä kesäisenä päivänä, nauttiessani jälleen Martta-kahvilan karjalanpiirakkaa munavoilla ja kahvilla, pohdin jälleen tuota tuttujen poissaoloa. Silloin yllättäen näin erästä käytävää pitkin hieman vaivalloisesti kävelevän miehen. Hänen kasvonsa olivat tutut, harmaa, runsas hiuspehko ympäröi niitä, yllään hieman nuhruinen puvuntakki ja rinnassaan jokin jäsenmerkki. Selvästi joku menneestä maailmastani, mutta kuka – siinäpä pulma!
Silloin mieleeni juolahti, että tosiaankin, jos nämä "kaipaamani" tutut ovat minua vanhempia, he lienevät jo kahdeksankymmenen paremmalla puolella ja mahdollisesti jo edesmenneitä. Jos he taas ovat edes suunnilleen samanikäisiä, hekin ovat jo yli seitsemänkymmentävuotiaita ja todennäköisesti yhtä vaivalloisia kulkijoita kuin minäkin. Ehkä heitä ei siis enää todennäköisesti ilman kutsumista kannata torilla odotella.
Käyn silti aina kesäisin Joensuun torilla nauttimassa tuon perinteisen piirakan ja mahdollisesti muitakin paikallisia herkkuja ja etsiskellen tuttuja kasvoja.
 |
| Joensuun vanhin kauppahalli joskus 1960-70 -luuvulta. (Alkuperäinen kuva: Pohjois-Karjalan museo, kuvaa paranneltu tekoälyllä) |
Myös toisaalla, Tuupovaarassa, lapsuuteni kotikylässä on innokkaasti purettu vanhaa ja rakennettu uutta. Oma vanha kotitalonikin on purettu jo vuosikausia sitten, ja melkein sen viereen on noussut uusi K-kauppa jatkamaan isäni vanhoja keskolaisia perinteitä. Harmittaa, etten saanut tietoa kotitaloni purkamisesta. Olisin varmasti halunnut käydä vielä tarkistamassa, oliko vintin räystäskomeroissa niitä tavaroita, jotka siellä olivat silloin, kun itse talossa asuin 1950- ja 1960-luvuilla.
 |
| Isäni kauppa noin vuonna 1947. Rappusilla vanhempani ja isoveli. |
Siellä oli varmasti muutakin sellaista, mikä ei aikanaan 1960-luvun muutossa lähtenyt mukaan, tai oikeammin ei mahtunut, muutimmehan Joensuuhun huomattavasti pienempään asuntoon – muistelen, että siellä oli ainakin yksi tykinhylsy.
Mutta näin se vain on, aika kuluu ja tavarat vanhenevat ja usein ne heitetään pois. Paitsi tietysti me sodan jälkeen syntyneet, joille jo lapsesta asti vanhemmat vakuuttivat, ettei mitään rikkimennyttäkään saa heittää pois. Saattaa tulla uusi sota, eikä niitä taas saa eikä löydy mistään, joten niitä voidaan kierrättää – sana, jota tosin ei taidettu nykyisessä merkityksessään tuohon aikaan tuntea.
Ongelma on muuten sitten jatkunut yli seitsemänkymmentä vuotta. En edelleenkään osaa heittää pois kaikkia jokapäiväisestä käytöstä syrjään jääneitä, "muka ehjiä" tai monia muitakaan tavaroita roskiin tai kierrätykseen, ja se kyllä näkyy kodissani. Kaikki paikat, komerot ja kaapit pursuavat vanhaa tavaraa ja muistoja. Olen tosin tässä pikkuhiljaa opetellut "konmarittamaan" edes hieman ja osittain jopa onnistunut siinä. Toivottavasti poikani eivät kuitenkaan niitä minun mukanani hautaan laita. Tai mene ja tiedä sitten!
Paljon on muitakin vanhoja taloja hävinnyt Tuupovaaran katukuvasta. Ei näy Mustosen Aimon kuutiomaista taloa, jossa alakerrassa oli myymälä ja toisessa kerroksessa asuttiin, ja pihalla suurta varastorakennusta, jonka päädyssä luki suurin kirjaimin: Ruumisarkkuja. Aimolla ja hänen vaimollaan, äitini sukulaisella Ilmalla oli kukkakaupan ja tekstiilikaupan lisäksi hautauspalveluliike. Heidän poikansa Martti puki aikanaan isävainajani arkkuun ja siirsi hänet sairaalasta ruumishuoneelle ja sieltä Joensuun hautausmaan tsasounaan.
Aimon talon takana oli mystinen työväentalo, jossa joskus istuttiin lankkupenkellä katselemassa Pekka Puupää -elokuvia.
Toinen mystinen rakennus – Meriläisen papan täynnä huonekaluja ja muuta tavaraa oleva autiotalo – oli siinä lähettyvillä pellon toisella puolen, Ronkaisen mäen varrella, vanhan kansakoulun vieressä. En muista, oliko tuon mäen nimi just tuo, vanhan arvostetun opettajani Raisa Ronkaisen miehen mukaan siis nimetty, vai joku muu.
Koulun viereen rakennettiin sitten kauan sitten kylän ensimmäinen Säästöpankki, jonka ensimmäinen asiakas muuten oli veljeni Markku. Minä taisin olla kolmas.
Pankkia vastapäätä oli kahvila, jonka omistajana jossain vaiheessa oli yhden suomalaisen sukellusveneen kapteeni, perämies tai ainakin joku sukellusveneessä palvelleista. Kahvila sittemmin paloi, ja kävin pojankoltiaisena keräämässä raunioista palaneen pajatson 20-pennisiä talteen. Poliisit sittemmin hakivat ne minulta pois ja nuhtelivat siinä ohessa.
Käydessäni taas kerran kesällä kirkonkylällä taisi vanhoja puutaloja aivan keskustassa olla enää vain entinen Varpion apteekki, joka oli nyt muussa – mahdollisesti – asuinkäytössä koko talo.
Varpion taloa vastapäätä Koveroon menenvän tien varressa, ihan risteyksessä, missä sittemmin oli T-kauppa, oli ennen kauppaa metsikkö, jossa vaeltavat romanit hevosineen ja kärryineen leiriytyivät matkoillaan. Romaninaiset kävivät taloissa povaamassa ja joskus anelivat ruokaakin. Isäni oppi, ettei heille voinut antaa lahjaksi kokonaista leipää, vaan kaksi puolikasta.
Se, mikä on jäänyt myös mieleen, on se, että isäni möi heille tavaraa - tai ainakin joillekin heistä - velaksi ja he maksoivat aina velkansa takaisin seuraavan kerran tullessaan kylään. Kylävierailuun liittyi aina monenlaisia keksittyjä uskomuksia, joilla meitä lapsia peloteltiin.
Öllölään vievällä tiellä Lopotin suoralla oli jäljellä vielä runsaasti vanhoja taloja, ja arvatenkin – en ole kuitenkaan varma – taisi jopa vanhan ”Muariin Maikin” talon runkokin muutama vuosi sitten siellä vielä törröttää. Maikki oli meille lapsille mystinen hahmo, jota ehkä osin jopa pelättiin – tosin aivan suotta. Jos oikein muistan, hän meni joka sunnuntai luterilaiseen kirkkoon ja polki siellä urkuja eli sai aikaan ilmavirran polkemalla jotain laitetta, jotta kanttori saattoi soittaa kirkkouruilla. Ei taida enää nykyään olla moista systeemiä käytössä missään.
Ajellessani Lopotin suoraa mieleeni palautui monia nimiä. Osasta en edes tiennyt oikeita nimiä. Yhdessä asui Vet-Ville ja vastapäätä pitkä Aatos, siinä ihan lähellä äitini sukulainen ja Mustosen Ilman sisko Rauha. Kaation uimarannalle menevän tien varressa oli Kärkkäisten talo – tie kulki heidän pihansa läpi. Kaatiossa oli vanhan Joensuun lyseon aikaisen äidinkielenopettajani Määttäsen Vienon ja hänen miehensä kesämökki. Vettä pitkin pääsin kanootilla Kaurakosken myllylle, joka nykyään kuuluu Vatasen Arin veljelle. Koskivaaran Anni eli Anni Määttänen asui siellä, ja hän oli meille hyvinkin tuttu hahmo, sillä hän kävi meillä usein auttamassa äitiä kotitöissä ja hoiti muun muassa mummoani.
Isän ja äidin aika kului suureksi osaksi omassa kaupassa, ja olen sen usein lakonisesti todennutkin, että siksi meidät lapset kasvattivat pääasiassa kotiapulaiset. Apulaiset, jotka meidän poikien villeyden tähden vaihtuivat melko usein. Yksi heistä, joka aikanaan tuli meille töihin nuorena tyttönä minun ollessa sylivauva, oli alkuun kotiapuna, sitten kauppa-apulaisena ja myöhemmin isäni luotettuna "oikeana kätenä", eräänlaisena myymäläpäällikkönä, joskin sellaista ammattinimikettä ei taidettu vielä silloin tuntea. Hän oli Irja – joka edelleen on minulle melkein kuin vara-äiti – ihminen, johon koko perheemme oli oppinut luottamaan. Maailman paras karjalanpiirakoiden tekijä, jonka piirakoille en ole löytänyt voittajaa. Hänestä voisi itse asiassa kirjoittaa vaikka kokonaan toisen blogijutun.
Edelleen Pohjois-Karjala ja Joensuu on minulle rakas paikka. Jopa siinä määrin, että olen hankkinut itselleni "loppusijoituspaikan" sieltä vanhempieni ja veljieni seurasta Joensuun ortodoksiselta hautausmaalta. Noin vuosi sitten ystäväni Salosen Antero Hoilolasta, Rajan tuotteen yrittäjä, joka teki aikanaan vanhempien haudalle grobun, teki myös meille kolmelle veljekselle omat hautaristit grobun viereen. Hän teki jokaiseen ristiin nimen lisäksi tarvittavat muut tiedot ja pystytti ne grobun viereen. Ystävällisesti hän jätti kuitenkin yhden päivämäärän vielä kaivertamatta erääseen ristiin.
 |
| Hautapaikkani Joensuussa (Kuva© Hannu Pyykkönen) |
Hautausmaalla totesimme, että siinähän on vielä kolme paikkaa vapaana, joten menimme takaisin virastoon ja ilmoitin varaavani ne kaikki kolme paikkaa. Kun kysyttiin, keille ne tulevat, ilmoitin itseni ja silloin vielä elossa olleet molemmat veljeni hautapaikkojen omistajiksi ja maksoin tietysti paikat.
Asia jäi sitten silleen, ja palasin siihen sitten taas uudestaan joulun alla, kun ajattelin kertoa veljilleni noista heidän hautapaikoistaan. Lähetin molemmille joulukortin, ja siinä kerroin, että olen ostanut heille joululahjaksi Joensuusta hautapaikat vanhempieni hautojen vierestä.
No – olivathan he hieman hämmästynyt hämmästyneitä tuosta joululahjasta, mutta kuinka ollakaan kumpikin on jo lahjansa käyttänyt, ja itselläni käyttöönotto on vielä tulevaisuudessa ajankohtana, josta minulla nyt ei ole minkäänmoista käsitystä.
Tässä vielä lopuksi värillistä elävää kuvaa synnynseudultani joskus 1950-luvun loppupuoliskolta. Video aukeaa oheisen linkin kautta:
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti