Paavi Leo XIV:n valinta, oikea tiedonvälitys ja ortodoksisen kirkon haasteet

On harmillista, miten suomalainen tiedonvälitys toimii. Samaan aikaan, kun maalliset tiedotusvälineet ovat pullollaan uutisia euroviisuista ja Erikan asun nahkaisesta ulokkeesta, katolisen kirkon päämiehen, paavin, virkaanastujaisia, joka on merkityksellinen tapahtuma yli miljardille ihmiselle, ei juurikaan noteerata uutisissa.

Muutoinkin kirkollisen tai uskonnollisen materiaalin käsittely on suomalaisessa maallisessa tiedotuksessa vähäistä, vaikka suurin osa suomalaisista kuuluu johonkin kansalliskirkkoon, luterilaiseen tai ortodoksiseen. Toimittajien kuulumisesta ei ole mitään tietoa, mutta vahva epäily.

Herää kysymys, ovatko suomalaisten perusarvot hämärtyneet? Vai onko vika vain toimittajissa? Valitettavasti tämä sama linja alkaa näkyä jo oman kirkkonikin, ortodoksisen kirkon, tiedottamisessa. Teologiset, uskonnolliset ja sielunhoidolliset artikkelit ovat vähenemässä, ja tilalle on tullut ortodoksisuudelle jokseenkin vieraita asioita, jos asioita tarkastellaan puhtaasti ortodoksisen teologian ja sielunhoidon kannalta. Nämä niin sanotut maalliset asiat ovat toki omalla tavallaan tärkeitä, mutta ne eivät välttämättä kuulu uskonnollisen yhteisön tiedottamisen ensisijaiselle listalle.

Myös paavi Leo XIV:n valinta jakaa ortodokseja – Athosvuorelta voimakasta vastustusta

Paavi Leo XIV:n valinta on nostattanut voimakkaita reaktioita katolisen ja ortodoksisen kirkon välillä, ja se on paljastanut syviä erimielisyyksiä ortodoksisen yhteisön sisällä. Vaikka suurin osa ortodoksisista johtajista on ilmaissut lämpimät onnittelut ja toiveet yhteistyöstä, tämä on herättänyt laajaa huolta ja kritiikkiä erityisesti äärikonservatiivisissa piireissä.

Kritiikin ytimessä on nähty paavin liiallinen ylistäminen ja pelko ortodoksisen identiteetin vesittymisestä. Monet muistuttavat, että ortodoksinen teologia eroaa merkittävästi katolisesta esimerkiksi paavin valta-aseman ja oppikysymysten suhteen. Tässä yhteydessä on tärkeää huomata, että Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka, joka on myös Suomen ortodoksisen kirkon korkein piispa, toimii aktiivisesti katolisen kirkon kanssa käytännön asioissa ja joidenkin tapojen, esimerkiksi kirkollisten juhlien, yhdistämisessä. Samalla kumpikin kirkko pitää kuitenkin oman kirkkonsa teologian ja dogmatiikan puhtaasti omana asiana.

Erityisen voimakasta vastustusta on noussut äärikonservatiivisista ortodokseista ja Athosvuoren luostariyhteisöstä, joka tunnetaan tiukasta kiinni pitämisestä perinteiseen ortodoksiseen oppiin. Athosvuoren munkit ovat ilmaisseet huolensa "sanojen luopumisesta" ja "uskon hämmennyksestä" näiden ylistävien lausuntojen vuoksi. He pelkäävät, että tällainen toiminta voi johtaa ortodoksisuuden "vesittymiseen" ja lähentymiseen katoliseen kirkkoon tavalla, joka on heidän mielestään teologisesti kestämätöntä.

Vaikka vuoropuhelu katolisen kirkon kanssa nähdään tärkeänä, monet ääriortodoksit korostavat, että sen tulee tapahtua ortodoksisen identiteetin ja teologisen perustan ehdoilla. He vaativat kirkon johtajilta selkeää ja johdonmukaista viestintää, joka ei anna sijaa monitulkintaisuudelle ja hämmennykselle.

Tällainen ajattelu ei kuitenkaan edusta kaikkien ortodoksien kantaa, vaan maailmassa onneksi on vielä ortodokseja, jotka kannattavat ekumeniaa ja ystävällistä yhteistyötä kaikkien kirkkojen välillä. Tuollainen lähinnä kreikkalainen ääriajattelu ja fanatismi rajoittuu melko suppealle alueelle, lähinnä siis Athokselle.

Kaikki tämä herättää kysymyksen siitä, miten uskonnollisia asioita tulisi käsitellä tiedotusvälineissä ja miten kirkot itse viestivät sanomaansa. Onko olemassa vaara, että olennainen jää pinnallisen jyrän alle?

Meillä läntisessä Euroopassa ja osin myös Suomessa tällainen vapaa-ajattelu, erityisesti kirkollisessa tiedottamisessa, saattaa tosin joskus mennä hieman sivuraiteille, kun perinteisen sielunhoidollisen opetuksen sijalle nousee ajatuksia ja ismejä, joilla ei suuremmin ole sijaa perinteisessä ortodoksisuudessa ja sen opetuksessa. Toki ortodoksisuudestakin löytyy opetusta, joka usein tukee samankaltaisia ajatusmalleja, mutta ei sellaisena "mustavalkoisena pullamössönä", jollaista maallinen ajattelu ja sen tuottama tai inspiroima tiedottaminen helposti meille tarjoaa.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

"Pöllövaaran" pojasta lyseolaiseksi: Elämän alkutaivalta

Muistellessani edellisessä blogikirjoituksessani lapsuuteni ja nuoruuteni maisemia, tekstin julkaisun jälkeen mieleeni tulvi runsaasti lisää muistoja. Ajattelin nyt jakaa niitä täällä, ehkäpä vunukoitani, lapsenlapsiani varten.

Synnyin siis Tuupovaarassa, jossa vietin suurimman osan lapsuudestani aina oppikoulun ensimmäiselle luokalle saakka. Silloin siirryin Joensuun lyseoon, ja alkoi ajanjakso, jolloin asuin osan vuotta Joensuussa, mutta pääosan ajasta Tuupovaarassa. Molempiin paikkoihin liittyy monenlaisia muistoja. Tuupovaaran muistot ovat lapsuusvuosiltani, kun taas Joensuun muistot liittyvät oppikouluun, nuoruuteen ja aikuistumisen aikaan.

Tuupovaara on pieni pohjoiskarjalainen kunta, joka itsenäistyi Ilomantsista 1900-luvun alkupuolella. Sen nimi tulee samannimisestä vaarasta, jonka nimen uskotaan juontavan Tuupanen-nimisestä suvusta, jota seudulla asui silloin ja asuu edelleenkin. Nimen arvellaan periytyvän sanasta "tuuppa" tai "tuuppo", joka tarkoittaa pöllöä. Joidenkin tarinoiden mukaan suvun eräs esi-isä olisi ollut Viipurin linnassa palvellut ranskalainen sotilas nimeltä Dubai. Mutta kuka tietää!

Aivan Tuupovaaran itsenäistymisen alkuvaiheessa kunnan nimi oli Kovero. Tämä nimi siirtyi myöhemmin hieman kauempana kirkonkylästä Joensuuhun johtavan tien varrelle jääneelle kylälle – Koveron kylälle.

Sotien jälkeen, vuonna 1946, Tuupovaaraan liitettiin niin kutsuttu tynkä-Korpiselkä (Saarivaara, Hoilola, Mannervaara, Ruhovaara ja Syrjävaara). Tämän seurauksena muun muassa isäni muutti rajan taakse jääneestä, Neuvostoliitolle luovutetusta Korpiselän kunnasta Tuupovaaraan – kirkonkylästä kirkonkylään. Itse synnyin itsenäiseen, varsin maalaismaiseen Tuupovaaran kuntaan, mutta myöhemmin, vuonna 2005, kunta liitettiin osaksi Joensuuta, joten nykyään se on "kaupunkialuetta".

HAP isän ja isoveljen kanssa muutama vuosi ennen kouluun menoa, noin 5 vuotiaana

Tuupovaarassa kävin kansakoulun neljä ensimmäistä luokkaa. Opettajiani olivat muistini mukaan ainakin Raisa Ronkainen ja Tyyne Kolemainen sekä miesopettaja, jonka sukunimen muistan vain hämärästi – se saattoi olla Repo. Hänestä muistan myös erään oppitunnin, jolloin teimme opettajan pöydälle kasan mustaa ruutia, jonka tämä miesopettaja sitten sytytti. Seuraukset olivat todella mielenkiintoiset – äänekkäät ja savuisat. Onneksi pahimmilta vammoilta vältyttiin; pahin taisi olla opettajan kärähtäneet kulmakarvat.

Isän ja Markku-veljeni kanssa Valamossa isä Savvaa tapaamassa

Niihin aikoihin maaseutupitäjissä ei juurikaan ollut oppikouluja, joihin piti pyrkiä kansakoulun neljännen luokan jälkeen. Pyrkijöille järjestettiin pääsykokeet matematiikassa ja äidinkielessä. Muistelen, että minun oppikouluun pyrkimiseni aikoihin Tuupovaaraan olisi juuri perustettu kunnallinen keskikoulu, jossa saattoi opiskella keskikoulun oppimäärän, mutta josta ei voinut valmistua ylioppilaaksi – lukio puuttui. Siksi tai jostain muusta syystä, kuten siksi, että vanhempi veljeni Vesa opiskeli jo Joensuussa, minäkin pyrin oppikouluun Joensuuhun. Koulu oli maineikas vanha klassillinen lyseo, silloiselta nimeltään Joensuun lyseo – se taisi olla Suomen toiseksi vanhin lyseo Jyväskylän jälkeen.

Virallinen kriparikuva Ilomantsin Pyhän Eliaan kirkon vierellä

Olin oppilaana – kuten siihen aikaan sanottiin – melko "pinko" eli aika hyvä oppilas. Kansakouluaikana kilpailimme joka vuosi Tuupovaaran luterilaisen kirkkoherran tyttären, Juvosen Kirstin, kanssa siitä, kumpi oli luokan paras oppilas. Itse olin oppinut lukemaan jo melko nuorena. Eri tarinat kertovat eri vuosilukuja lukemaan oppimisestani, alkaen jopa 4–5-vuotiaasta, mutta joka tapauksessa olin ennen koulua lukenut yhden suosikkikirjani läpi. Kirja oli nimeltään "Pikku jättiläinen". Koulussa minulla oli alkuun vaikeuksia ensimmäisen luokan opettajan kanssa, koska en osannut ta-vut-taa sanoja ja siksi sain aluksi huonoja numeroita kirjoituskokeista.

Oppikouluun pääsin helposti ja aloitin opiskeluni Joensuun lyseossa 11-vuotiaana. Alkuun ajoimme joka aamu ja ilta, kesät ja talvet, kotoa Tuupovaaran kirkonkylältä Tuupovaaran rautatieasemalle noin viiden kilometrin päähän mopolla veljeni Vesan kanssa. Välillä kyyti oli melkoisen kylmää, mutta onneksi se ei kestänyt kauaa, sillä vanhempani huomasivat pian, ettei se ollut terveellistä eikä turvallista. Meille hankittiin alivuokralaisasunnot eli "kortteerit" Joensuusta, joissa sitten asuimme kouluajan alkuvuodet viikon kerrallaan. Viikonloppuna matkustimme sitten kotiin useimmiten junalla, joskus isä saattoi hakea meidät asioidessaan Joensuussa.

"Hippi-Hannu" silloin joskus

Tuo oli minulle aikaa, jolloin jossain määrin etäännyin Tuupovaarasta ja tuupovaaralaisista kavereista, joita näin siis vain viikonloppuisin, lomilla ja kesällä. Samaan aikaan koulukavereista ja muista joensuulaisista ystävistä alkoi muodostua uusi kaveripiiri, josta sittemmin on tullut minulle merkittävämpi kuin Tuupovaaran aikainen, lapsuudenaikainen kaveripiiri. Näin minusta, tuupovaaralaisesta maalaispohjasta, alkoi pikkuhiljaa tulla kaupunkilainen, joensuulainen.

HAP vanhojen päivillä 1960-luvun lopulla

Uusi koulu, uusi elämäntilanne, uudet kaverit – kaikki nämä varmasti jollain tavalla muuttivat minua siitä entisestä "pinkosta" ehkä vähän tavallisemmaksi koululaiseksi, lyseolaiseksi. Lyseossa käytiin ensin viisi vuotta niin kutsuttua keskikoulua, josta sitten sujuvasti jatkettiin samassa koulurakennuksessa lukioon, jota käytiin kolme vuotta ja jonka päätteeksi kirjoitettiin ylioppilaaksi. Se tapahtui vuonna 1969, jolloin vanhempani olivat jo muuttaneet Tuupovaarasta Joensuuhun isäni sairastumisen vuoksi.

Valokuvaamista on tullut harrastettua melko kauan

Ylioppilasvuotenani odottelin armeijaan menoa tekemällä – kuten joka ikisenä aiempanakin kesälomakautena – erilaisia töitä mm. (ortodoksina) luterilaisella hautausmaalla, Valtion rautateillä (VR), Maanviljelysinsinööripiirin (nyk. Vesihallitus) mittauksilla ja viimeksi TVH:lla Kajaanin tietä rakentamassa Joensuun lähistöllä.

Suureen ja mahtavaan tutustumnassa Eremitaasissa:
Nahkatakin sain pidettyä itselläni, kiltti poika kun olin.

Ikäryhmässä 1/70 menin suorittamaan varusmiespalvelustani Ylämyllylle tykistöön (PKarPsto), tiedustelupatteriin, jona aikana sitten yhtä aikaa armeijan kanssa pyrin ja pääsin opiskelemaan silloiseen Joensuun korkeakouluun (nykyinen Itä-Suomen yliopisto). Opiskelujeni vuoksi jouduin käymään armeijaa noin puolitoista vuotta eri osissa muun muassa lomilla, käyttäen kaikki mahdolliset lomapäivät ja palvelusajan lopussa vielä jonkin verran lykkäystäkin. Armeija oli varsin inhimillinen opintoihini suhtautumisessa, vaikka jouduin kieltäytymään muun muassa RUK:iin menosta. Vapauduin armeijasta alikersanttina syksyllä 1971 ja valmistuin yliopistosta 1973.

Mutta ne ajat ovat sitten jo eri tarinan takana.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Aikamatkoja muistojen maisemissa

Olen kovasti viehättynyt yhteen mieliharrastukseeni: haaveiluun ja muisteluun. Teen sitä silloinkin, kun liikun omassa liikkuvassa matkailuautokuplassani tutuissa kotimaan kohteissa. Istuessani vaikkapa kahvilla Joensuun torilla, usein mietin, missä kaikki ne vanhat tutut joensuulaiset mahtavat oleskella, kun he eivät enää torin vilinässä näkynyt.

Niinpä eräänä kesäisenä päivänä, nauttiessani jälleen Martta-kahvilan karjalanpiirakkaa munavoilla ja kahvilla, pohdin jälleen tuota tuttujen poissaoloa. Silloin yllättäen näin erästä käytävää pitkin hieman vaivalloisesti kävelevän miehen. Hänen kasvonsa olivat tutut, harmaa, runsas hiuspehko ympäröi niitä, yllään hieman nuhruinen puvuntakki ja rinnassaan jokin jäsenmerkki. Selvästi joku menneestä maailmastani, mutta kuka – siinäpä pulma!

Silloin mieleeni juolahti, että tosiaankin, jos nämä "kaipaamani" tutut ovat minua vanhempia, he lienevät jo kahdeksankymmenen paremmalla puolella ja mahdollisesti jo edesmenneitä. Jos he taas ovat edes suunnilleen samanikäisiä, hekin ovat jo yli seitsemänkymmentävuotiaita ja todennäköisesti yhtä vaivalloisia kulkijoita kuin minäkin. Ehkä heitä ei siis enää todennäköisesti ilman kutsumista kannata torilla odotella.

Käyn silti aina kesäisin Joensuun torilla nauttimassa tuon perinteisen piirakan ja mahdollisesti muitakin paikallisia herkkuja ja etsiskellen tuttuja kasvoja.

Joensuun vanhin kauppahalli joskus 1960-70 -luuvulta.
(Alkuperäinen kuva: Pohjois-Karjalan museo, kuvaa paranneltu tekoälyllä)

Torikahvilan lähellä, jossa usein siellä käydessäni istun, sijaitsi aiemmin, lyseoaikanani 1960-luvulla, Joensuun upea, vuonna 1903 rakennettu nikkarityylinen kauppahalli, jossa oli jugendin ja uusrenessanssin piirteitä. Se kuitenkin purettiin 1960-luvun lopulla kaupunkilaisten vastustuksesta huolimatta. Kolmas moderni ja sokkeloinen kauppahalli on nyt sitten rakennettu torille vihatun välivaiheen kakkosversion tilalle, tosin eri paikkaan, vanhimman kauppahallin paikalle, torin laitaan Sitakadun varteen.

Myös toisaalla, Tuupovaarassa, lapsuuteni kotikylässä on innokkaasti purettu vanhaa ja rakennettu uutta. Oma vanha kotitalonikin on purettu jo vuosikausia sitten, ja melkein sen viereen on noussut uusi K-kauppa jatkamaan isäni vanhoja keskolaisia perinteitä. Harmittaa, etten saanut tietoa kotitaloni purkamisesta. Olisin varmasti halunnut käydä vielä tarkistamassa, oliko vintin räystäskomeroissa niitä tavaroita, jotka siellä olivat silloin, kun itse talossa asuin 1950- ja 1960-luvuilla.

Isäni kauppa noin vuonna 1947. Rappusilla vanhempani ja isoveli.

Isäni kaupassa ja sen edessä olevassa kioskissa myytiin runsaasti erilaisia lehtiä – suunnilleen kaikki tunnetuimmat aikakauslehdet Avusta Seuraan ja Kotiliedestä Suomen Kuvalehteen, puhumattakaan lukuisista sarjakuvalehdistä: Korkeajännityksistä Pecos Billiin, Siivistä Aku Ankkaan, Nakke Nakuttajasta Mustanaamioon sekä niistä kapeista, yhden kuvarivin Tex Willereistä ja Kapteeni Mikeistä. Niillä olisi nyt huikea keräilyarvo, jos olisin ne sieltä löytänyt. Ja niitä oli siellä todella paljon. Minne lie kadonneet!

Siellä oli varmasti muutakin sellaista, mikä ei aikanaan 1960-luvun muutossa lähtenyt mukaan, tai oikeammin ei mahtunut, muutimmehan Joensuuhun huomattavasti pienempään asuntoon – muistelen, että siellä oli ainakin yksi tykinhylsy.

Mutta näin se vain on, aika kuluu ja tavarat vanhenevat ja usein ne heitetään pois. Paitsi tietysti me sodan jälkeen syntyneet, joille jo lapsesta asti vanhemmat vakuuttivat, ettei mitään rikkimennyttäkään saa heittää pois. Saattaa tulla uusi sota, eikä niitä taas saa eikä löydy mistään, joten niitä voidaan kierrättää – sana, jota tosin ei taidettu nykyisessä merkityksessään tuohon aikaan tuntea.

Ongelma on muuten sitten jatkunut yli seitsemänkymmentä vuotta. En edelleenkään osaa heittää pois kaikkia jokapäiväisestä käytöstä syrjään jääneitä, "muka ehjiä" tai monia muitakaan tavaroita roskiin tai kierrätykseen, ja se kyllä näkyy kodissani. Kaikki paikat, komerot ja kaapit pursuavat vanhaa tavaraa ja muistoja. Olen tosin tässä pikkuhiljaa opetellut "konmarittamaan" edes hieman ja osittain jopa onnistunut siinä. Toivottavasti poikani eivät kuitenkaan niitä minun mukanani hautaan laita. Tai mene ja tiedä sitten!

Paljon on muitakin vanhoja taloja hävinnyt Tuupovaaran katukuvasta. Ei näy Mustosen Aimon kuutiomaista taloa, jossa alakerrassa oli myymälä ja toisessa kerroksessa asuttiin, ja pihalla suurta varastorakennusta, jonka päädyssä luki suurin kirjaimin: Ruumisarkkuja. Aimolla ja hänen vaimollaan, äitini sukulaisella Ilmalla oli kukkakaupan ja tekstiilikaupan lisäksi hautauspalveluliike. Heidän poikansa Martti puki aikanaan isävainajani arkkuun ja siirsi hänet sairaalasta ruumishuoneelle ja sieltä Joensuun hautausmaan tsasounaan.

Aimon talon takana oli mystinen työväentalo, jossa joskus istuttiin lankkupenkellä katselemassa Pekka Puupää -elokuvia.
Toinen mystinen rakennus – Meriläisen papan täynnä huonekaluja ja muuta tavaraa oleva autiotalo – oli siinä lähettyvillä pellon toisella puolen, Ronkaisen mäen varrella, vanhan kansakoulun vieressä. En muista, oliko tuon mäen nimi just tuo, vanhan arvostetun opettajani Raisa Ronkaisen miehen mukaan siis nimetty, vai joku muu.

Koulun viereen rakennettiin sitten kauan sitten kylän ensimmäinen Säästöpankki, jonka ensimmäinen asiakas muuten oli veljeni Markku. Minä taisin olla kolmas.

Pankkia vastapäätä oli kahvila, jonka omistajana jossain vaiheessa oli yhden suomalaisen sukellusveneen kapteeni, perämies tai ainakin joku sukellusveneessä palvelleista. Kahvila sittemmin paloi, ja kävin pojankoltiaisena keräämässä raunioista palaneen pajatson 20-pennisiä talteen. Poliisit sittemmin hakivat ne minulta pois ja nuhtelivat siinä ohessa.

Käydessäni taas kerran kesällä kirkonkylällä taisi vanhoja puutaloja aivan keskustassa olla enää vain entinen Varpion apteekki, joka oli nyt muussa – mahdollisesti – asuinkäytössä koko talo.

Varpion taloa vastapäätä Koveroon menenvän tien varressa, ihan risteyksessä, missä sittemmin oli T-kauppa, oli ennen kauppaa metsikkö, jossa vaeltavat romanit hevosineen ja kärryineen leiriytyivät matkoillaan. Romaninaiset kävivät taloissa povaamassa ja joskus anelivat ruokaakin. Isäni oppi, ettei heille voinut antaa lahjaksi kokonaista leipää, vaan kaksi puolikasta.

Se, mikä on jäänyt myös mieleen, on se, että isäni möi heille tavaraa - tai ainakin joillekin heistä - velaksi ja he maksoivat aina velkansa takaisin seuraavan kerran tullessaan kylään. Kylävierailuun liittyi aina monenlaisia keksittyjä uskomuksia, joilla meitä lapsia peloteltiin.

Öllölään vievällä tiellä Lopotin suoralla oli jäljellä vielä runsaasti vanhoja taloja, ja arvatenkin – en ole kuitenkaan varma – taisi jopa vanhan ”Muariin Maikin” talon runkokin muutama vuosi sitten siellä vielä törröttää. Maikki oli meille lapsille mystinen hahmo, jota ehkä osin jopa pelättiin – tosin aivan suotta. Jos oikein muistan, hän meni joka sunnuntai luterilaiseen kirkkoon ja polki siellä urkuja eli sai aikaan ilmavirran polkemalla jotain laitetta, jotta kanttori saattoi soittaa kirkkouruilla. Ei taida enää nykyään olla moista systeemiä käytössä missään.

Ajellessani Lopotin suoraa mieleeni palautui monia nimiä. Osasta en edes tiennyt oikeita nimiä. Yhdessä asui Vet-Ville ja vastapäätä pitkä Aatos, siinä ihan lähellä äitini sukulainen ja Mustosen Ilman sisko Rauha. Kaation uimarannalle menevän tien varressa oli Kärkkäisten talo – tie kulki heidän pihansa läpi. Kaatiossa oli vanhan Joensuun lyseon aikaisen äidinkielenopettajani Määttäsen Vienon ja hänen miehensä kesämökki. Vettä pitkin pääsin kanootilla Kaurakosken myllylle, joka nykyään kuuluu Vatasen Arin veljelle. Koskivaaran Anni eli Anni Määttänen asui siellä, ja hän oli meille hyvinkin tuttu hahmo, sillä hän kävi meillä usein auttamassa äitiä kotitöissä ja hoiti muun muassa mummoani.

Isän ja äidin aika kului suureksi osaksi omassa kaupassa, ja olen sen usein lakonisesti todennutkin, että siksi meidät lapset kasvattivat pääasiassa kotiapulaiset. Apulaiset, jotka meidän poikien villeyden tähden vaihtuivat melko usein. Yksi heistä, joka aikanaan tuli meille töihin nuorena tyttönä minun ollessa sylivauva, oli alkuun kotiapuna, sitten kauppa-apulaisena ja myöhemmin isäni luotettuna "oikeana kätenä", eräänlaisena myymäläpäällikkönä, joskin sellaista ammattinimikettä ei taidettu vielä silloin tuntea. Hän oli Irja – joka edelleen on minulle melkein kuin vara-äiti – ihminen, johon koko perheemme oli oppinut luottamaan. Maailman paras karjalanpiirakoiden tekijä, jonka piirakoille en ole löytänyt voittajaa. Hänestä voisi itse asiassa kirjoittaa vaikka kokonaan toisen blogijutun.

Edelleen Pohjois-Karjala ja Joensuu on minulle rakas paikka. Jopa siinä määrin, että olen hankkinut itselleni "loppusijoituspaikan" sieltä vanhempieni ja veljieni seurasta Joensuun ortodoksiselta hautausmaalta. Noin vuosi sitten ystäväni Salosen Antero Hoilolasta, Rajan tuotteen yrittäjä, joka teki aikanaan vanhempien haudalle grobun, teki myös meille kolmelle veljekselle omat hautaristit grobun viereen. Hän teki jokaiseen ristiin nimen lisäksi tarvittavat muut tiedot ja pystytti ne grobun viereen. Ystävällisesti hän jätti kuitenkin yhden päivämäärän vielä kaivertamatta erääseen ristiin.

Hautapaikkani Joensuussa
(Kuva© Hannu Pyykkönen)

Näihin risteihin, tai oikeammin hautapaikkoihin, liittyy muuten myös erässä mukava tarina. Vuosia sitten, ollessani vielä työelämässä, olin joillakin neuvottelupäivillä komeassa Koli-hotellissa. Ohjelma oli melko tylsä, ja päätin siksi lähteä hieman ajelemaan ja käymään kotikaupungissani Joensuussa. Sinne ajaessani tajusin, että nythän on arki ja kirkkoherranvirasto on auki. Minulla oli ollut jo kauan tarkoitus varata sieltä itselleni hautapaikka. Ei kun virastoon selvittelemään, löytyisikö sieltä paikka. Kanslian työntekijä hieman epäili, että onkohan siinä enää vapaita paikkoja, joten lähdimme suntion kanssa selvittämään asiaa hautausmaalle.

Hautausmaalla totesimme, että siinähän on vielä kolme paikkaa vapaana, joten menimme takaisin virastoon ja ilmoitin varaavani ne kaikki kolme paikkaa. Kun kysyttiin, keille ne tulevat, ilmoitin itseni ja silloin vielä elossa olleet molemmat veljeni hautapaikkojen omistajiksi ja maksoin tietysti paikat.

Asia jäi sitten silleen, ja palasin siihen sitten taas uudestaan joulun alla, kun ajattelin kertoa veljilleni noista heidän hautapaikoistaan. Lähetin molemmille joulukortin, ja siinä kerroin, että olen ostanut heille joululahjaksi Joensuusta hautapaikat vanhempieni hautojen vierestä.

No – olivathan he hieman hämmästynyt hämmästyneitä tuosta joululahjasta, mutta kuinka ollakaan kumpikin on jo lahjansa käyttänyt, ja itselläni käyttöönotto on vielä tulevaisuudessa ajankohtana, josta minulla nyt ei ole minkäänmoista käsitystä.

Tässä vielä lopuksi värillistä elävää kuvaa synnynseudultani joskus 1950-luvun loppupuoliskolta. Video aukeaa oheisen linkin kautta:Tuupovaara 1950-luvulla
Videolla näkyy joitain tässäkin tekstissä mainitsemiani henkilöitä ja runsaasti sen aikaisia koulu- ja leikkikavereitani.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Onko kirkon tiedottaminen taas kriisissä!

Tekoälyn näkemys kuvaksi blogin aiheesta.

Ortodoksisen kirkon "tehokas viestintä" kuulostaa valitettavasti oudolta ja ontuvalta sanaparilta. Konservatiivisuus uskonopissa hidasti aiemmin viestinnän kehitystä, mikä usein johti yleiseen hitauteen ja jopa jonkinlaiseen jähmettymiseen. Nyt hitauden tai jähmettymisen syyt ovat todennäköisesti enemmän kiinni yksilöistä ja kenties koko kirkon yleisestä johtamisesta.

Kirkon viestintä on mielestäni joka tapauksessa taas tällä hetkellä heikossa tilassa, eikä kirkolla ilmeisesti ole ollut riittävän ammattitaitoisia viestittäjiä palveluksessaan. Myös yleisjohtamisessa on puutteita tai sitä ei ehkä juurikaan ole. Mene ja tiedä, kuluuko johdosta vastaavien aika muissa hommissa. Tiedottamisessa on aiemminkin esiintynyt salailua ja itsekkyyttä, nykyään myös sivustajohtamista, vihjailuja jne., mikä ei varmastikaan vastaa kirkon omien strategioiden avoimuutta ja ajantasaisuutta.

Nykyinen tiedottaminen ei mielestäni oikein täytä ortodoksisen kirkon jäsenten odotuksia, sillä osa viestinnästä on myöhässä, osa vanhentunutta ja osa harhautuu kilometritolkulla ortodoksisesta teologiasta oudoille maallisille sivuraiteille. Itse olen viestinnän suurkuluttaja ja samalla harrastelija. Silti tai juuri siksi kritisoin kirkon tiedotuksen julkaisutapaa, esimerkiksi sisäisten asioiden julkaisemista kenties mahdollisten tietovuotojen tai asiattomien vihjailujen kautta ensin vieraassa mediassa ja sen jälkeen näiden mahdollisesti omien jälkien "haisevien" asioiden referointia kirkon sivuilla. Se on ohestajohtamista, jos mikä, ja piispojen ylikävelyä.

Kirkon virallisen viestinnän tulisi tuottaa itse uutisia medialle ammattimaisesti, siis muullekin kuin itselleen, myös kirkon ulkopuoliselle medialle. Valitettava nykytilanne, jossa ihmiset kenties ilman suurempaa teologista osaamista vastaavat viestinnästä, ei ole toimiva. Ammattitaitoinen journalisti toki oppii teologiaakin, jos on kiinnostusta asiaan – siis teologiaan, eikä johonkin muuhun.

Kirkon negatiivinen julkisuus ongelmien ja riitojen vuoksi korostaa ja edellyttää nopean ja ammattimaisen viestinnän tarvetta, ei suinkaan viestijöiden asemoitumista jommalle kummalle puolelle. Kirkon tulisi vastapainoksi negatiiviselle uutisoinnille tuoda esiin myönteisiä uutisia suomalaisten ortodoksien elämästä, ei vain virallisia tiedotteita tai johdattelua ortodoksiselle kirkolle vieraisiin "ismeihin". Tehokas viestintä vaatii ammattitaitoisia tiedottajia, jotka hallitsevat myös sähköisen median ympäri vuorokauden 24/7, eivätkä vain arkisin kello 8–16. Myös – niin omien kiinnostuksen kohteiden kuin myös antipatioiden – sivuun siirtäminen työkuvioista on osa osaavaa, ammattitaitoista viestintää.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kiitollisuutta menneestä, toivoa tulevaisuudesta

Äitienpäivä 2025 tuntuu tänä vuonna erityisen merkitykselliseltä. Äskettäin sairastettuani vakavasti ja palattuani sairaalasta kotiin, ensin kotihoidon turvin ja nyt jo itsenäisesti, tunnen taas jälleen kerran elämän haurauden aivan uudella tavalla. Tällaisena hetkenä sydän on täynnä lämpöä ja kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka ovat meitä kasvattaneet, rakastaneet, hoitaneet. Samalla kuitenkin elämän rajallisuus piirtyy karheina viivoina tämänkin juhlapäivän reunoille.

Rakkauden juuret – Äiti ja Mummo

Minulle äitienpäivä on aina ollut syvästi henkilökohtainen. Isäni oli "elämänlaivani", joka minua kuljetti, mutta äitini oli ankkuri, turvasatama elämäni myrskyissä. Ja hänen äitinsä, minun rakas mummoni, toi elämääni pehmeyttä ja ehdotonta hyväksyntää, välillä eräänlaisen pelastusrenkaankin. Heidän rakkautensa on ollut kuin vahva juuristo, joka on sittemminkin pitänyt minut kiinni elämässä. Muistan lämmöllä ne vuodet, kun asuin Mikkelissä ja äiti Joensuussa, ja lähes viikoittaiset vierailut tuntuivat luonnolliselta osalta elämää, ei pelkältä velvollisuudelta.

Ajan kulku ja henkinen läsnäolo

Vaikka äitini syntymästä on kulunut jo yli sata vuotta ja kuolemastakin yli kolmekymmentä, hänen henkinen läsnäolonsa on yhä vahva. Muistot hänen äänestään, naurustaan, lämmöstään ja syvästä myötäelämisestään meidän poikien elämässä ovat edelleen eläviä, vaikka fyysistä kosketusta ei enää ole. Elämä on luonnollisesti kulkenut eteenpäin, tuoden mukanaan uusia alkuja ja väistämättömiä loppuja.

Ystävyyden hauraus ja nuoruuden kaipuu

Vain hetki sitten hyvä ystäväni ja pitkäaikainen työkaverini Teuvo siirtyi ajasta iäisyyteen. Muistan elävästi ne "leijonavuotemme", jolloin me kolme – minä, hän ja eräs sodan käynyt Päämajan upseeri, Erkki – muodostimme eräänlaisen "triumfiraatin". Jaoimme ajoittain tavatessamme elämän ylä- ja alamäet yhdessä, tukien ja ymmärtäen toisiamme, välillä ottaen vaikka Marskin ryypyn, jos asia niin vaati.

Erkki, tuo sodan karaisema mies, oli ensimmäinen, joka jätti meidät. Nyt olen ainoa jäljellä. Ajan armoton kulku tuntuu pysäyttävältä. Ystäväpiirissäkin on yhä enemmän sairastelevia ja vanhenevia läheisiä. Vierailut harvenevat, ja silloin tällöin sydämeen hiipii kaipuu nuoruuteen, niihin huolettomiin päiviin, jolloin tulevaisuus tuntui rajattomalta. Aikaan, jolloin kanoottimelominen Lapin ja Kuusamon koskisilla joilla, vaeltaminen Lapin tuntureilla tai laskettelu pitkillä rinteillä tuntuivat vain pieniltä puroilta, kukkuloilta ja alamäiltä.

Äitienpäivän valo – Muistot ja kiitollisuus

Tänä äitienpäivänä ajatukseni lentävät lämpimänä äitini ja mummoni luo. Heidän rakkaudellaan ja läsnäolollaan on ollut pysyvä vaikutus minuun. Tunnen myös syvää kiitollisuutta niitä ystäviä kohtaan, jotka ovat rikastuttaneet elämääni. Tämä päivä on pysähtymisen ja arvostamisen aikaa, muistaen niitä, jotka ovat olleet, ja vaalien sitä, mitä meillä nyt on. Elämä jatkuu, ja muistot rakkaista elävät vahvoina.

Tulevaisuuden toivo – Vunukat elämän rikastuttajina

Ja elämän jatkuvuuden, tulevaisuuden toivon ja rakkauden uusien kohteiden airuina elämääni ovat tulleet lapsenlapseni, nuo ihanat vunukaiset. Heidän naurunsa on kuin kirkas kevätpuro, heidän modernit kysymyksensä avaavat uusia näkökulmia maailmaan ja heidän rajaton energiansa muistuttaa elämän ehtymättömästä voimasta. Heissä näen osan äitiäni ja mummoani sekä isääni, heidän perintönsä jatkuu heidän silmissään ja teoissaan. He ovat uusi sukupolvi, joka kantaa mukanaan menneiden sukupolvien rakkautta ja viisautta, mutta luo samalla omaa tulevaisuuttaan. Heidän olemassaolonsa rikastaa elämääni mittaamattomasti ja heidän hyvinvointinsa on yksi suurimmista toiveistani tulevaisuutta ajatellen. He ovat rakkauden konkreettinen ilmentymä, muistutus siitä, että elämä kiertää ja uusia versoja kasvaa aina vanhojen juurien varassa. Aina vieraillessaan luonani heidän iloinen puheensorinansa täyttää kotini ja sydämeni, tuoden valoa ja uskoa tulevaan. Heidän myötään katseeni kääntyy kaikista vastoinkäymisistäni, vaivoistani ja huolistani huolimatta kiitollisena menneeseen, mutta samalla valoisana tulevaisuuteen.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kaksi sotaa, viisi lasta – Äitini elämä

 

Äitini, Siiri Johanna Pyykkönen, os. Parviainen

Löysin eräästä vanhasta blogistani noin viisi vuotta sitten tekemäni kirjeen äidilleni. Tuon kirjeen tekoaikana jo tuonilmaisiin siirtyneen äitini syntymästä oli kulunut noin 100 vuotta. Päivitin tuon kirjeeni tähän päivään.

Äidin varhainen elämä sodan varjossa

Äitini, Siiri Johanna, syntyi pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, tammikuussa 1919 Tuupovaarassa, pienessä pohjoiskarjalaisessa kirkonkylässä, rajapitijässä. Sota, eri muodoissaan, varjosti hänen pitkää elämäänsä merkittävästi. Hän kasvoi tavallisen työmiehen lapsena köyhässä perheessä, jossa oli useita lapsia. Minulle ehkä yksi maailman merkittävimmistä ihmisistä, äitini äiti, Iida Maria, hoiti kotia, ja isä, Antti, teki satunnaisia töitä.

Äitini oli kuulemma ollut koulussa älykäs ja lahjakas, oppinut helposti ja laulanut kauniisti. Opettaja oli toivonut hänestä opettajaa, mutta elämä vei toisin. Siskot muuttivat Helsinkiin työn perään, ja äiti jäi kotikylään. Alle kaksikymppisenä hän meni naimisiin talollisen pojan kanssa ja sai ensimmäisen lapsensa 20-vuotiaana. Sitten alkoi talvisota.

Sodan synkät vuodet ja uusi alku

Talvisota ja jatkosota vaikuttivat ratkaisevasti äitini elämään. Toinen tytär syntyi evakossa sodan melskeissä, eikä hän koskaan nähnyt isäänsä, joka kaatui sodassa. Myös muita läheisiä menehtyi. Äitini yritti selviytyä sotaleskenä kahden pienen lapsen, myös leskeksi jääneen äitinsä ja kaatuneen veljensä perheen kanssa.

Pelastukseksi koitui isäni, korpiselkäläinen Viktor Aleksandrovitš, evakko, karjalaismies, hulivili ja raikulipoika, jolta oli sodan seurauksena jäänyt kaikki rajan taakse. Hän oli kauppiaan poika, itsekin kauppias, ja kohdattuaan äitini he solmivat avioliiton vuonna 1946, jolloin vanhin veljeni Vesa syntyi.

Isotätini Anna Vornanen, os. Kononoff, tätini Aleksandra (Sanni) Tirronen, os. Pyykkönen, äitini Siiri Johanna, isäni Viktor sylissään veljeni Vesa 1946 Uimaharjussa vierailulla.

Elämää sodan jälkeen rakentuvassa Suomessa

Sodan jälkeinen elämä oli haastavaa sotaleskelle kahden lapsen kanssa uudessa avioliitossa. Suomi oli vielä sääty-yhteiskunta, ja tällainen avioliitto, uusi tilanne rikkoi rajoja, eikä kaikkien hyväksyntää ollut suinkaan taattu. Kuitenkin elämä jatkui, vaikkakin aika ajoin kipein ratkaisuin. Suomea rakennettiin uudelleen vaikeuksien keskellä.

Uudistiloja nousi, ja ihmisiä asutettiin. Olot olivat epävarmat, ja Neuvostoliiton uutta hyökkäystä pelättiin. Rahaa ja tarvikkeita oli vähän, ja kulutustavarat tehtiin itse.

Äitini synnytti vielä kaksi poikaa, minä vuonna 1950 ja nuorin veljeni Markku viisi vuotta myöhemmin. 36-vuotiaana hän oli synnyttänyt viisi lasta ja käynyt läpi sodan kauhut. Kaikki lapset koulutettiin ja he löysivät paikkansa elämässä.

Äitini kaupassamme joskus 1950-luvun tienoilla (kenties).

Äiti lapsena ja aikuisena

Olen usein pohtinut millainen äiti hän oli. Ehkä joskus etäinen sodan ajan ja sodan jälkeisen Suomen olosuhteiden vuoksi, mutta sain häneltä kaiken tarvitsemani. Tuon ajan kasvatus ei ollut nykyisenlaista hellyyden osoittamista, vaan lapsista piti tulla nopeasti "tuottavia osia" perheeseen. Työtä tehtiin paljon ja sitä oli paljon. Silti meitä rakastettiin ja olimme tärkeitä.

Äidiltä olen kenties perinyt sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä, mutta myös pitkävihaisuutta ja suunnitelmallisuuden puutetta.

Muisto laulun siivin

Äitini muistoksi kuuntelen usein Charles Aznavourin laulua "La Mamma". Sen suomalaisen, Pepe Willbergin esittämän version sanat koskettavat syvästi, muistuttaen äidin ehdottomasta rakkaudesta ja siitä, kuinka hänen äänensä jollain tavalla yhä ohjaa elämässäni. Vaikka hän ei enää ole fyysisesti läsnä, hänen rakkautensa säilyy sielussani kirkkaana muistona. Unohduksiin hän ei koskaan jää.

Rakkaudella,

Hannu

Elämä voittaa – uusi paavi ja arjen voitot sairauden keskellä

Maailma seuraa mielenkiinnolla, kuinka katolinen kirkko on saanut uuden johtajan, paavi Leo XIV:n. Tämä merkittävä tapahtuma muistuttaa samalla elämän jatkuvuudesta ja uusista aluista. Samanaikaisesti, henkilökohtaisella tasolla, olen kokenut oman pienen "voittoni", kun sairaalajaksoni on päättynyt ja olen siirtynyt kotihoitoon, niin sanottuun Liikkuvaan sairaalaan. Nämä kaksi näennäisesti erillistä asiaa – globaali kirkollinen muutos ja yksilöllinen paluu kotiin – kietoutuvat yhteen muistuttamaan elämän monimuotoisuudesta ja siitä, kuinka voitto voi näyttäytyä monin eri tavoin.

Liikkuva sairaala – oiva apu kotona

Liikkuvan sairaalan ammattitaitoiset sairaanhoitajat kävivät luonani kotona hoitamassa minua: antoivat lääkkeitä, mittasivat arvoja ja varmistivat muutenkin, että vointini oli kohtuullinen ja pärjäsin kotona. Tämä Etelä-Savon hyvinvointialueen Eloisan tarjoama Liikkuva sairaala on erinomainen palvelu. Potilas pysyy koko ajan sairaalan kirjoilla, mutta saa monipuolista hoitoa kotona. Kotini keittiön lamppu toimi hyvin nestetiputuksen telineenä, ja verikokeet onnistuivat kotona yhtä hyvin kuin sairaalan laboratoriossa. Nyt minun ei tarvinnut lähteä istuskelemaan ja odottamaan sairaalan labran tuoleille.

Minulla on sellainen tunne, vaikka en siitä varma olekaan, että tämä Liikkuva sairaala -toiminta ei ole vielä saavuttanut sitä merkitystä, jonka se voisi saada. Se on todella hyvä, toimiva ja erittäin "potilasläheinen" palvelu.

Viimeksi, muutama kuukautta sitten palvelua käyttäessäni, hoitajat kävivät luonani kahdeksan tunnin välein öin ja päivin antamassa suonensisäistä lääkitystä. Nyt, toisella kerralla lääkkeen vaihtuessa, suonensisäistä lääkitystä tarvittiin vain kerran vuorokaudessa. Ja kaikki toimi upeasti.

Liikkuvan sairaalan edut

Liikkuvalla sairaalalla on monia etuja verrattuna perinteiseen sairaalasängyssä osastolla olemiseen. Ympäristö on huomattavasti motivoivampaa ja turvallisempaa, ja monella tapaa rauhallisempaa. Luulen, että tällainen palvelu tulee myös yhteiskunnalle halvemmaksi, samoin kuin potilaalle itselleen. Sairaalan vuorokausihinta on melko korkea, varsinkin jos sitä vertaa liikkuvan sairaalan käyntikerran maksuun.

Samoin kaikki muutkin hoitotyöhön liittyvät rutiinit, tiedonkulku ja muut toimivat sujuvasti, elleivät jopa hieman paremmin kuin sairaalassa. Ja kuten jo aiemmin totesin, on suuri helpotus, kun ei tarvitse itse lähteä kävellen sairaalan laboratorioon verikokeisiin tai muihin tutkimuksiin.

Kehitettävääkin löytyy

Kaiken kaikkiaan olen viime aikoina ollut melko tyytyväinen hyvinvointialueeni Eloisan tarjoamiin palveluihin. Omia solmukohtia varmasti täälläkin on, ja kenties niiden selvittely ja järkeistäminen tapahtuu aikanaan. Tiettyjä asioita opettelemalla noistakin solmuista voi selvitä. Tässä asiassa piilee tietysti oma vaaransa, sillä varsinkin vanhempi väestö ei välttämättä osaa kaikkia digitaalisia tai vastaavia menetelmiä omien asioidensa hoitamisessa. Kaikilla ei välttämättä ole myöskään lähipiirissä ihmistä, joka nuo toimet voisi vanhuksen puolesta hoitaa.

Itselleni tietokonemaailma, digitaalisuus ja muut tällaiset asiat ovat olleet jo vuosikausia tosi tuttuja. En ole niitä pelännyt, ja olen pystynyt käyttämään niitä hyödyllisellä tavalla, ja jopa voisin sanoa, että hoitoon pääsy on mielestäni jopa helpottunut niiden ansiosta. Myönnän kuitenkin, että tuolla taipaleella olen huomannut, että asioiden omaksuminen vaatii melkoista nykyisen digitaalisen maailman osaamista. Siitä saattaa muodostua joillekin vanhemmille ihmisille jopa ongelmia.

Toinen asia, jonka tällä sairaalakierroksella jälleen huomasin, on se pelottava seikka, että meidän vanhusten muistihäiriöt näyttävät vain lisääntyvän. Muistisairaiden vanhusten hoitaminen esimerkiksi päivystyksessä, kuin myös varmasti osastoilla, on melkoinen haaste ja vaatii melkoista erityisosaamista, jota ei välttämättä ehkä ihan niin laajalti ole kuin voisi toivoa. Tuo seikka tulee varmasti olemaan, ja on jo nyt sellainen haaste, johon on syytä etsiä tehokkaita ja hyviä ratkaisuja.

Kiitos hyvästä hoidosta

Mutta joka tapauksessa olen varsin tyytyväinen, että asun Eloisan hyvinvointialueella ja olen saanut näinkin hyvää sairaanhoitoa, kuten nyt vaikkapa pari viimeistä kertaa ovat hyvin osoittaneet. Olen siihen hyvin tyytyväinen ja kiitän kaikkia hoitooni osallistuneita ihmisiä hyvästä ja asiallisesta asiantuntevasta hoidosta tällä blogikirjoituksella, jonka toivon näin digitaalisesti (sic!) tavoittavan heidätkin.

Hannu Pyykkönen
elämän matkaaja
nettihoukka@gmail.com

Mikkelin sairaala: Ihmisyyttä ja ammattitaitoa

Kirjoitin tammikuun 2025 alussa vierailustani ”ihmiseläintarhassa”, jollaiseksi nimitin ehkä enemmänkin huumorimielessä kuin pilkatakseni paikallista silloin todella ruuhkautunutta päivystävää sairaalaosastoa, päivystyksen tarkkailua. Minulla näyttävät kummasti nuo vierailut päivystykseen sattuvan myös juhlapyhien aikoihin, vaikka vierailujen syynä ei silloinkaan ole tippaakaan alkoholi. Nytkin vappupäivänä minun piti sinne raahautua kuumeisena, vaikka mieleni ei tehnyt yhtään mennä. Mutta ilmeisesti vierailulle yllättäen tulleet vunukkani (lapsenlapseni) ja heidän äitinsä lievästi painostaen minut sinne autolla kohteliaasti siirsivät.

Hämmästys oli melkoinen kun aiempi ”ihmiseläintarha” oli nyt huomattavasti rauhallisempi kuin loppiaisena. Ihmiset odottivat väsyneen sivistyneesti tuoleillaan istuen, ja tarkkailussa ei ollut ainuttakaan muistisairasta huutajaa, joka ei tiennyt missä hän on. Ainut huutelija oli vanha rouva, joka halusi päästä vessaan. Muut potilaana olevat ihmiset olivat varsin kohteliaasti hiljaa. Tarkkailun henkilökunta oli kokonaan vaihtunut loppiaisesta eikä nähnyt ainuttakaan tuttua kasvoa edelliseltä käynniltä, Ei näkynyt "Arttu Viskaria", "Bruce Willsiä" eika "Jari Mentulaa" (kts. aiempi blogikirjoitus). Kertookohan se rankasta työpaikasta. Loppiaisen hulinassa henkilökunnan piti käyttäytyä koko ajan skarpisti ja rientää yhtä aikaa kymmeneen paikkaan. Nyt vappuna meno oli huomattavasti verkkaisempaa, ja sen huomasin varsinkin henkilökunnan ehkä vähän turhankin verkkaisissa liikkeissä.

Kahden erilaisen maailman kohtaaminen:
Päivystys ja operatiivinen osasto

Tällä kertaa en joutunut tarkkailusta päivystysosaston vuodeosastolle (POS) vaan niin sanotulle operatiiviselle vuodeosastolle (KIR1), joka toimii kirurgian poliklinikan alaisena. Vierailun ajankohdasta (loppiainen vs. vappu) ja varmaan monesta muustakin syystä johtuen vuodeosastojen ero oli huomattava. POS:lla minut laitettiin ruuhkan vuoksi kahden hengen huoneeseen ikinuoren 100-vuotiaan ihanan naisen kanssa, koska tilaa oli vähän. Nytkin olin kahdestaan neljän hengen huoneessa. Kaksi paikkaa oli siis tyhjänä ja kaksi ”miespaikkaa” täytettynä.

KIR1 sijaitsee sairaalan uudessa osassa, ja se näkyy melkein kaikessa. Sängyt ovat toimivia sähkösänkyjä, joka huoneessa potilaille on televisiot, ja muu kaikki tällainen tekniikka pelaa (lähes) loistavasti. Sen huomasi jatkossa myös hoitovälineiden teknisen tason paremmuutena, uutuutena ja monipuolisuutena. Se saattaa tietysti johtua siitäkin, että kirurgia on sairaaloissa ilmeisen kärjessä oleva perustoiminta.

Hoitajien ammattitaito ja inhimillisyys
potilaan tukena

Yhteistä kummassakin oli todella hyvä henkilökunta. En enää uudestaan ryhdy kehumaan POS:in henkilöstöä, sen voi lukea vanhoista blogeista. Kerron nyt kuitenkin tästä toisen osaston henkilökunnasta jotain. KIR1:n vuodeosaston henkilöstössä oli edelliseen osastoon (POS) verrattuna paljon miehiä täysin samanlaisissa hoitajan töissä kuin naisetkin, ja se tuntui ihan mukavalta. Se, mikä jossakin vaiheessa pisti silmään mukavalla tavalla, oli, että siellä nuorten hoitajien lisäksi oli töissä myös kauan samalla osastolla työskennelleitä tosi ammattilaisia.

Kohtaamistani hoitajista, laboranteista, lähihoitajista, sairaala-apulaisista voisin kaikista kertoa myönteisiä asioita paljonkin, sillä – mikä näin suomalaisittain ihmeellistä – he eivät kohteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan potilaita kohtaan mitenkään peitelleet. Mutta kerron nyt vain kahdesta sairaanhoitajasta, joita tällä vierailulla kohtasin enemmän kuin muita ja jotka toimikoot tässä blogijutussa tuon osaston ”hyväntuulen mannekiineina”.

Toinen heistä oli A (etunimeä en nyt tähän hätään muista, mutta yritän selvittää sen). Hän oli minua vastassa, kun sairaalan logistiikka siirsi minut sängyssä maaten päivystyksen tarkkailusta monimutkaisten käytävien ja hissin kautta tälle uudelle osastolle KIR1. Vastaanotto oli räväkkä, mutta ei silti mitenkään teennäinen vaan aito, samalla ystävällinen ja auttavainen. Kaikki, mitä sillä hetkellä tarvitsin, neuvottiin. Annettiin opastus sängyn käyttöön, kutsun käyttöön ja kaikkeen muuhunkin tarpeelliseen. Vaihdettiin sairaalavaatteet ylleni, annettiin kaappi omille vaatteille, ja koska olin tietysti unohtanut hammasharjan kotiin, sain kamman ohessa hammasharjan sekä hammastahnankin vielä pöydälleni. A jaksoi useita kertoja käydä kysymässä, onko kaikki hyvin, tarvitsenko jotakin, voisiko hän tuoda jotakin, kehotti juomaan runsaasti ja usein siinä ohessa mittasi kuumeen, verenpaineen, saturaation, mitä milloinkin. Niin ja laittoi sitten aina välillä tippaakin tippumaan kämmenselkään. Emme varmasti olleet osaston ainoita potilaita huonekaverini, minua puolenkymmentä vuotta vanhemman Pentin kanssa, mutta saimme kyllä sellaisen kohtelun, että melkein tuollaiselta tuntui. Ja tuntui hyvältä, turvalliselta, mutta samalla hoitavalta, parantavalta.

Pieniä suuria tekoja sairaalassa

Ensimmäinen päivä kuluikin sitten loppuun erilaisten mittausten ja tutkimusten parissa. Hiemen liian vähänsuolaista ravintoa ja monipuolista juomaa meille kannettiin omasta mielestäni melkein ”selkä vääränä”. Ihan kaikkea en jaksanut syödä, mutta juotavaksi tuotu käskettiin kohteliaan-tiukan-hellästi juomaan kaikki.

Illan tullessa kohtasimme sitten paikallisen vuodeosaston toisen timantin. Hän oli yöhoitaja – tai kuten kansan suussa heitä nimitetään: yökkö – Tiina H. – kertomansa mukaan 37 vuotta (muutaman vuoden kauemmin kuin A) samalla vuodeosastolla palvellut sairaanhoitaja, jonkalaista sairaanhoidon ammattilaista en muista ihan äsken tavanneeni. Hän oli vuosien saatossa nähnyt ja kokenut paljon, voisi arvella mahdollisen varmaan lähes kaiken alaltaan. Siinä hurjassa ”myllyssä” hänestä oli hioutunut todella upea timantti – alansa ammattilainen – mahtava, avoin ihminen. Maksaisin suuren summan rahaa, jos saisin itselleni noita samoja ominaisuuksia, mitä hänellä oli valtavasti: empatiaa, huumoria, filantropiaa. Hän näytti kiireenkin keskellä siltä, ettei hänellä ole kiire, vaikka olikin. Hän jaksoi kuunnella, auttaa ja neuvoa, vaikka olisimme mitä kyseleet kuumeisina. Hän jopa vaihtoi minun nukkuessani väsyäni pois käteni kanyyliin tippaletkun keskellä yötä niin, etten herännyt. Sekin oivallinen osoitus toisen huomioimisesta ja ammattitaidosta.

Kiitos hyvälle hoidolle Mikkelissä

Mielestäni osaston paikalla olleet silloiset lääkäritkin olivat kyllä ihan ammattitaitoisia ihmisiä, joku heistä – taisi olla Albert – oli jopa mielestäni ihan älykkö lajissaan, kirurgiassa. Samalla vaikutti olevan muutenkin maanläheinen ja  "hyvä tyyppi", jopa huumorintajuinen, potilastakin kuunteleva.

Joistakin heistä saattoi tosin heijastua vielä vanha hierarkki-järjestelmän tuottama "valkotakki stetoskooppi kaulalla -syndrooma" ("Syndroma tunicae albae cum stethoscopio cervicali"), mutta selvästi senkin merkitys on sairaaloissakin vähentynyt ja ilmeisesti koko ajan vähenee lisää. Kaikkien työntekijöiden koulutuksen laadun kohoamisen vuoksi ei enää ole tarvetta oman egon korottamiseen erilaisin "poppaskonstein". Suhteet vaikkapa hoitajien ja lääkärien välillä ammatillisessa mielessä ovat ilmeisen hyvät ja näkyivät potilaille suureksi osaksi sopusointuisina ja potilasta monella tapaa hyödyntävinä. Ja lisäksi, ihan vaan vihjeenä – lienevätköhän kaikki vielä huomanneet – että "teurastajan takkiin" pukeutuneet ihmiset alkavat jo jopa hymyilyittää muita.

Yksi asia, minkä hoitajat osaavat jo hyvin – huomattavasti paremmin kuin lääkärit – on itsensä esittelemisen potilaalle. Molemmilla kerroilla – niin loppiaisena kuin vappunakin – jouduin sanomaan minua hoitamaan tulleelle jokaiselle lääkärille joko: ”Kuka sinä olet?” tai ”Sanoisitko nimesi selvemmin?” tai jopa: ”On sinulla varmaan sukunimikin?” Näissä asioissa ei mielestäni vuosien saatossa ole tapahtunut paljoakaan parannusta. Syytä moiseen en tiedä, mutta asiaa voisi ehkä pohtia vaikkapa siltä kantilta, millaisia ovat ne ihmiset, jotka pyrkivät ja haluavat lääkäriksi. Mutta se ei nyt kuulu tähän blogiin, joten en kyllä rupea sitä yhtään millään tavalla repostelemaan, vaikka mieli tekisikin.

Suuri kiitos kuitenkin Mikkelin keskussairaalan kirurgian operatiivisen vuodeosaston KIR1 kaikille kohtaamilleni sairaanhoidon henkilöstölle. Toivon teille kaikille mukavaa kesää, ja voihan olla, että taas kohta jossain kohdataan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com