Päivät etenevät kotona neljän seinän sisässä ja kevät etenee ulkona. Aurinko paistaa ja saa mielen edes ajoittain hieman kohoamaan jostain kolosesta, jonne se toisinaan väkisin liukuu.
Ulkona voisin varmaan käydä enemmän, mutta on omat rajoitteensa sillekin – ei pelkästään korvien välissä. Ruoka on riittänyt ja saatuani tehokkaat lääkkeet, on ruokahalukin hieman palannut. Lääkkeet todella auttavat ja tämän päivän minä on ihan erilainen kuin minä viikko sitten.
Silti monia asia menee varmaan huonommin. En ole lääkekuurista johtuen uskaltanut koskea kuntopyörään, mutta ajatuksissa se on ollut ja jospa kohta. Lihaskunto laskee vauhdilla ja jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Saattaa olla, etten ole yksin näissä tunnelmissa tänä päivänä. Muitakin kohtalontovereita varmasti on.
Samalla kun fyysinen kunto varmaan jollakin tavalla rapistuu, vaihtelee psyykkinenkin kunto. Kun olen katsellut monenlaisia videoita ja telkkariohjelmia, olen huomannut, että oma – jo alkuaan kovinkin suuri – itkuherkkyys on vaan entisestään herkistynyt.
Katselin juuri – ja jaoin muillekin – upean nuorten innovaation, kuorolauluesityksen, jossa kaikki olivat kotonaan laulamassa, katsopa se: https://youtu.be/jal21nwCOhI. Tuossa videossa ”Pelottomien riemulaulu", Vaskivuoren lukion kamarikuoro, johtajanaan Jonna Vehmanen, osoittavat aivan upeaa innovaatiokykyä ja siinä ohessa myös hienoa kanssa- ja myötäelämisen tunnetta meille koteihimme hautautuneille. Tuollainen video ja toiminta luo vahvaa uskoa nuoriimme. He osaavat ja heihin voimme tulevaisuudessa luottaa.
Tuo oma itkuherkkyyteni on ollut aina hieman vaikea asia itselleni. Muistan omat pojat pienenä kotona katsellessani telkkarista jotain nyyhkyleffaa tai mitä lie, ja siinä itkeskelin, pojat olivat hieman ihmeissään – miksi. Lienen perinyt ominaisuuden omalta isältäni, joka useissa herkissä tilanteissa – sodan käynyt mies – sanoi aina: ”Perhana, kun meinaa itkettää!”
Mutta samalla tuo itkettävä video loi muutakin uskoa nuoriin. Upeaa innovointikykyä poikkeusoloissa. Kaiken kaikkiaan olen huomannut, että moni koulu, seurakunta tai muu organisaatio on loikkinut huomattavan suurin loikin niin digiasioissa kuin monissa muissa innovaatioissa – pakon edessä tosin. Mutta itse sanoisin – viimeinkin.
Opettajat alkavat viimein huomata, että ehkä olisi ollut paikallaan hieman opetella digitaitoja aiemmin. Nyt niiden avulla opetuksen tuottaminen on joillekin tuskaisaa, mutta niin hyödyllistä silti. Seurakunnissa on herätty myös. Kaikissa ei ehkä ihan olla vielä jyvällä, mitä tässä pitäisi tehdä, mutta päivä päivältä asia petraantuu. Ongelmana vain on, että ainakin oman kirkon kriisitiedottaminen on lähes nolla ja asioiden koordinoiminen täysin hukassa, kun asioita ei hallita. Siksi moni seurakunta huuhailee jossain metsissä ja pelloilla ja löytää toivottavasti yksinään vastauksia asioihin, jotka olisi pitänyt hoitaa kirkon piirissä ehkä toisin. Mutta kun joku ei osaa, ei sitten osaa, ja asioiden ostaminen ulkopuolisilta on tässä vaiheessa melko höttöä.
Olen koko ajan toitottanut itselleni ja osin muillekin, että pahoissa asioissa on usein myös se myönteinen puoli. Niin tässäkin. Opimme paljon – tosin osin pakolla – ja toivottavasti oppi kantaa ja jää olemaan pysyvämmin perustoiminnoissa mukana.
Hannu
nettihoukka
Ulkona voisin varmaan käydä enemmän, mutta on omat rajoitteensa sillekin – ei pelkästään korvien välissä. Ruoka on riittänyt ja saatuani tehokkaat lääkkeet, on ruokahalukin hieman palannut. Lääkkeet todella auttavat ja tämän päivän minä on ihan erilainen kuin minä viikko sitten.
Silti monia asia menee varmaan huonommin. En ole lääkekuurista johtuen uskaltanut koskea kuntopyörään, mutta ajatuksissa se on ollut ja jospa kohta. Lihaskunto laskee vauhdilla ja jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Saattaa olla, etten ole yksin näissä tunnelmissa tänä päivänä. Muitakin kohtalontovereita varmasti on.
Samalla kun fyysinen kunto varmaan jollakin tavalla rapistuu, vaihtelee psyykkinenkin kunto. Kun olen katsellut monenlaisia videoita ja telkkariohjelmia, olen huomannut, että oma – jo alkuaan kovinkin suuri – itkuherkkyys on vaan entisestään herkistynyt.
Katselin juuri – ja jaoin muillekin – upean nuorten innovaation, kuorolauluesityksen, jossa kaikki olivat kotonaan laulamassa, katsopa se: https://youtu.be/jal21nwCOhI. Tuossa videossa ”Pelottomien riemulaulu", Vaskivuoren lukion kamarikuoro, johtajanaan Jonna Vehmanen, osoittavat aivan upeaa innovaatiokykyä ja siinä ohessa myös hienoa kanssa- ja myötäelämisen tunnetta meille koteihimme hautautuneille. Tuollainen video ja toiminta luo vahvaa uskoa nuoriimme. He osaavat ja heihin voimme tulevaisuudessa luottaa.
Tuo oma itkuherkkyyteni on ollut aina hieman vaikea asia itselleni. Muistan omat pojat pienenä kotona katsellessani telkkarista jotain nyyhkyleffaa tai mitä lie, ja siinä itkeskelin, pojat olivat hieman ihmeissään – miksi. Lienen perinyt ominaisuuden omalta isältäni, joka useissa herkissä tilanteissa – sodan käynyt mies – sanoi aina: ”Perhana, kun meinaa itkettää!”
Mutta samalla tuo itkettävä video loi muutakin uskoa nuoriin. Upeaa innovointikykyä poikkeusoloissa. Kaiken kaikkiaan olen huomannut, että moni koulu, seurakunta tai muu organisaatio on loikkinut huomattavan suurin loikin niin digiasioissa kuin monissa muissa innovaatioissa – pakon edessä tosin. Mutta itse sanoisin – viimeinkin.
Opettajat alkavat viimein huomata, että ehkä olisi ollut paikallaan hieman opetella digitaitoja aiemmin. Nyt niiden avulla opetuksen tuottaminen on joillekin tuskaisaa, mutta niin hyödyllistä silti. Seurakunnissa on herätty myös. Kaikissa ei ehkä ihan olla vielä jyvällä, mitä tässä pitäisi tehdä, mutta päivä päivältä asia petraantuu. Ongelmana vain on, että ainakin oman kirkon kriisitiedottaminen on lähes nolla ja asioiden koordinoiminen täysin hukassa, kun asioita ei hallita. Siksi moni seurakunta huuhailee jossain metsissä ja pelloilla ja löytää toivottavasti yksinään vastauksia asioihin, jotka olisi pitänyt hoitaa kirkon piirissä ehkä toisin. Mutta kun joku ei osaa, ei sitten osaa, ja asioiden ostaminen ulkopuolisilta on tässä vaiheessa melko höttöä.
Olen koko ajan toitottanut itselleni ja osin muillekin, että pahoissa asioissa on usein myös se myönteinen puoli. Niin tässäkin. Opimme paljon – tosin osin pakolla – ja toivottavasti oppi kantaa ja jää olemaan pysyvämmin perustoiminnoissa mukana.
nettihoukka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti