Pappeuden pohtimista ja muistojen silppuamista

Muutamasta arkista tulee paljon paperisilppua.
Eikös se ole elämässäkin melkein samalla tavalla.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Ihan selvästi tämä blogijuttujen kirjoittelu – näin jäitä poltellessa – tällälailla lopputalvesta alkaa jo tympiä ja uskoakseni kyllästymiseni saavuttaa lakipisteensä melko pian. Se on ihan hyvä asia, sillä kevät on tulossa vauhdilla. Vaikka väliin saattaa toki mahtua vaikka kuinka monta ”takatalvea” – ja tiedä häntä vaikka blogijuttujakin – se tulee kuitenkin ja pian, se kevät.

Kevät ja sitä seuraava kesä ja vielä syksykin ovat minun elämässäni – jos terveys sen aina vain sallii – menoaikaa. Aikaa jolloin elän aivan toisin kuin nyt, en enää tällälailla säästöliekillä, vaan mieluumminkin päinvastoin. Silloin matkustelen paljon ja laajalti. Viime kevät-kesä-syksynä en montaakaan päivää kotona viettänyt, suurimman osan olin jossain matkalla, joko matkailuautolla tai jollain muulla tavoin.

Toisaalta myös nämä blogiaiheet, joissa melko usein olen käsitellyt kirkkoa ja sen työntekijöitä, alkavat samalla tavalla tympiä. Ei niissä asioissa taida tulla valmista koskaan. Aina olisi jotain kirjoitettavaa, jos niin haluaisi. Mutta haluanko? Asiat eivät näillä minun kirjoittamisillani koskaan tule valiiksi.

Tämäkin blogijutun piti alkuaan syntyä taas aiheen ”pappi” ympärille, kun luin erään luterilaisen blogijutun, jossa aiheena oli ”Papit luulevat itsestään liikoja”. Siinä pohdittiin papin roolia. Onko se palvelijan ja paimen rooli, vai ainaisen voivottelijan ja kyselijän rooli. Jostain muualta luin, että sekoittuuko papilla tämän päivän todellisuudessa liikaa ”arkiminä” ja ”pappiminä” ja unohtuuko siinä elämän myllerryksessä liian usein juuri tuo ”pappiminä” vapaapäivien viettämistä, perheasioita, harrastuksia ja monia muita maallisia iloja tai murheita mietittäessä. Ja jääkö siinä ”arkiminän” voittaessa sitten seurakunta ja seurakuntalaiset – varsinkin ne pappia kipeimmin tarvitsevat seurakuntalaiset – ”lapsipuolen” asemaan. Mutta kuten sanottu, jääköön aiheen perusteellisempi pohdinta myöhempään tai tiedä, tuleeko koskaan.

Tätä kirjoittaessani on ainakin parissa seurakunnassa tulossa papin valitseminen melko piakkoin. Toisessa seurakuntalaiset valitsevat kirkkoherran ja toisessa valinnan tekee seurakuntalaisten valitsema – tosin tässä tapauksessa ei suinkaan yksinomaan sen alueen seurakuntalaisten, minne työntekijä on tulossa, valitsema, vaan laajemman alueen valitsema – valtuusto, joka valitsee ns. toisen papin ja hänelle kanttorin.

Sikäli mikäli olen tulkinnut ilmassa singahtelevia merkkejä oikein, toisessa valinta on hieman oudossa jamassa ja jotkut seurakuntalaiset purnaavat vaaliasetelmaa. Toisessa – tässä tapauksessa onneksi omassa seurakunnassani – valintatilanne on mainio, siellä on edessä positiivinen ongelma. Valittavana on pelkästään hyviä ehdokkaita, joten ei se valinta ainakaan henkilöiden hyvyyden, pätevyyden, vuoksi vaikea tule olemaan. Mutta valinta ei täälläkään silti suinkaan ole helppo. Valitsijat joutuvat valitsemaan sen, mikä on jollakin tavalla fyysisesti ja osin myös henkisesti hajallaan olevalle seurakunnalle tärkeä asia juuri nyt ja jatkossa, tulevaisuudessa, ja kuka noista hyvistä sen työn parhaiten tekee.

Mutta jos siis olisin jatkanut tuota luterilaisten teemaa papeista, jotka luulevat itsestään liikoja, olisin toki saanut siitäkin jonkinlaisia villoja aikaiseksi. Sen olisi taannut syntyperäni (karjalainen), saamani koulutus (pedagogi ja hallintobyrokraatti) ja pitkä elämän kokemukseni. Mutta kuten kirjoitin, tympii hieman jo koko aihe. Jotta olisin edes hieman tyytyväisempi näihin asioihin, meillä pitäisi ainakin jossain päin maatamme lakaista kirkossamme todella suurella luudalla ja tehdä todella radikaaleja henkilöstöratkaisuja. Ja kun tiedän, ettei näin tapahdu, asiat pitänee vain hyväksyä ja tällainen rotkosta huutelu on melko turhaa.

Jos olisin runoilija, nyt olisi varmaan vaikka hyvä paikka siteerata Eino Leinon mainiota Elegiaa. Vaikka en ole runoilija – ainoastaan runoista pitävä – siteeraan silti. Kuinka osuvasti tähänkin hetkeen ja omaan asiaani Eino Leino sanoo runossaan:

"Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini."

tai kuten Leino hieman myöhemmin – ainakin itse tätä tilannetta katsoen – kirjoittaa:

"Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima."

Lopulta Leinokin näytti jo vuonna 1908 kirjoittamassaan runossaan päätyneen lähes samaan lopputulemaan kuin minä:

"Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin."

Aina niin koskettava on tuo Leinon Elegia ja hyvä tällaisen höyrypäisen ihmisen aina silloin tällöin lukea se ja pohtia sen sisältöä. Ja tulihan tässä samalla sivuttua hieman eilisen päivän – Kalevalan päivän – teemaa.

Siispä runojen lukemisen ohessa olen siirtänyt aktiivisuuttani muualla. Hankin jokin aika sitten itselleni vanhan järjestelmäkameran oheen uuden ”lelun” ja sitä olen nyt innolla opetellut käyttämään. Kamerassa on tosin helposti se sama ilmiö, mitä sanottiin aikanaan Excel-taulukkolaskentaohjelmasta ja sen käytöstä. Silloin sanottiin, että ”normaali” ihminen osasi käyttää sen ominaisuuksista ehkä noin 5-10 % tai parhaimmillaan ehkä 20 %. Miksi? No siksi, että ohjelma oli ja se on yhä erittäin monipuolinen ja laaja ja jos ei todella opettele sen käyttöä, perehdy aiheeseen, noin saattaa käydä.

Sama on näiden nykyaikaisten kameroidenkin kanssa. Niissä on niin valtavasti ominaisuuksia, että vie oman aikansa, kunnes oppii käyttämään edes pientä osaa niistä. Ne ovat kameraominaisuuksien lisäksi myös pieniä tietokoneita, jotka vaativat osaamista myös. Sitä opettelua teen nyt koko ajan. Mutta tuossa opettelussa ovat omat hyvätkin puolensa. Sitä tehdessä aivoni saavat mukavaa askaretta ja toivottavasti se edes jonkin verran siirtää dementoitumusta ja älyllistä taantumaani myöhemmäksi.

Kun samaan aikaan olen radikaalisti vähentänyt toimiani täällä nettimaailmassa – osin minusta riippumattomista syistä, kun eräs sivusto kaatua romahti – on vapautunut aika pitänyt täyttää – tai ainakin yrittää täyttää – jollain mielekkäällä puuhalla. Tosin niitä puuhia olisi vaikka muille jakaa – vaikka oman kodin siivoamisessa ja arkistojen selvittämisessä, turhista tavaroista luopumisessa, jne. – mutta kaikkeen ei ole ollut niin kovin suurta halukkuutta. Kumma kyllä! Pieniä asioita on tullut tehtyä, kuten vaikka noin 10-20 vuoden sellaisten asiakirjojen silppuamista, joissa papereissa on jotain henkilökohtaisia tietoja: sotu-, terveys-, vero-, pankki- tai palkkatietoja tai jotain muuta, mitä ei halua muiden luettavaksi. Talon asukkaat alkavat piakkoin varmaan ihmetellä, kun taloyhtiön paperiroskis alkaa täyttyä päivä päivältä paperisilpusta. Se kun tuo silputtu paperimäärä on kuutiotilavuudeltaan moninkertainen arkkeihin verrattuna. Mutta kohta sekin urakka on onneksi tehty.

Matkaesitteet ovat jo valmiina suunnittelua varten.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Hiljalleen olen alkanut koota pöydälle myös karttoja ja matkaesitteitä ja suunnitella tulevia reissuja. Haaveissa olisivat nyt ainakin tulevalle matkailukaudelle Ahvenanmaan ja Viron perusteelliset koluamiset ja pieni mahdollisuus on myös matkailuautolla meno Romaniaan heti keväällä, varsinkin, jos saan matkalle toisen kuskin. Joten ihan mukavaa touhua tämä suunnittelu on tähän jäiden polttelun oheen.

Seuraava blogijuttu tässä blogissa saattaa siis viipyä tai sitten ei. Eihän siihen "synnyttämiseen" yleensä tarvita kuin lievä kiihtyminen jostain asiasta ja siinä se sitten on. Istun koneelle ja kirjoitan. Tosin – kuten jo sanoin edellä – tuo tympiminen hieman hillitsee kirjoittamishaluja. Joten juttuja saattaa tulla tai olla tulematta. Joka tapauksessa keväällä ja kesällä – reissaamisen alettua – kirjoittaminen siirtyy toiseen blogiini, joten katsele silloin vaikka, mitä olen saanut aikaiseksi matkustelemalla tai vaikka matkoja suunnitellemalla blogistani ”H@P matkalla jonnekin”.

Terveisin,
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Kamera ja ukulele - aivovoimistelijani.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

P.S. Meinasi unohtua vielä yksi tällainen välikauden puuhastelu. Nuorimmaiseni – lähtiessään viikko, pari sitten Taiwaniin – jätti minulle yhdeksi askareeksi oman ukulelensä, jotten ihan ikävään kuolisi. Se onkin veikeä vehje opeteltavaksi.

H@P