Eipä tuosta kauaa ole, viisi päivää, kun ilmoitin kyllästyneeni tähän blogikirjoitteluun ja tässä sitä taas ollaan. Tosin jätinhän minä sinne edelliseen blogijuttuun toki takaportin, jota nyt härskisti käytän.
En tosin kiihtynyt mistään tai saanut mitään vastaavaa luomispuuskaa, joka ”oikeuttaisi” taas kirjoittamaan, mutta jotain vastaavaa ehkä kuitenkin. Olen viime päivinä seurannut – ja mitä ilmeisimmin seuraan vielä pitkään – paria, kolmea tällaista samanlaista ”draamaa” omassa kirkossani. Ajattelin nyt kirjoittaa pikkuhiljaa kaikista niistä ja tässä on ensimmäinen. Jatko-osat, jotka kertovat näistä toisista vielä tulevista valinnoista ja tilanteista, ilmestynee sitten joskus.
Kirkossamme tulee aina aika ajoin työpaikkoja auki. Joku on normaali perustehtävä kirkon kentällä, joku saattaa olla korkeammaltakin tasolta. Molempiin tasoihin valitaan vielä tänä vuonna eri ihmisiä, mutta miten tuota ns. ”hörripelia” pelataan etenkin ennen näitä valintoja. Sitä ajattelin tässä hieman pohtia ja tilanteita valintojen jälkeenkin.
Olin juuri äskettäin mukana katsomossa, kun pari tällaista perustason valintaa tehtiin omassa seurakunnassani. Siihenkin liittyi oma dramatiikkansa. Jo alkuasetelma tarjosi eväät draamalle. Auki oli sekä papin että kanttorin toimi. Papin paikkaa haki neljä pätevää pappia, joista vain kaksi kelpuutettiin ns. ehdokassijoille, joista toimenhaltija sitten valitaan. Kanttorin tointa haki kaksi, jotka molemmat pääsivät piispan laatimalle ehdokaslistalle.
Tuo piispan suorittama esivalinta on aina oma mielenkiintoinen episodinsa, joka monesti aiheuttaa omat porinansa. Niin nytkin, kun kaksi hakijaa jätettiin tylysti syrjään. Syitä tällaiseen ei suuremmin kerrottu julkisuuteen, mutta ne, jotka tunsivat nämäkin hakijat, arvasivat syyt. Ne liittyivät todennäköisesti heidän aikaisempaan toimintaansa pappeina ja kirkon työntekijöinä, joista tehtävistä ja samalla pappeudestaankin he sitten enemmän tai vähemmän pakosta joutuivat aikanaan luopumaan. Pappeutensa he olivat saaneet takaisin, mutta jäljet ilmeisesti vielä pelottivat.
Kun sitten jäljellä olevia kahta pappia ja kahta kanttoria tarkasteli hakijoina, tilanne ole mielenkiintoinen. Hakijoina oli selvästi kahtaa ei ”laatua” ja valittavana selvästikin kaksi ”erilaista pakettia”. Toinen paketti edusti kokemusta ja samalla tietysti vanhempaa ikäryhmää ja toinen taasen vastavalmistautuneita ja nuoruutta. Valitsijat olivat jo tuon tilanteen perusteella vaikean paikan edessä: valitako työtekijät muutamaksi vuodeksi vai pitemmäksi aikaa, valitako kokeneita vai nuoria.
Lisämausteen vaikealle valinnalle toi tietoisuus siitä, että toinen ”paketti” sisälsi avioparin eli jos toinen valitaan, pitää valita toinenkin, jotta molemmat tulisivat töihin. Tällöin päättäjille valittavaksi jäi selvästi kaksi erilaista ”pakettia”, joista voisi käyttää tässä lyhyesti nimiä nuorempi ja vanhempi. Ei ollenkaan helppoa valitsijoille.
Kun tuon kohteena olevan seurakunnan aiemmissa työntekijävalinnoissa on menneinä aikoina ollut useita kertoja oma dramatiikkansa, joita on sitten selvitelty melko kauankin niin seurakuntalaisten keskuudessa kuin myös virallisilla tasoilla, tilanne oli varmaan kiusallinen meille monelle – minullekin. Samalla nuo osin turhatkin draamat ja niiden seuraukset – aikanaan tehdyt valinnat – ovat menneinä vuosina aiheuttaneet ihan tarpeetonta hajaannusta ja eripuraa, joka on vaikeuttanut kaikkien työtä ja koko seurakuntaelämää. Siksi olisi toivonut, että nyt olisi päästy ilman draamaa edes tämä valinta läpi.
Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan. Itse olen oman elämäni aikana ollut mukana valintatilanteissa sekä valitsijana että myös valinnan kohteena ja oppinut yhden perusasian: mikään ei yleensä koskaan ole täysin varmaa, ennen kuin valinta on tapahtunut. Vaikka mitä voi tapahtua ennen sitä. Niin nytkin.
Suurin osa paikalle kokoontuneista – ainakin yleisöstä, päättäjistä en tiedä – olivat täysin tietämättömiä tapahtumasta, jolla oli dramaattinen vaikutus koko prosessiin. Tämä ilmoitettiin paikallaolijoille – siis myös läsnä oleville haastatteluun tulleille kolmelle hakijalle – vasta kokouksen alussa: yksi tointa hakeneista papeista (siis toinen kahdesta) oli peruuttanut hakemuksensa. Tietoa ei ollut kerrottu siis edes hakijoille, joiden olisi ollut etenkin tässä tilanteessa hyvä tietää kokonaiskuva ennen vaalitapahtumaa ja jopa ennen kokouksen alkamista.
Tapahtumat etenivät sen jälkeen hieman erikoisin kääntein, kun läsnä olevia hakijoita aiottiin haastatella ja heidät poistettiin kokoustilasta odottamaan vuoroaan. Koska selvästi edessä oli aiemman tiedon perusteella ”joko-tai” -tilanne, mikä nyt oli selvästi vaihtunut toisenlaiseksi, tilanne synkkeni ja dramatisoitui silmissä. Ainutta pappishakijaa ei olisi voitu valita ilman, että hänen vaimonsakin olisi tullut valituksi. Tai kääntäen, häntä ei olisi voitu jättää valitsematta, koska silloin seurakuntaa ei olisi saatu pappia ja valinta oli säädösten mukaan pakko tehdä nyt tuossa kokouksessa.
Melko odotetusti kaiken tämän tiedon julkistamisen jälkeen toinen kanttorihakijoistakin ilmoitti, ettei ole käytettävissä valintaa tehtäessä. Ja valinta alkoi siltäkin osin olla melko selvää, vaikkakin tiedossa olevien asioiden julkistaminen jätettiin jostain syystä liian myöhään. Laillisesti kyllä varmaankin, mutta inhimillisesti ajatellen toimittiin varmaan hieman hölmösti.
Tilanne muodostui kiusalliseksi senkin vuoksi, että draama sai käsikirjoitukseensa sellaisia kuvioita, joihin kukaan läsnä olevista päättäjistä ei voinut mitenkään vaikuttaa eikä oikein varautuakaan. Mikäli hakijoina olisi ollut kaikki alkuperäiset ehdokaslistalla olleet, edessä olisi ollut selkeästi vaali kahden välillä, mutta nyt tilanne vyörytettiin valitsijoiden eteen väkipakolla. Silloin asiaan tulee aina karvas sivumaku, vaikka valinta olisikin oikea ja hyvä.
En ryhdy arvailemaan – koska en asiaa tiedä – miten tuossa valinnassa olisi käynyt, jos siihen olisi päädytty, mutta ainakaan se ei olisi ollut hakijoiden osalta niin dramaattista, kuin nyt tapahtui. Nyt valtuusto totesi syntyneen tosiasian ja valitsi toimenhakijat sen mukaan: valituksi tuli nuori aviopari, mikä valinta oli sekin hyvä ja varmasti suurelle osaa seurakunnan jäseniä ihan mieluinen ja myös seurakunnan tulevaisuudelle toivoa antava.
Samalla tietysti tapahtunut oli toisaalta myös melkoista draamaa, koska sivuun jäi toinen hyvä ihminen, joka oli valmistautunut tehtävään usean vuoden ajan, kouluttanut itseään oman toisen työn ohessa ja uhrannut paljon asian eteen sekä osoittanut olevansa siihen myös kelvollinen.
Mutta tällaista tämä valintatilanne usein on. Kuten edellä kerroin, olen itse ollut mukana myös valinnan kohteena ja kokenut melkein samanlaista. Silloin eräässä työpaikassa, jota hain, hakijoita oli kymmenkunta ja heistä kutsuttiin muistaakseni kaksi, kolme haastatteluun ja testiin, joista myös selvisin todella hyvin. Kukaan ei vai ennakkotiedusteluistani huolimatta ollut kertonut minulle totuutta, että paikka oli jo ”pedattu” toiselle eikä minulla ihan oikeasti ollut mitään mahdollisuuksia saada sitä.
Muistan, että valinnan jälkeen – jäin siis toiselle sijalle, varasijalle, taakse jäi seitsemän hakijaa joukossa pari kasvatustieteiden tohtoriakin – kesti kotvan selvitä tuostakin episodista, mutta kai sitä silloinkin piti vain ajatella, että Luoja oli ajatellut minulle jotain muuta käyttöä.
Ei siinä oikein auttanut jäädä ”lillumaan liemeensä”, vaan piti jatkaa elämää ja matkaansa. Muistan, etten kertonut tuota episodia silloin edes omille aikuisille pojilleni tai hyville ystävillekään, kuin vasta kotvan kuluttua, kun olin ensin ”puistellut vedet turkistani”. Ja heistäkin vain ystäville, pojat saavat lukea tarinan vasta nyt, muutama vuosi tapahtuman jälkeen, mikä kertonee, etteivät tuollaiset tapahtumat kenellekään – minullekaan – helppoja ole ja se, mitä ihminen silloin tarvitsee, on juuri ystäviä ja läheisiä ja heidän rakastavaa tukeaan.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
En tosin kiihtynyt mistään tai saanut mitään vastaavaa luomispuuskaa, joka ”oikeuttaisi” taas kirjoittamaan, mutta jotain vastaavaa ehkä kuitenkin. Olen viime päivinä seurannut – ja mitä ilmeisimmin seuraan vielä pitkään – paria, kolmea tällaista samanlaista ”draamaa” omassa kirkossani. Ajattelin nyt kirjoittaa pikkuhiljaa kaikista niistä ja tässä on ensimmäinen. Jatko-osat, jotka kertovat näistä toisista vielä tulevista valinnoista ja tilanteista, ilmestynee sitten joskus.
Kirkossamme tulee aina aika ajoin työpaikkoja auki. Joku on normaali perustehtävä kirkon kentällä, joku saattaa olla korkeammaltakin tasolta. Molempiin tasoihin valitaan vielä tänä vuonna eri ihmisiä, mutta miten tuota ns. ”hörripelia” pelataan etenkin ennen näitä valintoja. Sitä ajattelin tässä hieman pohtia ja tilanteita valintojen jälkeenkin.
Olin juuri äskettäin mukana katsomossa, kun pari tällaista perustason valintaa tehtiin omassa seurakunnassani. Siihenkin liittyi oma dramatiikkansa. Jo alkuasetelma tarjosi eväät draamalle. Auki oli sekä papin että kanttorin toimi. Papin paikkaa haki neljä pätevää pappia, joista vain kaksi kelpuutettiin ns. ehdokassijoille, joista toimenhaltija sitten valitaan. Kanttorin tointa haki kaksi, jotka molemmat pääsivät piispan laatimalle ehdokaslistalle.
Tuo piispan suorittama esivalinta on aina oma mielenkiintoinen episodinsa, joka monesti aiheuttaa omat porinansa. Niin nytkin, kun kaksi hakijaa jätettiin tylysti syrjään. Syitä tällaiseen ei suuremmin kerrottu julkisuuteen, mutta ne, jotka tunsivat nämäkin hakijat, arvasivat syyt. Ne liittyivät todennäköisesti heidän aikaisempaan toimintaansa pappeina ja kirkon työntekijöinä, joista tehtävistä ja samalla pappeudestaankin he sitten enemmän tai vähemmän pakosta joutuivat aikanaan luopumaan. Pappeutensa he olivat saaneet takaisin, mutta jäljet ilmeisesti vielä pelottivat.
Kun sitten jäljellä olevia kahta pappia ja kahta kanttoria tarkasteli hakijoina, tilanne ole mielenkiintoinen. Hakijoina oli selvästi kahtaa ei ”laatua” ja valittavana selvästikin kaksi ”erilaista pakettia”. Toinen paketti edusti kokemusta ja samalla tietysti vanhempaa ikäryhmää ja toinen taasen vastavalmistautuneita ja nuoruutta. Valitsijat olivat jo tuon tilanteen perusteella vaikean paikan edessä: valitako työtekijät muutamaksi vuodeksi vai pitemmäksi aikaa, valitako kokeneita vai nuoria.
Lisämausteen vaikealle valinnalle toi tietoisuus siitä, että toinen ”paketti” sisälsi avioparin eli jos toinen valitaan, pitää valita toinenkin, jotta molemmat tulisivat töihin. Tällöin päättäjille valittavaksi jäi selvästi kaksi erilaista ”pakettia”, joista voisi käyttää tässä lyhyesti nimiä nuorempi ja vanhempi. Ei ollenkaan helppoa valitsijoille.
Kun tuon kohteena olevan seurakunnan aiemmissa työntekijävalinnoissa on menneinä aikoina ollut useita kertoja oma dramatiikkansa, joita on sitten selvitelty melko kauankin niin seurakuntalaisten keskuudessa kuin myös virallisilla tasoilla, tilanne oli varmaan kiusallinen meille monelle – minullekin. Samalla nuo osin turhatkin draamat ja niiden seuraukset – aikanaan tehdyt valinnat – ovat menneinä vuosina aiheuttaneet ihan tarpeetonta hajaannusta ja eripuraa, joka on vaikeuttanut kaikkien työtä ja koko seurakuntaelämää. Siksi olisi toivonut, että nyt olisi päästy ilman draamaa edes tämä valinta läpi.
Mutta aina ei käy niin kuin toivotaan. Itse olen oman elämäni aikana ollut mukana valintatilanteissa sekä valitsijana että myös valinnan kohteena ja oppinut yhden perusasian: mikään ei yleensä koskaan ole täysin varmaa, ennen kuin valinta on tapahtunut. Vaikka mitä voi tapahtua ennen sitä. Niin nytkin.
Suurin osa paikalle kokoontuneista – ainakin yleisöstä, päättäjistä en tiedä – olivat täysin tietämättömiä tapahtumasta, jolla oli dramaattinen vaikutus koko prosessiin. Tämä ilmoitettiin paikallaolijoille – siis myös läsnä oleville haastatteluun tulleille kolmelle hakijalle – vasta kokouksen alussa: yksi tointa hakeneista papeista (siis toinen kahdesta) oli peruuttanut hakemuksensa. Tietoa ei ollut kerrottu siis edes hakijoille, joiden olisi ollut etenkin tässä tilanteessa hyvä tietää kokonaiskuva ennen vaalitapahtumaa ja jopa ennen kokouksen alkamista.
Tapahtumat etenivät sen jälkeen hieman erikoisin kääntein, kun läsnä olevia hakijoita aiottiin haastatella ja heidät poistettiin kokoustilasta odottamaan vuoroaan. Koska selvästi edessä oli aiemman tiedon perusteella ”joko-tai” -tilanne, mikä nyt oli selvästi vaihtunut toisenlaiseksi, tilanne synkkeni ja dramatisoitui silmissä. Ainutta pappishakijaa ei olisi voitu valita ilman, että hänen vaimonsakin olisi tullut valituksi. Tai kääntäen, häntä ei olisi voitu jättää valitsematta, koska silloin seurakuntaa ei olisi saatu pappia ja valinta oli säädösten mukaan pakko tehdä nyt tuossa kokouksessa.
Melko odotetusti kaiken tämän tiedon julkistamisen jälkeen toinen kanttorihakijoistakin ilmoitti, ettei ole käytettävissä valintaa tehtäessä. Ja valinta alkoi siltäkin osin olla melko selvää, vaikkakin tiedossa olevien asioiden julkistaminen jätettiin jostain syystä liian myöhään. Laillisesti kyllä varmaankin, mutta inhimillisesti ajatellen toimittiin varmaan hieman hölmösti.
Tilanne muodostui kiusalliseksi senkin vuoksi, että draama sai käsikirjoitukseensa sellaisia kuvioita, joihin kukaan läsnä olevista päättäjistä ei voinut mitenkään vaikuttaa eikä oikein varautuakaan. Mikäli hakijoina olisi ollut kaikki alkuperäiset ehdokaslistalla olleet, edessä olisi ollut selkeästi vaali kahden välillä, mutta nyt tilanne vyörytettiin valitsijoiden eteen väkipakolla. Silloin asiaan tulee aina karvas sivumaku, vaikka valinta olisikin oikea ja hyvä.
En ryhdy arvailemaan – koska en asiaa tiedä – miten tuossa valinnassa olisi käynyt, jos siihen olisi päädytty, mutta ainakaan se ei olisi ollut hakijoiden osalta niin dramaattista, kuin nyt tapahtui. Nyt valtuusto totesi syntyneen tosiasian ja valitsi toimenhakijat sen mukaan: valituksi tuli nuori aviopari, mikä valinta oli sekin hyvä ja varmasti suurelle osaa seurakunnan jäseniä ihan mieluinen ja myös seurakunnan tulevaisuudelle toivoa antava.
Samalla tietysti tapahtunut oli toisaalta myös melkoista draamaa, koska sivuun jäi toinen hyvä ihminen, joka oli valmistautunut tehtävään usean vuoden ajan, kouluttanut itseään oman toisen työn ohessa ja uhrannut paljon asian eteen sekä osoittanut olevansa siihen myös kelvollinen.
Mutta tällaista tämä valintatilanne usein on. Kuten edellä kerroin, olen itse ollut mukana myös valinnan kohteena ja kokenut melkein samanlaista. Silloin eräässä työpaikassa, jota hain, hakijoita oli kymmenkunta ja heistä kutsuttiin muistaakseni kaksi, kolme haastatteluun ja testiin, joista myös selvisin todella hyvin. Kukaan ei vai ennakkotiedusteluistani huolimatta ollut kertonut minulle totuutta, että paikka oli jo ”pedattu” toiselle eikä minulla ihan oikeasti ollut mitään mahdollisuuksia saada sitä.
Muistan, että valinnan jälkeen – jäin siis toiselle sijalle, varasijalle, taakse jäi seitsemän hakijaa joukossa pari kasvatustieteiden tohtoriakin – kesti kotvan selvitä tuostakin episodista, mutta kai sitä silloinkin piti vain ajatella, että Luoja oli ajatellut minulle jotain muuta käyttöä.
Ei siinä oikein auttanut jäädä ”lillumaan liemeensä”, vaan piti jatkaa elämää ja matkaansa. Muistan, etten kertonut tuota episodia silloin edes omille aikuisille pojilleni tai hyville ystävillekään, kuin vasta kotvan kuluttua, kun olin ensin ”puistellut vedet turkistani”. Ja heistäkin vain ystäville, pojat saavat lukea tarinan vasta nyt, muutama vuosi tapahtuman jälkeen, mikä kertonee, etteivät tuollaiset tapahtumat kenellekään – minullekaan – helppoja ole ja se, mitä ihminen silloin tarvitsee, on juuri ystäviä ja läheisiä ja heidän rakastavaa tukeaan.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti