Olen kirjoittanut näitä blogijuttuja, joita joskus nimitin myös jupinoiksi, jo monta vuotta. Aiheet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta selvästikin yksi kirjoitusten kohde on melko usein kohonnut ylitse muiden, kirkko – ja tällä tarkoitan kyllä molempia kansallisia kirkkojamme. Vaikka kaiketi toista olen jostain syystä käsitellyt ehkä kuitenkin enemmän.
Usein näitä – enemmän omia ajatuksiani selventämään, kuin muitten ajatuksi sotkemaan, tarkoitettuja – jupinoita on muiden taholta sanottu vihjaileviksi. Niissä ei siis ole heidän mielestä sanottu suoraan joitain asioita. Varmaankin on näin, ainakin osittain. En tosin pelkää käsitellä aihetta kuin aihetta, mutta vältän usein sanomasta asiaa ihan suoraan jotain nimettyä henkilöä loukkaavasti. Ihan vaan oman oikeusturvankin kannalta. Se, onko kohde minulle tuttu tai jonkinasteinen kaverikin, ei vaikuta asiaan. Ystävistä en silti varmaan kirjoittaisi ihan näin.
Tällaisessa tilanteessa saattaa joillekin helposti syntyä tunne, että vihjailen, kun en sano suoraan, että joku on homo ja toinen juoppo – vai olisikohan se sittenkin ollut toisinpäin – ja joku kenties vaikka molempia. Maallistuneeseen maahamme on viime vuosina – lähinnä kai tämän maailmoja syleilevän some-love-ilmiön mukanaan tuomana – syntynyt jonkinlainen ryhmä, jota nimittäisin vaikka "yltiöliberaalisiksi suvaitsevaisiksi", jotka kuitenkaan eivät siis suvaitse niitä, jotka eivät suvaitse heitä. Heiltä saan usein ja helposti ”palautetta” näistä kirjoituksistani. Ilmeisesti siksi, että he "suvaitsevat" kirkonkin töihin juuri noita ihmisiä, joita toisinaan helposti kritisoin.
Tuttavapiirissänikin on joitakin tuon ryhmän edustajia, siis noita suvaitsevaisia, jotka toisinaan tosin yrittävät oikeassa elämässä – siis "livenä" – olla minua tuntematta tai ainakin tiukan paikan tullen kieltävät tuntevansa minua tai ainakin kuvainnollisesti vaihtavat tarvittaessa vaikka kadun toiselle puolelle, jos olen jostain asiasta tai mahdollisesti jostain fiktiivisestä tai lähes todellisesta henkilöstä kirjoittanut heidän mielestään oudosti. Joskus joku pullauttaa taikka ainakin uhkaa pullauttaa minut pois omalta some-sivultaan. Saatan siis kirjoitella heidän mielestään oudosti ainakin näissä tapauksissa, mutta väliäkö sillä. Oudosti tarkoittaa tässä hieman henkilöstä riippuen mm. asiantuntemattomasti, suvaitsemattomasti, ammattitaidottomasti, jne. Harvemmin kuitenkaan kukaan on varsinaisesti valehtelijaksikaan haukkunut. Liekö turvannut näin omaa oikeuturvaansa.
Tuo toisten syyttäminen joksikin lienee yksi näiden ultra-suvaitsevaisten tapa kertoa minulle ja mahdollisesti muille, että olen siis sellainen – nykytermillä määritelty – suvaitsematon. Psykologiassa taitaa tuollekin olla jokin termi, olikohan se siirtäminen, toisen syyllistäminen vai oliko se projektio. Mutta useinhan juuri esimerkiksi neuroottiset tai myös muutoin kypsymättömät tai narsismiin taipuvaiset tyypit käyttävät - ainakin kai noiden psykologien mielestä - juuri tällaisia menetelmiä kieltäessään uhan ja yrittäessään siirtää vastuun muualle - toiseen henkilöön tai kohteeseen.
Viime aikoina eräässä pienessä osassa suomalaista julkisuutta – eräänlaisella kirkollisella ankkalammilla – on keskusteltu railakkaasti alkoholista ja sen käyttämisestä. Monesti tällaisissa keskusteluissa on taustalla jokin selkeä syy – vanhan sanonnan mukaan "ei savua ilman tulta". Joskus keskustelu – johtuen juuri näistä oikeudellisista asioista – ei avaudu millään lailla kaikille keskusteluun osallisille ja siitä seuraa helposti, että toiset puhuvat asiasta ja toiset Asiasta. Eli taas sananlaskua mukaillen, "toiset puhuvat aidasta, toiset aidan seipäistä". Seurasin erästä tällaista keskustelua, jossa taustalla todennäköisesti on eräs lähiaikoina vastaan tuleva valintatilanne. Valitako tehtävää hoitamaan henkilö, joka on osoittautunut – ainakin oman työhistoriansa perusteella ja ainakin joillekin "asioista tietäville" – "lievästi sanoen" ongelmalliseksi, vai mitä pitäisi tehdä?
Ongelmaksi koetaan usein vaikka juuri tuo edellä aiemmin mainittu juopottelu, joka sitten helposti johtaa monenlaisiin muihin ongelmiin, poissaoloihin, rattijuopumukseen, häiriökäyttäytymiseen, jne. Toinen ongelmaksi koettu asia – etenkin kirkon piirissä – on sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuneisuus. Ongelma lienee saman tapainen molemmissa kirkoissa, vaikkakin toisessa ei taida naispappeus olla sen suurempi ongelma ollenkaan. Tosin sinnekin on jo tulossa takaisin alkukirkon naisdiakonisuus – ainakin jossain päin maailmaa.
Erilaisten arvelujen, huhujen ja juorujen mukaan maassamme on paljon – kirkon kannalta katsottuna – sopimattomalla tavalla, kirkon alkuperäisen opin ja opetuksen sekä perinteen vastaisesti ajateltuna väärällä tavalla sukupuolisesti suuntautuneita kirkon työntekijöitä. Osa perustyössä, osa varsin korkeillakin kirkollisilla paikoilla. Osa heistä lienee enemmän tai vähemmän ns. julkitapauksia, osa vielä kaapissa olevia – ainakin omasta mielestään. Osan menneisyys – aiempi railakas elämä ja siellä tapahtuneet nykyhetken kannalta ongelmalliset asiat – on julkisuudesta poispyyhitty, sitä tai niitä ei ole olemassakaan. Nykyisyys on sitten niin verhottua, koristelua ja voi kai sitten myös sanoa niin valheellista, kuin se vain on mahdollista.
Tämän lisäksi maassamme on molemmissa kirkoissa lukuisa joukko alkoholiongelmaisia kirkon työntekijöitä. Eräs blogisti todisti varsin vakuuttavasti, että toisessa kansallisessa kirkossa niitä lienee lähes kymmenkertainen määrä verrattuna siihen toiseen. Joten ongelmia lienee jossakin päin maatamme ja niiden tulemista kauhistellaan ja pelätään taas jossakin.
En ole missään nähnyt varmoja prosentuaalisia lukuja siitä, paljonko maamme populaatiosta on vaikkapa homoseksuaalisesti suuntautuneita. Joskus olen kuullut puhuttavan luvuista, jotka kaikki ovat kuitenkin olleet alle viiden prosentin. Mielenkiintoista olisi myös tietää, millainen prosenttiosuus noita samoja ihmisiä on kirkon palveluksessa ja pitääkö paikkansa, että toisessa kirkoista tuokin prosenttiosuus on huomattavasti suurempi kuin toisessa.
Jos nuo prosenttiluvut kummassakin tapauksessa ihan oikeasti ovat tuollaisia, kirkon ja sen päättäjien pitäisi nopsaan pohtia niiden syitä ja seurauksia. Miten korjata tilannetta, estää asioiden haittavaikutuksia tai vaikkapa tuossa alkoholiongelmassa, kuinka hoitaa ihmisiä kuntoon.
Joskus nämä kaksi kirkon opin kannalta ongelmallista asiaa ovat kaiken lisäksi sitten nivoutuneet yhteen ja samaan persoonaan ja silloin ongelmien esiintymisen ja niiden julkitulemisen mahdollisuus tuplaantuu. Voin hyvin kuvitella, miltä valitsijoista – tai ainakin niistä seurakuntalaisista, jotka asian tiedostavat ja joille tällaiset asiat ovat vieraita – tuntuu tässä tilanteessa.
Osittain elämme joissain päin maata melko sekasortoisissa tilanteissa, seurakunnissakin, mistä myös media on kertonut laajemminkin kansalle. Monenlaisia väärinkäytöksiä ja ongelmia on ilmaantunut, toisinaan on tarvittu virkavaltaakin asioita selvittämään. Mitenkään kaukana eivät ole nekään ajat, kun eräänkin kirkon työntekijä jossain päin Suomea poikaystävineen räyhäsi kirkonmäellä, jossa hän asui kirkon lähellä ja aiheutti melkoista hämminkiä seurakuntalaisten keskuudessa. En tiedä, oliko kyse vain jommasta kummasta em. ongelmasta vai molemmista. Tiedä häntä! Poliisia ei tarvittu, mutta seurakunta saatiin sekaisin ja osin hajalle.
Asian tekee yleisesti ottaen sitten vieläkin vaikeammaksi – ainakin toisessa kansallisessa kirkossamme – se, että seurakunnan työntekijän valintaan pääsee vaikuttamaan joku muu kuin se taho, joka varsinaisen valinnan suorittaa. Joku korkeampi taho seuloo hakijat ja antaa oman diktatorisen päätöksensä siitä, ketkä ovat kelvollisia hänen mielestään paikkaa hakemaan. Kovinkaan suuria perusteluja tuolle eroittelevalle ja valikoivalle päätökselle ei edes sitten vaadita. Kun esivalinta on tältä osin sitten tehty, varsinaiset valitsijat – hieman tilanteesta riippuen joko seurakuntalaiset tai seurakunnan valtuusto – valitsevat sitten työntekijän. Pahimmillaan edessä ei ole edes tilannetta "ota tai jätä", on vain "ota". Asia voidaan jopa nähdä halutessaan niin, että esivalinnalla halutaan vaikuttaa vahvasti valintaan ja saada seurakunta sekaisin, minkä ei missään tapauksessa pitäisi olla esivalitsijan agendalla.
Ja jottei asia olisi sitten liian helppo, tuohon "esivalintaan" voi vaikuttaa moni – voisko sanoa varsinaista valintaa koskien kirkon opetusta ja oppia koskematon aivan ulkopuolinen asia – vaikkapa joku asia esivalitsijan omassa elämässä. Ihmisiä hekin ovat - heikkouksineen ja vahvuuksineen. Jos esivalitsijalla itsellään on esimerkiksi jokin oma henkilökohtainen ongelmansa tai elämäntilanne – kenties samantapainen kuin vaikka valittavalla tai joku muu vastaava – valintatilanne saattaa muodostua – sanoisinko – "todella mielenkiintoiseksi". Mutta myös kestämättömäksi varsinaisille valitsijoille. Heillä kun ei ole valittavana montaakaan muuta vaihtoehtoa.
Viime aikoin on nähty tällaisiakin valintoja ja lisää lienee tulossa. Silloin kun valinnan tekee seurakuntalaiset, ainoa vaihtoehto on asettaa oma ulkopuolinen ehdokas, joka tosin pitää myös olla tuon "esiraadin" hyväksymä ja siksi ei aina johda toivottuun tulokseen. Silloin kun valinnan tekee valtuusto, valinnanmahdollisuudet ovatkin sitten melko vähissä, koska ulkopuolista hakijaa mukaan ei saada laillisesti millään. On valittava niistä, jotka listalla ovat tai jätettävä kokonaan valinta jostain perustellusta syytä suorittamatta.
Onneksi kaikki valinnat eivät suinkaan ole tuollaisia "ongelmavalintoja". Tälläkin hetkellä eräässä tällaisessa samanlaisessa valinnassa on valittavina pelkästään hyviä ja erittäin hyviä, ellei jopa loistavia, joten valitsijoilla on tältä osin helppo tehtävä. Vaikeaksi valinnan tekee varmaan joku muu, vaikkapa se, mitä asiaa valinnassa pitäisi nyt painottaa: nykyisyyttä vai tulevaisuutta, pysyvyyttä vai vaihtuvuutta, turvallisuutta vai hieman epävarmuutta, nuoruuta vai vanhuutta, jne.
Mutta kokonaisuutenaan näille asiolle pitäisi kyllä tehdä jotain, vaikka varsinaisesti demokratia ei kirkkojen piirissä kuulu kuin vain ilmeisesti toiselle kansalliselle kirkolle. Toisessa sitä ei ole koskaan ollutkaan ja nykyinenkin on eräänlaista läntistä lainaa toiselta kansalliselta kirkolta ja on osin melko torso, hyvä ettei jopa toimimaton. Toisen kansallisen kirkon periaatteina on ollut jo vuosisatoja ns. synodaalisuus, mutta se taas edellyttää erilaisten perusasioiden kunnossa oloa ja toimimista, päätöksentekijöiden juohevaa ja hyvää – hedelmällistä – yhteistyötä, jota ei ainakaan maassamme ole aikoihin nähty.
Synodaalisuudesta kirjoitin vast'ikään oman blogijutun ("Demokraattisuus versus synodaalisuus"), joten siitä ei sen enempää. Toivottavasti asiat saadaan kuitenkin edes jossain määrin kuntoon, sillä siihenkin olisi lähiaikoina "hyvä sauma" – johtuen juuri siitä, että tietynlaista vaihtuvuutta, valintoja nekin – on tapahtumassa. Epäilen silti asian toteutumista vahvasti, mutta aika näyttää senkin.
Usein näitä – enemmän omia ajatuksiani selventämään, kuin muitten ajatuksi sotkemaan, tarkoitettuja – jupinoita on muiden taholta sanottu vihjaileviksi. Niissä ei siis ole heidän mielestä sanottu suoraan joitain asioita. Varmaankin on näin, ainakin osittain. En tosin pelkää käsitellä aihetta kuin aihetta, mutta vältän usein sanomasta asiaa ihan suoraan jotain nimettyä henkilöä loukkaavasti. Ihan vaan oman oikeusturvankin kannalta. Se, onko kohde minulle tuttu tai jonkinasteinen kaverikin, ei vaikuta asiaan. Ystävistä en silti varmaan kirjoittaisi ihan näin.
Tällaisessa tilanteessa saattaa joillekin helposti syntyä tunne, että vihjailen, kun en sano suoraan, että joku on homo ja toinen juoppo – vai olisikohan se sittenkin ollut toisinpäin – ja joku kenties vaikka molempia. Maallistuneeseen maahamme on viime vuosina – lähinnä kai tämän maailmoja syleilevän some-love-ilmiön mukanaan tuomana – syntynyt jonkinlainen ryhmä, jota nimittäisin vaikka "yltiöliberaalisiksi suvaitsevaisiksi", jotka kuitenkaan eivät siis suvaitse niitä, jotka eivät suvaitse heitä. Heiltä saan usein ja helposti ”palautetta” näistä kirjoituksistani. Ilmeisesti siksi, että he "suvaitsevat" kirkonkin töihin juuri noita ihmisiä, joita toisinaan helposti kritisoin.
Tuttavapiirissänikin on joitakin tuon ryhmän edustajia, siis noita suvaitsevaisia, jotka toisinaan tosin yrittävät oikeassa elämässä – siis "livenä" – olla minua tuntematta tai ainakin tiukan paikan tullen kieltävät tuntevansa minua tai ainakin kuvainnollisesti vaihtavat tarvittaessa vaikka kadun toiselle puolelle, jos olen jostain asiasta tai mahdollisesti jostain fiktiivisestä tai lähes todellisesta henkilöstä kirjoittanut heidän mielestään oudosti. Joskus joku pullauttaa taikka ainakin uhkaa pullauttaa minut pois omalta some-sivultaan. Saatan siis kirjoitella heidän mielestään oudosti ainakin näissä tapauksissa, mutta väliäkö sillä. Oudosti tarkoittaa tässä hieman henkilöstä riippuen mm. asiantuntemattomasti, suvaitsemattomasti, ammattitaidottomasti, jne. Harvemmin kuitenkaan kukaan on varsinaisesti valehtelijaksikaan haukkunut. Liekö turvannut näin omaa oikeuturvaansa.
Tuo toisten syyttäminen joksikin lienee yksi näiden ultra-suvaitsevaisten tapa kertoa minulle ja mahdollisesti muille, että olen siis sellainen – nykytermillä määritelty – suvaitsematon. Psykologiassa taitaa tuollekin olla jokin termi, olikohan se siirtäminen, toisen syyllistäminen vai oliko se projektio. Mutta useinhan juuri esimerkiksi neuroottiset tai myös muutoin kypsymättömät tai narsismiin taipuvaiset tyypit käyttävät - ainakin kai noiden psykologien mielestä - juuri tällaisia menetelmiä kieltäessään uhan ja yrittäessään siirtää vastuun muualle - toiseen henkilöön tai kohteeseen.
Viime aikoina eräässä pienessä osassa suomalaista julkisuutta – eräänlaisella kirkollisella ankkalammilla – on keskusteltu railakkaasti alkoholista ja sen käyttämisestä. Monesti tällaisissa keskusteluissa on taustalla jokin selkeä syy – vanhan sanonnan mukaan "ei savua ilman tulta". Joskus keskustelu – johtuen juuri näistä oikeudellisista asioista – ei avaudu millään lailla kaikille keskusteluun osallisille ja siitä seuraa helposti, että toiset puhuvat asiasta ja toiset Asiasta. Eli taas sananlaskua mukaillen, "toiset puhuvat aidasta, toiset aidan seipäistä". Seurasin erästä tällaista keskustelua, jossa taustalla todennäköisesti on eräs lähiaikoina vastaan tuleva valintatilanne. Valitako tehtävää hoitamaan henkilö, joka on osoittautunut – ainakin oman työhistoriansa perusteella ja ainakin joillekin "asioista tietäville" – "lievästi sanoen" ongelmalliseksi, vai mitä pitäisi tehdä?
Erilaisten arvelujen, huhujen ja juorujen mukaan maassamme on paljon – kirkon kannalta katsottuna – sopimattomalla tavalla, kirkon alkuperäisen opin ja opetuksen sekä perinteen vastaisesti ajateltuna väärällä tavalla sukupuolisesti suuntautuneita kirkon työntekijöitä. Osa perustyössä, osa varsin korkeillakin kirkollisilla paikoilla. Osa heistä lienee enemmän tai vähemmän ns. julkitapauksia, osa vielä kaapissa olevia – ainakin omasta mielestään. Osan menneisyys – aiempi railakas elämä ja siellä tapahtuneet nykyhetken kannalta ongelmalliset asiat – on julkisuudesta poispyyhitty, sitä tai niitä ei ole olemassakaan. Nykyisyys on sitten niin verhottua, koristelua ja voi kai sitten myös sanoa niin valheellista, kuin se vain on mahdollista.
Tämän lisäksi maassamme on molemmissa kirkoissa lukuisa joukko alkoholiongelmaisia kirkon työntekijöitä. Eräs blogisti todisti varsin vakuuttavasti, että toisessa kansallisessa kirkossa niitä lienee lähes kymmenkertainen määrä verrattuna siihen toiseen. Joten ongelmia lienee jossakin päin maatamme ja niiden tulemista kauhistellaan ja pelätään taas jossakin.
En ole missään nähnyt varmoja prosentuaalisia lukuja siitä, paljonko maamme populaatiosta on vaikkapa homoseksuaalisesti suuntautuneita. Joskus olen kuullut puhuttavan luvuista, jotka kaikki ovat kuitenkin olleet alle viiden prosentin. Mielenkiintoista olisi myös tietää, millainen prosenttiosuus noita samoja ihmisiä on kirkon palveluksessa ja pitääkö paikkansa, että toisessa kirkoista tuokin prosenttiosuus on huomattavasti suurempi kuin toisessa.
Jos nuo prosenttiluvut kummassakin tapauksessa ihan oikeasti ovat tuollaisia, kirkon ja sen päättäjien pitäisi nopsaan pohtia niiden syitä ja seurauksia. Miten korjata tilannetta, estää asioiden haittavaikutuksia tai vaikkapa tuossa alkoholiongelmassa, kuinka hoitaa ihmisiä kuntoon.
Joskus nämä kaksi kirkon opin kannalta ongelmallista asiaa ovat kaiken lisäksi sitten nivoutuneet yhteen ja samaan persoonaan ja silloin ongelmien esiintymisen ja niiden julkitulemisen mahdollisuus tuplaantuu. Voin hyvin kuvitella, miltä valitsijoista – tai ainakin niistä seurakuntalaisista, jotka asian tiedostavat ja joille tällaiset asiat ovat vieraita – tuntuu tässä tilanteessa.
Osittain elämme joissain päin maata melko sekasortoisissa tilanteissa, seurakunnissakin, mistä myös media on kertonut laajemminkin kansalle. Monenlaisia väärinkäytöksiä ja ongelmia on ilmaantunut, toisinaan on tarvittu virkavaltaakin asioita selvittämään. Mitenkään kaukana eivät ole nekään ajat, kun eräänkin kirkon työntekijä jossain päin Suomea poikaystävineen räyhäsi kirkonmäellä, jossa hän asui kirkon lähellä ja aiheutti melkoista hämminkiä seurakuntalaisten keskuudessa. En tiedä, oliko kyse vain jommasta kummasta em. ongelmasta vai molemmista. Tiedä häntä! Poliisia ei tarvittu, mutta seurakunta saatiin sekaisin ja osin hajalle.
Asian tekee yleisesti ottaen sitten vieläkin vaikeammaksi – ainakin toisessa kansallisessa kirkossamme – se, että seurakunnan työntekijän valintaan pääsee vaikuttamaan joku muu kuin se taho, joka varsinaisen valinnan suorittaa. Joku korkeampi taho seuloo hakijat ja antaa oman diktatorisen päätöksensä siitä, ketkä ovat kelvollisia hänen mielestään paikkaa hakemaan. Kovinkaan suuria perusteluja tuolle eroittelevalle ja valikoivalle päätökselle ei edes sitten vaadita. Kun esivalinta on tältä osin sitten tehty, varsinaiset valitsijat – hieman tilanteesta riippuen joko seurakuntalaiset tai seurakunnan valtuusto – valitsevat sitten työntekijän. Pahimmillaan edessä ei ole edes tilannetta "ota tai jätä", on vain "ota". Asia voidaan jopa nähdä halutessaan niin, että esivalinnalla halutaan vaikuttaa vahvasti valintaan ja saada seurakunta sekaisin, minkä ei missään tapauksessa pitäisi olla esivalitsijan agendalla.
Ja jottei asia olisi sitten liian helppo, tuohon "esivalintaan" voi vaikuttaa moni – voisko sanoa varsinaista valintaa koskien kirkon opetusta ja oppia koskematon aivan ulkopuolinen asia – vaikkapa joku asia esivalitsijan omassa elämässä. Ihmisiä hekin ovat - heikkouksineen ja vahvuuksineen. Jos esivalitsijalla itsellään on esimerkiksi jokin oma henkilökohtainen ongelmansa tai elämäntilanne – kenties samantapainen kuin vaikka valittavalla tai joku muu vastaava – valintatilanne saattaa muodostua – sanoisinko – "todella mielenkiintoiseksi". Mutta myös kestämättömäksi varsinaisille valitsijoille. Heillä kun ei ole valittavana montaakaan muuta vaihtoehtoa.
Viime aikoin on nähty tällaisiakin valintoja ja lisää lienee tulossa. Silloin kun valinnan tekee seurakuntalaiset, ainoa vaihtoehto on asettaa oma ulkopuolinen ehdokas, joka tosin pitää myös olla tuon "esiraadin" hyväksymä ja siksi ei aina johda toivottuun tulokseen. Silloin kun valinnan tekee valtuusto, valinnanmahdollisuudet ovatkin sitten melko vähissä, koska ulkopuolista hakijaa mukaan ei saada laillisesti millään. On valittava niistä, jotka listalla ovat tai jätettävä kokonaan valinta jostain perustellusta syytä suorittamatta.
Onneksi kaikki valinnat eivät suinkaan ole tuollaisia "ongelmavalintoja". Tälläkin hetkellä eräässä tällaisessa samanlaisessa valinnassa on valittavina pelkästään hyviä ja erittäin hyviä, ellei jopa loistavia, joten valitsijoilla on tältä osin helppo tehtävä. Vaikeaksi valinnan tekee varmaan joku muu, vaikkapa se, mitä asiaa valinnassa pitäisi nyt painottaa: nykyisyyttä vai tulevaisuutta, pysyvyyttä vai vaihtuvuutta, turvallisuutta vai hieman epävarmuutta, nuoruuta vai vanhuutta, jne.
Mutta kokonaisuutenaan näille asiolle pitäisi kyllä tehdä jotain, vaikka varsinaisesti demokratia ei kirkkojen piirissä kuulu kuin vain ilmeisesti toiselle kansalliselle kirkolle. Toisessa sitä ei ole koskaan ollutkaan ja nykyinenkin on eräänlaista läntistä lainaa toiselta kansalliselta kirkolta ja on osin melko torso, hyvä ettei jopa toimimaton. Toisen kansallisen kirkon periaatteina on ollut jo vuosisatoja ns. synodaalisuus, mutta se taas edellyttää erilaisten perusasioiden kunnossa oloa ja toimimista, päätöksentekijöiden juohevaa ja hyvää – hedelmällistä – yhteistyötä, jota ei ainakaan maassamme ole aikoihin nähty.
Synodaalisuudesta kirjoitin vast'ikään oman blogijutun ("Demokraattisuus versus synodaalisuus"), joten siitä ei sen enempää. Toivottavasti asiat saadaan kuitenkin edes jossain määrin kuntoon, sillä siihenkin olisi lähiaikoina "hyvä sauma" – johtuen juuri siitä, että tietynlaista vaihtuvuutta, valintoja nekin – on tapahtumassa. Epäilen silti asian toteutumista vahvasti, mutta aika näyttää senkin.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
nettihoukka@gmail.com
1 kommentti:
Kirkkoherran vaaliin lisäehdokkaan asettamisen edellytys on, että ehdokas on hakenut tointa (laki ortodoksisesta kirkosta 62§) ja on muodollisesti pätevä.
Viimeisimmässä tilanteessa ymmärrykseni mukaan vai äänestäjien täydellinen pitäytyminen äänensä antamisesta ehdokkaalle voi estää valituksi tulemisen. En pidä tätä todennäköisenä, vaikka sitten tyhjää äänestäviä olisikin.
Anja Lindström
Lähetä kommentti