Käväisi tätä blogijuttua julkaistessani mielessä, että lienen joskus kirjoittanut samalla otsikolla toisenkin jutun, mutta menköön nyt kuitenkin tämänkin. Lisäsin otsikkoon kaiken varalta kuitenkin tuon sanan 'yhä'. Ilmeisen tärkeä asia siis! Tämä elämä.
Tapasin eräänä päivänä Kauppahallissa erään aikaisemman elämäni kanssakulkijan, jonka poika oli samaan aikaan samalla luokalla ja kirjoitti ylioppilaaksikin samaan aikaan kuin oma poikani ja elämämme sivusivat tämänkin vuoksi usein toisiamme. Pojat kun olivat kaveruksia keskenään vapaa-aikanakin. Elämämme sivusivat toisiaan siihen aikaan toki melko usein myös työni kautta. Joka tapauksessa totesimme nyt ja tässä hetkessä molemmat – piispa emeritus ja rehtori emeritus – että kyllä tämä eläkkeellä olo on todella mukava elämänjakso. Muistin sittemmin tuon tapaamisen jälkeen jälleen tuon otsikossa olevan Matti Nykäsen aforismin: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”. Mitähän "kuolematonta" se tuo Matti sitten joskus sanoo eläkeiässä?
Olen itse mitä ilmeisimmin kesäihminen. Kesällä Elän – siis ihan isolla alkukirjaimella. Tai voisin jopa käyttää Aleksis Kiven viimeisiksi sanottuja sanoja tässäkin merkityksessä: ”Minä elän!” Talvella polttelen jäitä, kuten olen usein näissä blogijutuissanikin todennut. Silloin on aikaa vaikka kirjoitella tällaisia omien ajatuksen selvittäjäjuttuja, toisinaan tuntuu – vielä tässäkin Kiveen viitaten – että lähes Ahlqvistin tapaan kritisoiden. Joten on tämä eläkkeellä olokin "vaihtelevaa".
Kesällä siis matkustan – ja yleensä matkustakin paljon – sekä normaaleilla julkisilla liikennevälineillä että useammin ehkä kuitenkin omalla matkailuautollani yksin tai jonkun kanssa yhdessä. Kesäkauteni alkaa jo varhain keväällä, yleensä näin huhtikuussa lumien hävittyä ja päättyy myöhään syksyllä, usein vasta lokakuussa römppäkelien alkaessa, siis noin seitsemän kuukautta on aktiivista menoa ja viisi sitten tällaista hiljaisempaa.
Tätä kirjoittaessani maaliskuun lopussa, kun ulkona paistaa kauniisti aurinko, tuohon kesäkauden alkuun on enää viikko, pari, joten enää ei suuremmin tarvitse keksiä jotain ajantappopuuhaa – edes näitten blogijuttujen kirjoittamista – jotta ajan saisi kulumaan. Matkailuauto pääsee kevätlaitumelle ihan pian ja edessä ovat normaalit keväthuollot ja sitten eikun menoksi.
Hain myös juuri postista hyvän kirjan, jonka löysin eräästä vantaalaisesta nettiantikvariaatista ja joka tulee sitten varmaan luettua jossain joko matkalla autossa tai jossain muussa mukavassa olotilassa illan kähmeessä. Suosittelen kirjaa muillekin ja itse asiassa koko trilogiaa, johon se kuuluu, vaikken ole lukenut siitä kuin vasta ensimmäisen. Uusin kirja on trilogian toinen osa ja ne kaikki ovat alkuaan kuubalaisen Cecilia Samartinin kirjoittamia. Eka osa oli nimeltään ”Señor Peregrino” ja tämä toka on ”La Peregina”. Kolmas, jota myöskään en vielä ole lukenut on nimeltään sitten ”Los Peregrinos”. Ostelen paljon kirjoja netin kautta eri antikvariaateista. Siitä alkaa tosin tulla pian ongelma, sillä en osaa samaan tahtiin luopua kirjoista, kun niitä minulle jollain tavalla tulee ja kirjahyllytila alkaa pian loppua niin kotoa kuin autostakin tai oikeastaan se on jo sen tehnyt, sillä siirsin jo aikaa sitten muutaman metrin kirjoja kellarikomeroon. Hankintalistalla on silti vielä paljon kirjoja. Mistähän löytäisin matkalukemistooni Ildefonso Falconesin kirjoja, vaikkapa "Fatiman käsi" tai "Meren katedraali"?
Joitain muitakin mielenkiintoisia projekteja, kuin lukemista, olisi vielä luppoajaksi tiedossa, joten saanen ajan kulumaan, ennen kuin lähtöjalka alkaa tosissaan vipattaa. Tosin en edelleenkään ole ollenkaan varma, saanko kaikki nuo muutaman vuoden mietinnässä olleet tekemättömät projektini – kuten paikkojen järjestelyn, turhista tavaroista luopumisen – todella nytkään tehtyä ennen matkoja tai edes niiden jälkeen. Mutta aina on hyvä olla jotain ”takataskussa” ja mietinnässä ja ennättäähän niitä myöhemminkin.
Melkoinen osa keväästä kului ja ilmeisesti jonkin aikaan vielä edelleenkin kuluu myös huolehtimisessa, tai joku saattaisi kai sanoa 'turhaan huolehtimisessa', sillä nuorimmaiseni on kaukana Aasiassa. Vaikka mies on aikunen, hän on lapseni ja huoli on ainainen. Lähetti onneksi sinne tultuaan kyllä viestin, että oli saapunut kunnossa Taiwaniin, jossa aikoo asua jonkun aikaa. Muuten viestintää haittaa melkoisesti 5-6 tunnin aikaero. Kehen lie tullut tuollainen reissaaja! Itselläni huoli pojistani helpottanee vasta, kun saan heidät molemmat sitten joskus vanhainkotiin. Siellä kyllä pitävät oletettavasti huolen heistäkin.
No – omia suunnitelmia tulevalle kesälle on jo vaikka miten paljon. Viime kesänä kävin kuukauden reissulla Euroopassa, ajoin Via Balticaa pitkin Albaniaan asti ja sieltä hieman eri reittiä aika monen maan kautta takaisin. Toisen pitkän reissun tein Lofooteille Norjaan, jonne ajoin Suomen Lapin ja Kilpisjärven kautta ja palasin Ruotsin Lapin ja Abiskon kautta takaisin. Siinä noiden matkojen ohessa ajelin sitten eri puolilla Suomea ja kävinpä ennen varsinaista matkailukautta pikkuautolla Romaniassakin ja loppukesällä kävelemällä Venäjällä.
Tulevana kesänä kohteina ovat – jos Luoja suo – mahdollisesti Ahvenanmaa saaristoineen ja kenties Viro laidasta laitaan, mitä reissua olen suunnitellut tekeväni jo parin vuoden ajan, mutta jospa nyt viimein. Sitten ovat suunnitelmissa normaalit Lapin ja Pohjois-Karjalan reissut ja moni muu, mihin sitten auto vieneekään. Usein lähden vain ajamaan ja heitän risteyksissä rahalla, menenkö oikealle vai vasemmalle, itään vai länteen ja katson sitten, minne arpa vie.
Katselin joku aika sitten matkamessuilla tuota Ahvenanmaan kierrosta, jossa ajaisin pohjoisempaa reittiä saarten kautta pääsaarelle yöpyen välillä muutaman kerran ja sitten eteläisempää reittiä takaisin mantereelle samoin periaattein. Hieman harmittaa tuo suomalainen liikennepolitiikka, koska matka vaatii useita lauttamatkoja ja ei-asukkaana – vaikka yövynkin välillä ja käytän saarten palveluja oletettavasti myös jonkin verran ruåtsin kielellä – matkustaminen Ahvenanmaalle on tehty melko vaikeaksi ja kalliiksikin. Eivät siis ehkä halua suomenruotsalaiset turisteja saarilleen. Onneksi edes nuo hallituksen kaavailemat lauttahintojen nostot kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.
Saa nyt nähdä, kaatuuko tuo saaristomatka noihin jo nykyisinkin kalliisiin hintoihin ja teenkö samalla hinnalla Euroopan turneen, mutta Viron haluaisin nyt kuitenkin nähdä ja käydä erikoisesti sen parilla suuremmalla saarella ja nähdä vanhauskoisten elämää Itä-Virossa.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Tapasin eräänä päivänä Kauppahallissa erään aikaisemman elämäni kanssakulkijan, jonka poika oli samaan aikaan samalla luokalla ja kirjoitti ylioppilaaksikin samaan aikaan kuin oma poikani ja elämämme sivusivat tämänkin vuoksi usein toisiamme. Pojat kun olivat kaveruksia keskenään vapaa-aikanakin. Elämämme sivusivat toisiaan siihen aikaan toki melko usein myös työni kautta. Joka tapauksessa totesimme nyt ja tässä hetkessä molemmat – piispa emeritus ja rehtori emeritus – että kyllä tämä eläkkeellä olo on todella mukava elämänjakso. Muistin sittemmin tuon tapaamisen jälkeen jälleen tuon otsikossa olevan Matti Nykäsen aforismin: ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”. Mitähän "kuolematonta" se tuo Matti sitten joskus sanoo eläkeiässä?
Olen itse mitä ilmeisimmin kesäihminen. Kesällä Elän – siis ihan isolla alkukirjaimella. Tai voisin jopa käyttää Aleksis Kiven viimeisiksi sanottuja sanoja tässäkin merkityksessä: ”Minä elän!” Talvella polttelen jäitä, kuten olen usein näissä blogijutuissanikin todennut. Silloin on aikaa vaikka kirjoitella tällaisia omien ajatuksen selvittäjäjuttuja, toisinaan tuntuu – vielä tässäkin Kiveen viitaten – että lähes Ahlqvistin tapaan kritisoiden. Joten on tämä eläkkeellä olokin "vaihtelevaa".
Kesällä siis matkustan – ja yleensä matkustakin paljon – sekä normaaleilla julkisilla liikennevälineillä että useammin ehkä kuitenkin omalla matkailuautollani yksin tai jonkun kanssa yhdessä. Kesäkauteni alkaa jo varhain keväällä, yleensä näin huhtikuussa lumien hävittyä ja päättyy myöhään syksyllä, usein vasta lokakuussa römppäkelien alkaessa, siis noin seitsemän kuukautta on aktiivista menoa ja viisi sitten tällaista hiljaisempaa.
Tätä kirjoittaessani maaliskuun lopussa, kun ulkona paistaa kauniisti aurinko, tuohon kesäkauden alkuun on enää viikko, pari, joten enää ei suuremmin tarvitse keksiä jotain ajantappopuuhaa – edes näitten blogijuttujen kirjoittamista – jotta ajan saisi kulumaan. Matkailuauto pääsee kevätlaitumelle ihan pian ja edessä ovat normaalit keväthuollot ja sitten eikun menoksi.
Hain myös juuri postista hyvän kirjan, jonka löysin eräästä vantaalaisesta nettiantikvariaatista ja joka tulee sitten varmaan luettua jossain joko matkalla autossa tai jossain muussa mukavassa olotilassa illan kähmeessä. Suosittelen kirjaa muillekin ja itse asiassa koko trilogiaa, johon se kuuluu, vaikken ole lukenut siitä kuin vasta ensimmäisen. Uusin kirja on trilogian toinen osa ja ne kaikki ovat alkuaan kuubalaisen Cecilia Samartinin kirjoittamia. Eka osa oli nimeltään ”Señor Peregrino” ja tämä toka on ”La Peregina”. Kolmas, jota myöskään en vielä ole lukenut on nimeltään sitten ”Los Peregrinos”. Ostelen paljon kirjoja netin kautta eri antikvariaateista. Siitä alkaa tosin tulla pian ongelma, sillä en osaa samaan tahtiin luopua kirjoista, kun niitä minulle jollain tavalla tulee ja kirjahyllytila alkaa pian loppua niin kotoa kuin autostakin tai oikeastaan se on jo sen tehnyt, sillä siirsin jo aikaa sitten muutaman metrin kirjoja kellarikomeroon. Hankintalistalla on silti vielä paljon kirjoja. Mistähän löytäisin matkalukemistooni Ildefonso Falconesin kirjoja, vaikkapa "Fatiman käsi" tai "Meren katedraali"?
Joitain muitakin mielenkiintoisia projekteja, kuin lukemista, olisi vielä luppoajaksi tiedossa, joten saanen ajan kulumaan, ennen kuin lähtöjalka alkaa tosissaan vipattaa. Tosin en edelleenkään ole ollenkaan varma, saanko kaikki nuo muutaman vuoden mietinnässä olleet tekemättömät projektini – kuten paikkojen järjestelyn, turhista tavaroista luopumisen – todella nytkään tehtyä ennen matkoja tai edes niiden jälkeen. Mutta aina on hyvä olla jotain ”takataskussa” ja mietinnässä ja ennättäähän niitä myöhemminkin.
Melkoinen osa keväästä kului ja ilmeisesti jonkin aikaan vielä edelleenkin kuluu myös huolehtimisessa, tai joku saattaisi kai sanoa 'turhaan huolehtimisessa', sillä nuorimmaiseni on kaukana Aasiassa. Vaikka mies on aikunen, hän on lapseni ja huoli on ainainen. Lähetti onneksi sinne tultuaan kyllä viestin, että oli saapunut kunnossa Taiwaniin, jossa aikoo asua jonkun aikaa. Muuten viestintää haittaa melkoisesti 5-6 tunnin aikaero. Kehen lie tullut tuollainen reissaaja! Itselläni huoli pojistani helpottanee vasta, kun saan heidät molemmat sitten joskus vanhainkotiin. Siellä kyllä pitävät oletettavasti huolen heistäkin.
 |
| Kroatian Plitvička jezera ei ollut kaukana kuvitelmastani paratiisista. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
 |
| Lofooteilla silmäkin lepää. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Katselin joku aika sitten matkamessuilla tuota Ahvenanmaan kierrosta, jossa ajaisin pohjoisempaa reittiä saarten kautta pääsaarelle yöpyen välillä muutaman kerran ja sitten eteläisempää reittiä takaisin mantereelle samoin periaattein. Hieman harmittaa tuo suomalainen liikennepolitiikka, koska matka vaatii useita lauttamatkoja ja ei-asukkaana – vaikka yövynkin välillä ja käytän saarten palveluja oletettavasti myös jonkin verran ruåtsin kielellä – matkustaminen Ahvenanmaalle on tehty melko vaikeaksi ja kalliiksikin. Eivät siis ehkä halua suomenruotsalaiset turisteja saarilleen. Onneksi edes nuo hallituksen kaavailemat lauttahintojen nostot kaatuivat omaan mahdottomuuteensa.
Saa nyt nähdä, kaatuuko tuo saaristomatka noihin jo nykyisinkin kalliisiin hintoihin ja teenkö samalla hinnalla Euroopan turneen, mutta Viron haluaisin nyt kuitenkin nähdä ja käydä erikoisesti sen parilla suuremmalla saarella ja nähdä vanhauskoisten elämää Itä-Virossa.
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti