Jossain vaiheessa maailmalla puhuttiin jostain seurakunnasta – vai liekö ollut useammasta – että osa työntekijöistä selviää enää vain mielialalääkityksen tai muiden vastaavien vippaskonstien avulla. Osa sai silloin omasta tahdostaan tai useammin esimiehen käskystä siirron muihin tehtäviin, monesti siis aivan ilman omaa tahtoaan. Joskus tosin tahtoenkin, mutta ilman edellisen, aiemmin tehtävää hoitaneen "pikkupomon" tietoa ja tahtoa. Jossain vaiheessa taidettiin jossakin rakentaa jopa jonkinlaisia fyysisiä esteitä, seiniä, sermejä, työntekijöiden väliin estämään juohevaa ja luonnollista kanssakäymistä. Tilanne johti vääjäämättä pakenemiseen – ihmiset vaihtoivat työpaikkaa tai jäivät jopa kokonaan pois töistä. Osa jopa erotettiin, he saivat siis potkut. Kuka sopimattoman käyttäytymisen vuoksi, kuka alkoholiin sortumisen vuoksi, kuka sairastuttuaan, kuka tuotannollisista ja taloudellisista syistä tai kuka mistäkin syystä.
Useimmitenhan tällaiset tarinat ovat juoruja, joiden todenperäisyyttä ja asioiden syvällisempää syytä ei ulkopuolisena voi tietenkään tietää, ainoastaan yrittää arvailla. Mutta sen verran maailma on opettanut, ettei yleensä ole savua ilman tulta. Monen juorun takana on jotain tottakin, joskus jopa enemmän kuin arvaammekaan.
Kun sitten kaiken tuon tapahtuneen sijoittaa siihen kokonaiskuvaan, joka jostain tuollaisesta työpaikasta on usein puheiden – juorujen tai tosiasioiden, jopa oikeustapausten perusteella – viime vuosien aikana muodostunut, ei tapahtumat kaikesta outoudestaan huolimatta aina tunnu kovinkaan kummallisilta, aivan kuin olisi jopa odottanut jotain tuollaista tapahtuvan, vaikka oikeastihan ne kummallisia mitä suurimmassa määrin ovat. Jotenkin sitä vain ajattelee liian suoraviivaisesti. A:ta seuraa B ja B:tä C.
Silloin tällöin jonkinlaisia merkkejä muutoksista on kuitenkin ollut havaittavissa myös näiden ongelmakenttien ulkopuolellakin. Ne tosin ovat usein samalla tavalla kovin ohuiden tietolähdesäikeiden varassa ja väkisin herättävät enemmän kysymyksiä kuin on saatavissa vastauksia.
Joitain seurakuntaa ovat vaivanneet lukuisat oikeustapaukset, joissa entiset, erotetut tai töihin pyrkivät ovat hakeneet oikeuksiaan ja oikeutta tuomioistuimen kautta. Tämä on samalla usein tullut seurakunnalle kalliiksi ja taloudellinen tilanne on tälläkin tavoin huonontunut. Taloudellisen tilanteen huononemiseen ovat vaikuttanet myös jäsenmäärän vähentyminen ja monet muut maallistumiseen ja kirkon vaikutuksen tai merkityksen vähentymiseen liittyvät syyt. Lapsia ei kasteta, kirkon aktiivit vähenevät vanhetessaan ja kuoleman korjatessa satoaan. Seurakuntatyö ei enää kiinnosta nuoria tai edes nuoria, osaavia, aktiivisia aikuisia. Seurakunnan jakaantuminen lisääntyy, kun vallan haalinut eliitti touhuaa omiaan ja kirkkorahvas ei pysy mukana, vaikka maksaa koko "leikin". Mutta havaittuaan todellisuuden, lopettaa pian maksamisen ja eroaa kirkosta. Seurakuntaa ohjaava ylempikään taho ei suuremmin auta asiaan, päinvastoin. Toisinaan omalla sekavalla ja osin kirkon ideologiaa halveksivalla tavalla se liian usein murentaa samalla tavalla koko järjestelmän uskottavuutta.
Kukaan sisäpiirissä ei oikein tunnu kantavan vastuuta tulevasta: kirkon laskevasta jäsenmäärästä ja jäsenten asioitten hoitamisesta. Enemmän siellä tunnutaan kiinnitettävän huomiota siihen saako puoliso, poika, tytär tai joku muu läheinen töitä tai pääseekö joku päättäjän paikalle tai joskus väännetään kättä siitäkin, miten kirkko suhtautuu erilaisiin vähemmistöihin. Välillä tuntuu, kuin koko kirkolta olisi kateissa strategia siitä, kuinka edetä tästä suosta. Siitäkin huolimatta, että joka vuosi strategiaa tarkistetaan ja se luodaan aina pitemmäksi jaksoksi. Seurakuntien yhdistymisiä ja koko kirkon merkittävien työntekijöiden siirtoja suunnitellaan, mutta tavoitteena ei suinkaan välttämättä ole seurakunnan ja seurakuntalaisten tai kirkon etu, vaan asioihin mennään oma – siis työntekijän – henkilökohtainen etu edellä. Jälleen toisinaan jopa ajatuksella saako puoliso, lapsi, sukulainen, kaveri töitä uudessa organisaatiossa. Kenties myös, miten omista töistä pääsisi hieman helpommalla, saisi parempaa palkkaa ja voisi matkustella ulkomailla.
Jo toteutuneissakin seurakuntaliitoksissa muristaan usein sillä "toisella puolella", sillä, joka jäi lapsipuolen asemaan, syrjään, vähemmälle osalle tai menetti johtavan asemansa. Vastaavasti "se toinen puoli", joka sai, voitti ja laajeni, ei vaikuta ymmärtävän tämän toisen tarpeita, eikä edes toimi mitenkään lopettaakseen purnauksen. Yhteystietoja ja muita yhteisiä asioita ei päivitetä ja johtava työntekijä väsyy jo alkumetreillä työpaineen alla. Siitä huolimatta, että asiaa olisi valmisteltu vaikka kuinka kauan ennakkoon, kaikki muutostarpeet ja -paineet näyttävät silti tulleen yllätyksenä. Huono suuunnittelu ja ennakkovalmistelu kostautuvat jo alkumetreillä.
Kun samaan aikaan keskushallintokin vaikuttaa lähes lamaantuneelta, vaikea tilanne seurakunnissa "moninkertaistuu". Aiempi ajatusmalli, jota vaadittiin toteutettavaksi, kuin käärmettä pyssyyn, eli laaja hallinnonuudistus, "lähes" torpattiin "lähes" mahdottomana. Tuon jälkeen kiinnostus oikeastaan kaikkeen kirkon todelliseen kehittämiseen vaikuttaa pysähtyneen keskushallinnossa samalla, kun vastuullisella paikalla olevan työntekijän oma "lempilapsi tapettiin". Tuo lempilapsi, jonka parissa hän puuhaili niin, että kaikki muu oleellisempi jäi ilmeisesti tekemättä. Välillä tuntuu ikään kuin koko ajan puuhasteltaisiin vain aivan turhien asioiden parissa ja nautitaan näköalattomina hyvää palkkaa tekemättä oikeastaan mitään muuta, kuin hankitaan kavereiksi mukavia, mutta työhön millään tavalla kuulumattomia tai liittymättömiä some-kavereita. Siinä kun on samalla se hyvä puoli (siinä tekemättömyydessä), että kun ei tee mitään, ei tee virheitäkään.
Mutta ilmassa on silti selvästi hieman muutoksen tuulia aistittavissa. Kaikesta huolimatta ja onneksi. Niitä oli hieman havaittavissa jo jokin aika sitten, kun jossain näistä ongelmallisimmista organisaatiosta tehtiin – etenkin luottamushenkilöiden parissa – muutoksia, joilla ainakin yritettiin lieventää syntynyttä kovaa arvostelua. Joku eliittiin kuuluva siirrettiin syrjään, jonkun huikeasti alkaneelle urakehitykselle laitettiin jarruja ja samalla eliittikin ryhtyi erilaisiin – niitä voisi kai nimittää korjaaviin tai puolustuksellisiin – manovereihin, joilla ei suinkaan aina ollut toivottavia vaikutuksia, vaan melkeinpä päinvastoin. Ne lisäsivät vain kapinahenkeä.
Mutta silti vastuullisissa luottamushenkilöissä on monin paikoin liikaa "juu-juu"-henkilöitä, jotka on valittu sinne ilmeisesti eliitin vahvalla tuella ja vain siksi, että ovat sellaisia, toisinaan jopa tietämättömyydessään ohjailtavissa olevia. Aitoa osaamista ja perinteen vahvempaa, syvällisempaa tuntemusta voisi toki edellyttää valituilta hieman enemmän jo valintavaiheessa tunnettavuuden ja mediaseksikkyyden sijaan.
Lainaisin tässä kohtaa mielelläni ja tosin lupaa kysymättä erään arvostamani entisen kirkkoherran sanoja, kun hän vertaili eräässä yhteydessä uskontoa ja kieltä keskenään mielenkiintoisella tavalla. Hän sanoo "näkevänsä uskonnon eräänlaisena kielenä, jolla ihminen mieltää ympäristöään ja ilmaisee itseään. Kieli ilmaisee tapaa ajatella ja vaikka ihminen muuttaa toiseen maahan ja opettelee sen kielen, ajattelutapa säilyy. Samoin kun ihminen muuttaa uskontokuntaansa, se entinen ajattelupapa säilyy". Hyvin sanottu ja luulen tuon seikan olevan juuri yksi merkittävimmistä ongelmistamme kirkkokentässä nykyään – olipa sitten kyse kristillisten kirkkojen välisistä eroamisista ja toiseen liittymisistä tai vaikka muhamettilaisten liittymisestä kristittyihin kirkkoihin – sen kummemmin kuitenkaan ketään syyllistämättä. Kysehän saattaa olla enemmänkin katekumeeniopetuksen puutteesta tai sen huonosta laadusta ja tuota työtä tekevien ihmisten osaamattomuudesta tai laiskuudesta. Mene ja tiedä! Skarppaamisen paikka olisi tässäkin.
Joka tapauksessa – niin tai näin – samalla kulisseissa käy melkoinen kuhina. Eräs merkittävä vallankäyttöpaikka tulee pian auki ja siihen pitää löytää sopiva (nimenomaan joidenkin mielestä vain sopiva, ei ehkä niinkään pätevä) hakija, jota eliitti pystyisi ohjailemaan. Yksi ennätti jo ilmoittautua tehtävään, mutta huhujen mukaan ilmeisesti ammuttiin alas kesken lennon, koska "todellisille valitsijoille" on ilmennyt, ettei hän olekaan täyttänyt niitä laadullisia odotuksia, joita eliitti häneen latasi. Juorujen mukaan hänet olisi siirretty kaikessa hiljaisuudessa syrjään, jätetty koheltamaan entiseen tehtäväänsä ja paikalle olisi jo kaavailtu uusi, entistä neitseellisempi hakija.
Viime aikoina tällaiset "mielenkiintoiset" huhut ovat taas velloneet ja aika ajoin nousseet framille. Epävarmuus ihmisten keskuudessa on selvästi lisääntynyt. Moni kyselee huolestuneena, missä taas jälleen kerran mennään. Kenen johdolla, kun kaikki merkittävä päätöksenteko tehdään kulisseissa, suljetuissa kokouksissa, salassa maksajilta, kirkkorahvaalta. Mutta samalla huhutaan myös kapinoinnista, joihin jopa jotkut työntekijät ovat valmiita ja – mikäli puheisiin on luottamista – ilmeisesti muutamat ovat myös ryhtyneet sanoista tekoihin. Kapinointi lienee – jos sitä nyt oikeasti on – melko monisäikeistä ja kohdistuu arvatenkin useammalle taholle, eri portaille, eri ihmisiin. Mielenkiinnolla odotetaan myös tulevia oikeuden päätöksiä.
Mitä kulisseissa tapahtuu, siitä eivät kerro organisaation viralliset tietolähteet eivätkä nettisivut. Niistä saattaa saada joitain viitteitä vapaan median sekä sosiaalisen median sivuilta, jos nyt sattuu olemaan jäsenenä oikeilla sivuilla. Samalla tietysti viimeaikainen syvä nettihiljaisuus tai netissä näkymättömyys saattavat kertoa ainakin joillekin – sen lisäksi, ettei kirkollisia vaaleja ole näkyvissä – myös sen, että pinnan alla kytee. Asioista ei uskalleta puhua leimaantumisen ja potkujen pelossa, se on jopa hienovaraisesti saatettu kieltää hierarkiassa alemmalla tasolla olevilta. Tai sitten kyse on vain pelkästään itsesensuurista, joka tosin estää samalla asiallisenkin vietinnän. Tai sitten kyse on vain tavanomaisesta pelin politiikasta. Saa nähdä, milloin räjähtää. Se on totta, että ainakin joku huomattavalla paikalla olevista vastuuhenkilöistä on poistumassa kuvioista, mutta merkit viittaavat vahvasti, että hän saattaa saada jopa seuraa varsin yllättävältäkin taholta, mikäli kapina löytää oikeat kanavat.
Yleensähän tuollaisessa "rottabiologiassa" on tapana, että suurimman rotan poistuessa kuvioista pienemmät rotat ovat varuillaan siitä, kuka nousee uudeksi suurimmaksi rotaksi ja miten se sitten tulee käyttäytymään pienempien rottien suhteen. Joskus seuraajaksi aikova, uusi alfaurosehdokas – mikäli hän on riittävän heikko – raadellaan tai laitetaan kuriin muuten, jottei siitä ole pelkoa jatkossa. Jotain yhtäläisyyksiä voinee vetää tuollaisesta eläinten käyttäytymisestä ihmisiinkin, vaikka ihmiset kyllä ovat sitten oikeasti omalta osaltaan paljon, paljon viekkaampia ja ovelampia sekä kekseliäämpiä kuin eläimet tässä biologiassakin kuten myös monessa muussa logiassa.
Onko tämä sitten pelkkää harhakuvitelmaa, spekulaatiota, arvailua, vihjailua vai todellisuutta, sen varmasti aika näyttänee. Onko tuollaisia seurakuntia oikeasti olemassa, sen jokainen voi selvittää itse olemalla aktiivinen omassa seurakunnassaan.
Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti