26.11.15

Kirkolliskokouskausi päättyy - millaisin arvosanoin

Vuoden 2015 kirkolliskokous täysistunnossasan Heinäveden Valamon luostarin kulttuurikeskuksen salissa marraskuussa. Kuvassa eturivissä kirkolliskokouksen sihteeri, kirkon lakimies Jari Rantala ja Helsingin metropoliitta Ambrosius.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Suomen ortodoksinen kirkko valitsi omaan kirkolliskokoukseensa jäsenet aiemmin kolmeksi vuodeksi, piakkoin mahdollisesti neljäksi vuodeksi, jos lakimuutos ehtii tulla voimaan ennen uutta valintaa, joka on keväällä 2016. Nykyisen kirkolliskokouksen kausi päättyy kesäkuussa 2016 ja mikäli mitään ihmeempää ei tapahdu, marraskuun lopulla 2015 pidetty kokous oli näiden edustajien viimeinen tällä erää.

Kirkolliskokous koostuu kahdesta ryhmästä - papistosta (johon tässä tilanteessa kuuluvat myös poikkeuksellisesti kanttorit) ja maallikoista. Kokouksen jäsenmäärä on 36, josta siis puolet eli 18 on kummastakin ryhmästä. Tästä tosin tämän kirkolliskokouksen aikana oli jonkun kokouksen ajan poikkeus, kun Oulun eläkkeelle jääneelle metropoliitalle ei valittu toista edustajaa (sijaista kokoukseen), koska hänen tehtäviensä silloinen väliaikainen hoitaja oli jo muutenkin kirkolliskokouksen jäsen. Silloin siis papistoryhmässä oli vain 17 jäsentä.

Piispat ovat muutenkin papiston poikkeava alaryhmä kirkolliskokouksessa. Heitä ei valita kausittain aina uudestaan, vaan he ovat ns. itseoikeutettuja jäseniä niin kauan, kun ovat piispallisessa työsuhteessa kirkkoon. Muutoinkin suhde kirkolliseen tehtäväänsä on oleellinen asia papiston jäsenyydelle. Jos pappi on menettänyt esimerkiksi pappeutensa tai on muutoin tilanteessa, ettei hän asemansa vuoksi voi enää osallistua papiston ryhmän työskentelyyn, näytetään omaksuneen sellainen käytäntö, että papin varamies astuu riviin, vaikka poisjäänyt tai poisjätetty pappi on valittu vaaleilla. Samoin jos maallikko eroaa kirkon jäsenyydestä, hän menettää kirkolliskokousedustajuutensa. Näitä molempia tapauksia on ollut nyt kokoontuneen kirkolliskokouksen kolmivuotiskauden aikana.

Tämä nykyinen kirkolliskokousperiodi on ollut monella tapaa mielenkiintoinen. Jo heti ensimmäisessä kokouksessaan 2013, osa sen jäsenistä - yhden hiippakunnan edustajat tai oikeastaan lähes yhden seurakunnan edustajat - näyttivät muitten hiippakuntien edustajille "kaapin paikan". He valtasivat oleellisimmat valiokuntien puheenjohtajuudet ja muut merkittävät paikat niin, ettei oikeastaan muilla - siis lähinnä kahden muun hiippakunnan - edustajilla ole ollut oikein todellista sananvaltaa enää varsinaisessa kirkolliskokouksessa. Joskus on tuntunut lisäksi siltä, että tärkeimmät asiatkin on jo päätetty mahdollisesti ennakkoon pidetyissä junttakokouksissa.

Huipentuma tälle nyt istuvan kirkooliskokouksen "hymyilevälle vallankaappaukselle" oli viimeisin jossain aiemmassa  kokouksessa tehty hiippakuntapiispan valinta, jossa mitä ilmeisimmin yksi hiippakunta - ei siis asianosainen hiippakunta, johon valinta kohdistui, vaan toinen - valitsi itse asiassa toiselle hiippakunnalle hierarkin. Asiasta ei varmaankaan jäänyt monelle mitenkään hyvä maku suuhun, mutta valinta on valinta ja saanut laillisen oikeutuksensa, koska mitään muodollista virhettä ei suinkaan tehty. Tehtiinkö mahdollisesti väärin joltain toiselta kantilta asiaa katsottaessa, onkin sitten eri asia. Joka tapauksessa eipä asialle enää muuta voi, vaikka purinaa toki on kuulunut niin omasta kuin vieraiden joukosta ja valitun näytöissäkin saattaisi jopa olla joidenkin mielestä ihan oikeasti hieman petraamista.

Joidenkin arvelujen mukaan valinta oli vain ensimmäinen askel siinä prosessissa, johon kuuluu myöhemmin toisten hiippakuntien piispojen valinta. Asialistalla on silloin myös todennäköisesti arkkipiispan valinta. Jotku ovatkin noissa junttaporukoissa jo toki sitäkin ihan ääneen ounastelleet. Kammottavaa!

Kun viime kesänä kohtasin Lapissa vierailleen Ruandan ja Burundin piispa Innocentioksen, ajattelin mielessäni sitä valtavaa eroa, mikä on meidän piispojemme ja afrikkalaisen piispan välillä vaikkapa suhteessa paimen tehtävästä saatavaan palkkaan ja yleensä rahaan ja omaisuuteen. Iloitsin lisäksi suuresti afrikkalaisen piispan nöyryydestä ja vaatimattomuudesta ja helposta lähestyttävyydestä. Hänen kanssaan oli helppoa ja mutkatonta keskustella ja hänellä oli aikaa kuunnella ja hän antoi kansalle - meille suomalaisille ortodokseillekin - hyviä neuvoja ja ohjeita. Samaa olen kaivannut omilta piispoiltamme ja siihen on parhaimmillaan yltänyt vain ehkä pari piispaa, mukana tässä parissa on onneksi oma hiippakuntapiispani, oma arkkipiispamme.

Kirkolliskokouksen papiston ja kanttorien osalta olen oikeastaan melko jäävi sanomaan mielipidettäni kirkolliskokousedustajista. Sivusta seuraajana olen havainnut, että ryhmäkuri on ilmeisen tiukka ja siitä poikkeaminen johtanee tulevasta kirkolliskokouksesta poisjättämiseen. Siltä ainakin minusta tuntuu. Onneksi jokunen "omilla aivoillaan ajattelijakin" on joukkoon eksynyt, mutta katsotaan, uusivatko - tai oikeastaan myös haluavatko he itse uusia - valtakirjansa.

Maallikkojen osalta olen ajoittain tuntenut jopa jonkinlaista myötähäpeää. Kun kauden alussa valittiin kirkolliskokouksen maallikkopuheenjohtajaa, kukaan maallikko ei avannut suuta tehdäkseen esityksen. Maallikko piti sitten valita papiston tekemän ehdotuksen perusteella. Uusien kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valintaan ja laatuun tuleekin jatkossa mielestäni kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Tosin monimutkainen ja sekava maallikkojen vaalitapa antaa seurakunnille ja etenkin niiden "kähmijöille" suuren vallan jopa valita mieleisensä edustajat.

Kirkolliskokousedustajuus ei saa koskaan olla palkkiotehtävä eläkkeelle jääneelle seurakunta-aktiiville eikä myöskään palkkio jollekin omaa ajattelua vailla olevalle "seurakunnallisen viiniklubin juomanlaskijalle". Kirkolliskokousedustajan tulee paneutua tehtäväänsä huolellisesti, valmistella asioita kokouksiin ja olla aktiivinen oman seurakunnan ja oman hiippakunnan asioissa kuitenkin niin, ettei samalla aiheuta tarpeettomia ongelmia ja harmia toiselle / toisille hiippakunnille. Valitulla tulee olla mutkattomat ja välittömät yhteydet oman seurakunnan hallintoon ja mahdollisimman laajasti myös seurakuntalaisiin.

Joskus menneisyydessäni työskentelin eräässä toisessa maallisemmassa organisaatiossa, mutta hieman samanlaisessa toimintaympäristössä kuin kirkolliskokous, ja silloin sanottiin siellä, että ellei saa suutaan auki julkisessa suuressa kokouksessa (kirkolliskokouksessa se olisi täysistunnoissa), ei ole kelvollinen edustamaan omaa organisaatiotaan. Jo silloin tuossa toisessakin organisaatiossa sanottiin, että tärkeämpää on avata suu valiokunnissa, siellä vaikutetaan. Totta, mutta vain osittain. Valiokunta ei tee kirkolliskokouksessa päätöstä, vain ja ainoastaan esityksen (mietinnön) kirkolliskokoukselle. Esityksen, jonka takana on vain osa kirkolliskokouksesta, kyseisen valiokunnan jäsenet. Asiat päätetään aina täysistunnossa ja jos on joistain asioista eri mieltä, se kannattaa aina tuoda esille täysistunnossa, käsittelyn edellä olevassa lähetekeskustelussa ja laittaa asia tarvittaessa vaikka äänestykseen. Sitä on demokratia, vaikkakin demokratia on melko vieras käsite osin hierarkisessa, osin synodaalisessa ortodoksisessa kirkossamme.

Nyt marraskuun lopulla 2015 kokoontuneella kirkolliskokouksella oli ainakin pari isohkoa asiaa: hallinnonuudistus ja strategia, joista sen piti tehdä päätöksiä. Samoin kokouksessa tuli esille yhden seurakunnan taloudelliset ongelmat ja niistä juontuneet muut ongelmat. Oleellisia ihmisiä on ilmeisesti stressaantuneena ja pohjaan palaneena ollut pois töistä ja "pääkallonpaikan" virkamiehetkään eivät erilaisista syistä johtuen ole oikein pystyneet neuvomaan ja opastamaan kentällä asioissa, joissa apua olisi tarvittu. Joko hekin olivat poissa töistä - kuka minkäkin syyn takia, kuten vaikka siksi, että oli ottanut eron toimestaan - tai heidän osaamisalueensa ei oikein riittänyt ohjaamiseen ja auttamiseen jossain erityisosaamista vaativassa asiassa.

No minkä arvosanan antaisin nykyiselle kirkolliskokoukselle? Lienen hieman jäävi sanomaan sitä, koska olen itse toiminut aiemmin kirkolliskokousedustajana pari kautta, tosin jäin vaaleista sitten vapaaehtoisesti pois. Lisäksi olen seurannut useita asioita ehkä liian läheltä, joten kokonaiskuva saattaa olla siksi kapea. Jätän arvosanan antamisen muille ja viime kädessä jätän sen uuden kirkolliskokouksen uusien edustajien valitsijoille, jotka tosin eivät ole niitä kaikkein demokraattisimpien prosessien edessä ainakaan noissa maallikoiden valintojen kohdalla.

Tuossa pitkässä valintaprosessissa on ensin vaaleilla valittu noin muutaman (usein alle 10, jopa alle 5) prosentin innokkuudella seurakunnanvaltuuston jäsenet ja sitten usein papin myötävaikutuksella ja hänen arvovaltaan tukeutuen tai joskus jopa hänen ohjauksellaan valitaan seurakunnanneuvostoon "sopivat" jäsenet lähipiiristä. He sitten aikanaan valitsevat, ketkä voivat edes olla ehdokkaina uusiksi kirkolliskokousedustajiksi ja sitten he vielä valitsevat lähipiiristään ne valitsijamiehet, jotka sitten melko omituisissa olosuhteissa valitsevat hiippakunnittain maallikkojäsenet toisinaan hieman tyyliin "sulle-mulle", mutta useimmiten tietämättä yhtään mitään muualta hiippakunnan alueelta tulevien ja valittavien ihmisten osaamisesta ja taustasta. Silloin saattaa mennä läpi sellaisiakin, joita ei esimerkiksi kansa ole valinnut vaaleilla edes valtuustoon, mutta joka kuuluu papin tai piispan lähipiiriin tai jopa hänen omaan tai jonkun muun vaikuttajan muodostamaan klikkiin, eräänlaiseen "seura- tai hiippakunnalliseen nomenklatuuraan". Silloin myös seurakunnalliset tai joskus jopa hiippakunnalliset markkinamiehet ja mielipiteenvaikuttajat ovat tehneet runsaasti etukäteistyötä niin jonkun puolesta kuin mahdollisesti jotain vastaankin.

Siksipä olisi - kuten peruskoululainen sanoisi - ihan hyvä kiinnittää tosi paljon huomiota keväällä 2016 tehtäviin uusiin kirkolliskokousedustajavalintoihin ja vaikuttaa, mikäli siihen enää on suinkaan mahdollisuuksia. Kaikkialla ei tosin näin enää ole. Valitettavasti!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: