Jotenkin minusta nyt vain tuntuu, että meille on aivan selvästi viimeisten vuosien aikana pesiytynyt kirkkoomme erilaisia ongelmapesäkkeitä, joista ei oikein ole uskallettu puhua oikeilla nimillä ja ei aina ääneenkään. Luulenpa, että nyt niistä voisi jo alkaa puhua jotain selkokielistäkin ja aloitan nyt ensiksi yhdestä, taloudellisesti merkittävästä ongelmakimpusta.
Muista ongelmista sitten vaikka myöhemmin. Niitäkin piisaa ihan omiksi blogeikseen asti. Tämä nyt esille otettava ongelma on kirkon omistama rakennus ja siihen liittyvät kirkolliset toimet, joita on viimeisten vuosien aikana ollut - sanoisinko - runsaasti ja ne ovat yleensä tulleet esille ikään kuin "puskista" ja aiheuttaneet yleensä paljon kiihtynyttä keskustelua ortodoksisen kirkon päättäjien piirissä.
Usein, heti kun ko. aiheesta ryhdytään puhumaan, monen päättäjän katse ikään kuin lasittuu välittömästi ja päälle kolahtaa tietty "vaihde" ja samalla vahva negatiivinen ennakkoasenne, joka on vuosien saatossa muotoutunut mahdollisesti näiden asioiden parissa puuhastelevien asianosaisten taitamattomista esittelyistä ja asioiden vääränlaisesta esille tuomisesta ja jopa - voisi kai sanoa - tökeröstä asioiden ja ihmisten käsittelemisestä.
Kysymys on museosta, omasta ainutlaatuisten kirkollisten esineiden kokoelmia säilyttävästä valtakunnallisesti merkittävästä erikoismuseosta, joka ylläpitää ja siirtää ortodoksista kulttuuriperintöä ilmeisesti ainoana museona koko Länsi-Euroopassa. Siis Suomen ortodoksisesta kirkkomuseosta, joka - jos oikein olen asioita tulkinnut - on nykyään ristinyt itsensä Riisaksi.
Museo sijaitsee Kuopiossa, samassa rakennuksessa, missä ovat myös Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnon, kirkollishallituksen toimitilat ja arkkipiispan residenssi ja edustustilat. Rakennus saatiin jokunen vuosi sitten pilkkahintaan valtiolta, kun valtakunnassa tehtiin merkittäviä ratkaisuja kirkon ja valtion välisissä taloudellisissa suhteissa.
Kirkon vapautta lisättiin ja valtion kontrollia vähennettiin mm. valtiolta saadun entisen valtionavun, nykyisin kai pelkästään avustuksen ja sen käyttämisen osalta. Samalla monesta entisestä kirkon piirissä toimineesta valtion virkamiehestä tuli kirkon toimenhaltija. Mutta samalla myös valtion asiallinen ja erityisesti meidän veronmaksajien - tämän härdelin maksajien - kannalta hyödyllinen ja tarkka kontrolli siitä, mihin valtion myöntämiä rahoja oikein käytettiin, loppui.
Melko pian huomattiin, että valtion aikanaan rakennuttama ja vuosien saatossa peruskorjaama rakennus oli varsinainen homepesä, joka sairastutti ihmisiä ja jolle piti tehdä pikaisesti jotain. Rakennus onkin nyt ollut vuosikausia erilaisten korjaus- ja muutostöiden kohteena ja niiden pitäisi ilmeisesti piakkoin olla loppusuoralla myös museon osalta.
Museo on ollut suljettuna vuoden 2009 elokuusta alkaen, eikä perinteistä museotoimintaa ole toteutettu suuremmin muuallakaan. Joitain näyttelyjä on järjestetty lähinnä muiden toimijoiden toisesta ja museo on antanut näihin näyttelyihin omaa esineistöään esille laitettavaksi. Jotain muutakin korvaavaa mukavaa näpertelyä (mm. työpajoja) on tosin aika ajoin ollut, mutta henkilöiden vaihduttua ja siirryttyä toisiin työpaikkoihin, sekin on lopahtanut. Moni asia on ollut ja on ehkä vieläkin osittain kiinni jostain yksittäisestä osaajasta, toimijasta, ei yleensä työn- ja koko laitoksen johdosta. Jos alempana on ollut osaamista, jotain silloin saattoi tapahtua tai mahdollisesti yhä tapahtuu, johdosta huolimatta. Mutta riittääkö se?
Vasta aktiiviset ja tehokkaat teot osoittavat todellista toimintaa, ei haaveilu ja unelmointi tai pilvilinnojen rakentaminen. Tuollainenkin kultturellinen työ on ajoittain melko raakaa bisnestä tai ainakin lähellä sitä, sillä eihän kirkkomuseokaan nykyään enää toimi pelkällä "pyhällä hengellä", rahaa siihen tarvitaan ja se ei kasva puussa. Sen lienevät monet jo karusti havainneet.
Museon henkilökunta on ollut koko ajan - siis vuodesta 2009 alkaen - töissä yleisöltä suljetussa museossa ja tehnyt kammioissaan "museotöitä" - mitä se sitten sisällään pitääkään. Museossa on tällä hetkellä töissä museonjohtajan lisäksi viisi muuta työntekijää, osa ilmeisesti ns. EU- tai jotain vastaavaa rahoitusta käyttäen hankittua. Julkisuuteen on annettu ymmärtää, että he mm. ovat tänä aikana luetteloineet museon esineistöä ja muuta materiaalia. Luetteloinnin muodosta ja laajuudesta ei minulla ole sen tarkempaa tietoa, ainoastaan omia arvailuja ja enemmänkin toiveita.
Muutama vuosi sitten tarvitsin tietoa museossa olevista asiakirjoista, kuvista ja esineistä tehdessäni erästä pienimuotoista tutkimusta. Silloin sain käyttööni varsin niukasti materiaalia ja selityksenä sanottiin, että ko. aineistoa ei ole järjestetty. Nyt luulen, että se näiden reilun viiden vuoden aikana on kuuden ihmisen voimin saatu viimein järjestettyä.
Ajattelinkin pikimmin kysyä museolta, mistä löydän tuota tietoa? Onko se laitettu kaikkien tutkijoiden ja asiasta kiinnostuneiden ihmisten saataville Internetiin? Mihin Internet-osoitteeseen, kun kirkkomuseon omilla sivuilla (www.riisa.fi) lukee yhä: nettisivu työn alla. Löytyyhän se tieto digitaalisena? Ja saanhan tilaamalla käyttööni kattavat listat, kuvat ja luettelot erilaisista materiaaleista, myös niistä, jotka eivät nettisivuilta löydy?
Luulisi nyt, että tuona reilun viiden vuoden aikana todellakin kaikki materiaali on saatu asiakasystävälliseen ja tietokone- ja älypuhelinmaailmassa elävän ihmisen vaatimaan moderniin muotoon kaikkien käytettäväksi netissä. Näinhän on ainakin monessa muussa museossa saatu, miksei sitten meilläkin.
Tosin pitää samaan syssyyn sanoa, että melko kallishan tuollainen projekti on todennäköisesti ollut - jos sellainen ihan oikeasti on tehty. Kuusi ihmistä ja reilut viisi vuotta tarkoittavat reilusti yli kolmeakymmentä ihmistyövuotta, jona aikana koko museo ja sen esineistö olisi varmaan jo moneen kertaan kuvattu, kirjattu ja luetteloitu vaikka millaiseen muotoon. Näin toivottavasti on tapahtunutkin.
Kun museon henkilökunta on varsin humaaneista syistä johtuen pidetty työssään eikä lomautettu, asia on saattanut aiheuttaa muitakin ongelmia. Koko museon yleisöltä sulkemisajan kun on pitänyt maksaa palkkaa työntekijöille. Nekin niukahkot tulot, joita kävijöiden sisäänpääsymaksuista olisi saatu, ovat jääneet pois. Raha on pitänyt sananmukaisesti "taikoa" jostain muualta.
Hieman tuntuu kuitenkin siltä, että tuota tilannetta varten ei ollut mitään etukäteissuunnitelmaa tai -strategiaa. Mutta mistäpä minä sen tietäisin, jos vaikka olikin, mutta se ei vain näyttäisi näin ulkopuolisen silmin asiaa katsellessa jostain syystä toimineen. Kirkko kun ei suostunut enää maksuniehen rooliin ja rahat ovat mitä ilmeisimmin loppu.
Valtionosuusjärjestelmän muututtua, museonkin rahoitus lienee muuttunut. Nyt maksajana on suurelta osin ollut ortodoksinen kirkko, jonka ydintoimintaa ei tuollainen museotoiminta kuitenkaan liene. Pahojen puheiden perusteella museo onkin ristittykin kirkon piirissä "neljänneksi hiippakunnaksi", ei niinkään sen toimenkuvan perusteella vaan ainoastaan sillä perusteella, että se on niellyt rahaa vuositasolla kuin käenpoika, suunnilleen yhden hiippakunnan verran. Rahaa, joka olisi ollut huomattavasti tärkeämpää saada käyttää seurakunnissa ja niiden tekemässä hengellisessä työssä, siis kirkon ydintoiminnassa, ei niinkään museossa, sen seinissä ja esineiden säilyttämisessä.
En väheksy museon tekemää työtä esineiden ja kulttuuriperinnön säilyttäjänä, mutta sanon heti perään: kohtuus kaikessa. Tässä asiassa jonkin asteinen suuruudenhulluus ja kohtuuttomuus ovat saaneet sellaiset mittasuhteet, että vastaavaa voi hakea lähinnä Romaniasta ja sen aikaisemmasta - sittemmin tosin murhatusta - diktaattorista. Romaniassa rakennettiin kansojen palatsi, jollaista ei maa tarvinnut ja nyt siellä - diktaattorin jo poistuttua - yhä rakennetaan uutta kansan katedraalia, jota köyhä kansa ei myöskään tarvitse, mutta jonka joku silti haluaa rakentaa - seurakuntalaisten, veronmaksajien varoilla sielläkin.
Eihän tuo meidän kirkkomuseomme kansan palatsin kokoinen ole, mutta jos asiaa tarkastellaan mittasuhteiltaan ja verrattuna koko pienen ortodoksisen populaation kokoon maassamme, voisin vaikka olettaa vertauksen olevan muutakin kuin ontuva.
Seuraukset Romaniassa olivat katastrofaaliset ja sitä ne saattavat pahimmillaan olla meillä Suomen ortodoksisessa kirkossakin. Haluamatta suuremmin maalailla mitään mustien hahmojen kuvia seinille, ennustan, että vaikeuksia on odotettavissa. Museon on tarkoitus avautua piakkoin. Saahan nähdä kuinka pitkäksi aikaa. Rahat ovat erilaisten merkkien perusteella loppu jo nyt ja esineiden järjestämiseen, kalustoon ja muuhun sellaiseen tarkoitetut varat menevät enemmänkin mahdollisesti työntekijöiden palkkoihin.
Kirkolliskokous ei antanut museolle "avointa piikkiä" laskuja varten eikä jättänyt kirkon rahakukkaroa auki edes säätiöllekään. Tämä museon toimintaa ohjaavaksi ja sääteleväksi tarkoitettu säätiö kun ei ole kaikkien mielestä toiminut ja ei ilmeisesti jatkossakaan toimi sillä tavalla, kuin moni olisi odottanut ja toivonut. Se ei pysty "taikomaan" riittävästi rahaa, kirkko on pannut rahahanat kiinni ja karu taloudellinen todellisuus on edessä. Vaihtoehdot saattavat olla pian vähissä.
Kun sen lisäksi on odotettavissa muitakin rajuja rakenteellisia muutoksia juuri saneeratun rakennuksenkin osalta liittyen mahdollisiin ja tuleviin hallinnonuudistuksiin, vaikeudet sen kun kasaantuvat ja lisääntyvät.
Itse olen työskennellyt vuosikausia ns. homerakennuksessa ja osin menettänyt terveyteni sen vuoksi. Näin useita saneerauksia, joissa kaikki revittiin lattiasta kattoon ja uudistettiin, korjattiin, eristettiin, ilmastoitiin ja tehtiin vaikka mitä. Mikään ei auttanut.
Kun jäin muutama vuosi sitten eläkkeelle ja jätin rakennuksen, terveyteni hieman koheni, en enää tarvitse astmapiippuja ja henki juoksee paremmin. Mutta sinne jääneet ihmiset ovat joutuneet vaihtamaan työpaikkaa terveydellisten ongelmien vuoksi ja kun viimein joku päättäjä alkoi ajatella myös lasten, siis koulua käyvien oppilaiden terveyttä, koulun käyttö lopetettiin pienten lasten kouluna ja heidätkin siirrettiin vuosi pari sitten pysyvästi muualle. He eivät enää palaa rakennukseen koskaan.
Tällainen lienee normaali homerakennuksen kohtalo. Joko sen käyttötarkoitusta muutetaan tai se revitään maan tasalle ja rakennetaan uusi. Entisestä homeen turmelemasta rakennuksesta ei useinkaan enää saa toimivaa rakennusta sellaisille, jotka joutuvat olemaan siellä pitempiä aikoja tai jotka ovat jo altistuneet homeongelmille. He eivät useinkaan voi siellä enää työskennellä eikä oleskella ilman oireilua ja lisäsairastumista.
Kun tässä museotapauksessa asiaan liitetään vielä melko varmasti - tai ainakin todennäköisesti - muutaman vuoden kuluttua toteutuva arkkipiispan istuimen siirto Helsinkiin ja samaan aikaan sijoittuva kirkon keskushallinnon sijoittuminen jonnekin muualle, asia saa aivan uusia ulottuvuuksia.
Helsinkiläiset eivät todennäköisesti tässäkään uudessa myöhemmin syntyvässä tilanteessa salli "muiden kukkien kukkia", ja he vallan makuun päästyään ja tyylilleen uskollisina, jo Oulun hiippakunnassa toteutetun mallin mukaan, vähentävät Karjalan hiippakuntatoimiston henkilökunnan sellaiseksi, että sinne jää piispan lisäksi vain toimistotöistä vastaava työntekijä ja osa-aikainen siivooja. Eipä ole oikein mitään järkeä, että kaksi ihmistä majoittuu kymmeniin toimistohuoneisiin ja edustustiloihin, vaan on järkevämpää pohtia, mihin he sijoittuvat ja mitä rakennukselle tehdään.
Onko hiippakunnan uusi keskuspaikka silloin Kuopio, Joensuu vai Valamo? Ja siirtyykö myös kirkkomuseo hiippakuntapiispan kanssa vaikkapa Valamoon, josta jo nyt löytyy tarvittavat tilat ja muu tarvittava ja toimiva toimintaympäristö niin museolle kuin piispallekin - ja mikä tärkeintä - runsas sisäänpääsymaksuja maksava yleisö, joka vierailee mielellään monipuoliseen ortodoksiseen ympäristöön hyvin sopivassa ja sijoittuvassa kirkkomuseossa.
1 kommentti:
Niinpä niin.Riisasta riesaksi.
Lähetä kommentti