5.12.14

Oikeasti uskova vai ihan oikeasti uskova

Viime päivinä on keskusteltu. Keskusteltu ja keskusteltu ja taas keskusteltu. Keskusteltu monella tasolla ja monella tavalla. Raivottukin. Suututtu, murjotettu, pahoitettu mielensä, mutta myös iloittu ja ilkamoitu, pilkattu toista osapuolta ja juhlittu voittoa. Näin on tapahtunut molempien valtiollisten kirkkojen jäsenien keskuudessa, tosin kummallakin hieman eri syistä.

Luterilaisten rieha on pitkälti johtunut Eduskunnassa tapahtuneesta spn-avioliittopäätöksestä, ortodoksit ovat sulatelleet kirkolliskokouksessa tehtyjä päätöksiä. Mietin hieman, kirjoitanko yksiselitteisesti 'kirkolliskokouksen päätöksiä', mutta päädyin kuitenkin hieman laimeampaan muotoon, vaikka kyllä kaikkien meidän pitää kuitenkin hiljalleen hyväksyä sekin tosia asia, että kirkolliskokous on nyt päättänyt näin ja sillä selvä.

Asioista on kirjoitettu, mutta vain epävirallisilla foorumeilla, koska virallisen on heti hyväksyttävä tosia-asia tosia-asiana, muut vielä purnaavat, vaikka tiedetään, että päätökset eivät ihan helposti muutu. Siihen tarvittaisiin aivan erilaisia voimia.

Tietyllä tavalla näissä pohdinnoissa on kuitenkin ollut samankaltaisuuksiakin. Samankaltaisuudet eivät vain ole voineet tulla esille sillä tavalla, että se olisi kaikille selvinnyt. Monesta asiasta on pitänyt puhua peitellen ja viitteellisesti, koska maailmamme on nykyään tällainen. Asiaa, jonka joku kokee vääräksi, ei aina välttämättä saa sanoa vääräksi, ilman että samalla joutuu itse maalitauluksi. Perinteisen Kirkon piirissä tuo sama sanottaisiin näin: syntiä ei saa enää sanoa synniksi.

Samalla asioita on tarkoituksella tai ilman tarkoitusta sotkettu, sekoitettu ja puhuttu aidan seipäistä aidan sijasta. Asioita on ilmi selvästi sekoittanut myös Suomen oma ja omaalaatuinen ortodoksisuus, joka ei aina oikein edusta ns. perinteistä ortodoksisuutta, jollaisia löytyy vaikkapa naapurimaastamme tai vaikka Kreikasta, jossa maan enemmistö kansalaisista edustaa ortodoksista kirkkoa. Kaikki tai ainakin suuri osa asioista suodattuu siellä ortodoksisuuden kautta. Ortodoksisuus ja ortodoksinen kirkko on merkittävä yhteiskunnallinen tekijä maan valtajärjestelmässä.

Asia on saanut toki kieroontuneitakin ilmenemiä joissain maissa, jossa tuo kirkon ja valtion symbioosi on mennyt "liian pitkälle" ja kirkko on menettänyt osan omasta vapaudestaan, identiteetistään ja jopa uskostaan, tai ainakin uskottavuudestaan. Joten joku voisi tietysti sanoa: suo siellä, vetelä täällä.

Itsenäni tämä suomalaistunut ortodoksisuus välillä kyllä ärsyttää. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että itse edustaisin jotain "puhtaaksiviljeltyä" ortodoksisuutta, ei toki. Oma ortodoksisuuteni on, mitä on, mutta sitä taustaa vasten tässä asioita minäkin nyt vain ajattelen ja kirjoittelen.

Olen tähän yrittänyt koota joitain asioita, jotka eniten ärsyttävät. Lista ei suinkaan ole täydellinen eikä välttämättä kaikkien mieleinen, oikeasta nyt puhumattakaan. Mutta se on minun näkemykseni tästä nyt esillä olevasta asiasta tai oikeammin sen käsittelystä.

Meillä on viime vuosia päässyt omassa ortodoksisessa kirkossa esille sellaisia "voimia", joista en suuremmin pidä. Voimilla tarkoitan tässä asioita, jotka eivät ortodoksisuuteen mielestäni kuulu. Ne ovat joko tuontitapoja muista uskonnoista tai kulttuureista tai sitten joidenkin sellaisten asioiden liiallista korostamista, mikä ei ole ominaista omalle kirkollemme. Todellisuudessahan ei asia toki aina näin ole, mutta mielikuvat ovat kaikessa melkoisia vaikuttajia.

Yksi tällainen asia on ilmi selvästi seksuaalisuuden ja erityisesti siinä ilmenevän henkilökohtaisen vapauden korostaminen ja korostuminen. Seksuaalisuus on osa elämää kaikkialla, kirkossakin. Poikkeava seksuaalisuuskin on osa elämää. Kirkon mukaan ihmisen syntiinlankeemuksen seurausta. Niiden kanssa on eletty kaksituhatta vuotta vaihtelevin menetelmin. Modernina aikoina asia on noussut arvoon arvaamattomaan.

Luin jostain aivan äskettäin - taisi kuitenkin olla asioiden vastustajien sivuilta - että vain todella vähäinen osuus koko kansasta, perheistä ja niihin kuuluvista ihmisistä sai aikaiseksi melkoisen mylläkän koko Suomen luterilaisessa kirkossa. Olisikohan asia voitu ihan aikuisen oikeasti hoitaa muutenkin? Nyt se hoidettiin niin, että päällimmäiseksi ajatukseksi nousi monelle, että tuo vähemmistön tapa elää on se "lähes ainoa oikea tapa" ja perinteinen tapa joutaa romukoppaan. Samalla kun haluttiin korostuneesti nostaa esille vähemmistön ihmisoikeudet, painettiin alas joidenkin toisten ihmisoikeuksia. Aivan kuin ihmisoikeudet olisivat jonkilainen vakio, joka ei lisäännyt, jos jollekin annetaan lisää, vaa se täytyy ottaa toisilta pois.

Toinen tavalla tai toisella julkisessa keskusteluissa tai peitellyissä keskusteluissa esillä ollut asia on näiden sukupuolisesti toisella tavalla suuntautuneiden vahva osallistuminen koko kirkon johtamiseen. Moni pitää vääränä sitä, että kirkkoa johdettaisiin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät edusta elintavoiltaan ja mielipiteiltään kaikella tavoin kirkon perinnettä ja uskoa.

Silloin kun tällaiset ryhmittymät ja heidän seuraajansa aloittavat masinoituja offensiiveja toisia, toisin ajattelevia kohtaan, asia tuntuu oudolta tai sanon suoraan: pahalta, ikään kuin kostolta. Kun tällaiset asiat saavat etusijan tai liian korostuneen osan päätöksenteossa, olemme kirkkona heikoilla jäillä ja tuo tie johtaa tuhoon, kirkon mies saattaisi käyttää sanaa helvettiin. Kirkolla - onpa sitten kyse luterilaisesta tai ortodoksisesta - on vaarassa jakaantua, pirstaloitua ja hajota. Tällainen tie on jo alkanut toisen valtiollisen kirkkomme osalta.

Kun samalla toisen kirkon piirissä tapahtuvat ongelmat ajavat ihmisiä toiseen kirkkoon, kyse ei ole ihan terveellisestä tiestä, mikäli se tapahtuu hallitsemattomasti, kuten joissain osissa maata sen näyttäisi annetun tapahtua. Liittyminen pitäisi tapahtua aina harkitusti ja hallitusti. Se on pitkä prosessi, jota ei tehdä hetken tai ei myöskään pitempiaikaisen tunnekuohun vallassa. sen pitäisi monella tapaa kaikesta huolimatta olla rationaalinen teko: luopuu väärästä, koska pitää sitä vääränä ja valitsee oikean, koska ihan oikeasti pitää sitä oikeana. Kirkon tehtävänä on todistaa asia jollain tavoin tällaiselle ihmiselle ja opettaa oma uskonsa perusteet ihmiselle, jolla niistä on usein vain hämärä käsitys.

Luopumiseen ja liittymiseen liittyy myös asioita, joita ilmeisesti ei kaikkialla ole ihmisille riittävästi kerrottu, eivätkä he ole niitä riittävästi sisäistäneet. Siksi ne monesti ihmisten tai vaikka kirkon tai yhteiskunnan kriisitilanteissa ponnahtavat esiin monien suojaustenkin takaa. Tuo vanha "väärä uskonkäsitys" saattaa yhtäkkiä ollakin mielessä päällimmäisenä ja tuntua siltä ainoalta oikealta ja mikä pahinta, se yhdistetään heti omaan sen aikaiseen uuteen uskontoon. Ja mikä sitten vielä on sitä kauheinta, ihminen rientää maailmalle levittämään uutta, omaa uskontoaan.

Ortodoksisuuteen on liittynyt paljon luterilaisia ja sitä kautta ortodoksinen kirkko on muuttunut valtavasti. Ulkomailta kuuluu aina aika ajoin sanontoja, että poikkeamme liiaksi yleismaailmallisesta ortodoksisesta mallista. Itsekin olen kokenut tuota syrjintää mm. Venäjällä ja Kreikassa, jossa ei joka paikassa pidetty minua "oikeana ortodoksina". Syynä siihen on usein kirkkokalenterimme, joka ainoana ortodoksisista kirkoista poikkeaa muiden käyttämästä. Mutta syitä alkaa nyt hiljalleen olla toki muitakin.

Meitä on syytetty kirkkomme johtajien huonosta tai puutteellisesta, jopa puuttuvasta ortodoksisesta koulutuksesta, perinteiden osaamattomuudesta ja kunnioittamattomuudesta. Joillakin merkittävässäkin asemassa olevalla se saattaa siis puuttua kokonaan ja olla yksinomaan luterilaiselta puolelta saatua koulutusta. Joillakin toisilla kirkollisilla toimijoilla se on monien identiteettikriisien kautta aikuisuuden aikana hankittua ja mekaanisesti opittua "kirjatietoutta", jota ei joidenkin mielestä ole sisäistetty tarpeeksi ja koko suomalainen, aito ortodoksinen perinne huomioiden. Monelta puuttuu oma ortodoksinen lapsuudenajan tai vielä merkittävämpi nuoruusajan identiteetti. Heillä ei ole mitään omakohtaista kokemusta pienissä koulun tilapäistiloissa (kirjastossa, siivous- tai muussa varastossa, kellarissa, jne.) istumisesta uskonnon oppituntien aikana tai niiden pitämisestä uskontopäivinä kootusti viikonloppuisin, joka muilla on vapaa-aikaa. Heiltä puuttuvat käännynnäisinä tai maahanmuuttajina ortodoksisuutta rakentavat ja vahvistavat suomalaiset kokemukset ortodoksisilta kripareilta tai muilta nuorison leireiltä, jossa maan eri puolilla asuvat harvat nuoret ortodoksit kohtasivat kaltaisiaan: outoja, syrjittyjä, jopa hyljeksittyjä nuoria ortodokseja.

Aikuisena ortodokseiksi kääntyneet ja kirkkoon liittyneet ovat yhtä arvokkaita ortodokseja kuin kaikki muutkin. Heistä löytyy monella tapaa hurskaampia - jos minä tuon termin nyt mitenkään osaan määritellä - ortodokseja kuin ns. syntyortodokseista, jotka heti syntymänsä jälkeen kastettiin ortodokseiksi. Olisi väärin leimata heidät kaikki tällaisella "harhaoppisuuden leimakirveellä". Tunnen useita tällaisia ihmisiä, siksi tuntuu osin väärältä ja kohtuuttomalta kirjoittaa tätä, mitä kirjoitan.

Kirkkoon liittyvät ihmiset vain ovat usein tyypiltään sellaisia, että he saavat usein aikaan jotain. Jo se, että he vaihtavat kirkkoa, osoittaa sen. He ovat usein rohkeita, touhukkaita, äänekkäitä, monessa mukana olevia. Tämä on rikkaus, mutta myös riesa, jos asiat menevät huonoon suuntaan. Jos siis ihminen ei ole osannut luopua jostain ottaakseen vastaan uuden. Samoin, jos he ovat saaneet puutteellista tietoa, puutteellisin tiedoin varustautuneelta ihmiseltä ja he ryhtyvät täyttämään "valkoisia aukkoja" omassa opissaan omin tulkinnoin ja vanhoin konstein.

Yksi sellainen seikka, joka itseäni on rasittanut kovastikin, on perusteeton henkilöpalvonta, joka helposti kohdistuu pappeihin ja piispoihin. Oikeasti asioihin suhtautuva ihminen osaa pitää itseensä kohdistuneen "palvonnan" aisoissa ja säilyttää nöyrän ja ohjaavan paimenen asenteensa aina kaikissa tilanteissa. Itsekäs ja narsismiin taipuvainen ihminen saa tällaisesta vettä myllyynsä niin, että tilanne riistäytyy pian hallinnasta ja kokonaisuus saa pian kirkon perinteestä poikkeavia ja sille vieraita "kirkkoruhtinaallisia" ilmenemismuotoja. Tässä pitää tosin sanoa, että tämä ilmiö ei ole yksin suomalainen, muualtakin sitä löytyy ja kun siihen samalla liittyy vaikkapa taikauskoiset jostain historian hämäristä pulppuavat käsitykset ja tavat, lopputulos voi olla vaikka mitä.

Muutoinkin melko usein jotkut omalla tavallaan merkityksettömät seikat ja tavat nousevat kirkkoon liittyneiden kohdalla liian korostuneeseen asemaan. Olen joskus tavannut tällaisia luterilaisen tai jonkun muun yhteisön taustan omaavia "kirkkomummoja", kirkoissa vapaaehtoisesti palvelevia ihmisiä, joiden "uuskirkollinen" tapakulttuuri ei mitenkään satu oman luontevaan tapaani olla kirkossa. Joitain uskonopillisesti ja pelastumisen kannalta mitättömiä ja merkityksettömiä, ulkokultaisia asioita on nostettu normaalin kirkossakäyttäytymisen ohi ja he kulkevat kirkossa ihmisiä neuvoen ja varotellen jopa paheksuen.


Tällaisista asioista helposti syntyy julkisuudessa vääristynyt kuva omasta ortodoksisuudestamme. Sitä pidetään milloin taikauskoisena hömpötyksenä, milloin ultraliberaalina uususkontona tai kaiken sietävänä ja kaikki "synnit anteeksi antavana masiinana". Sitä se ei kuitenkaan ole. Kukapa sen kertoisi meille.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: