 |
| Itseasiassa olisi ihan hyvä miettiä useinkin omaa kuolemaansa, ikuisuutta, vaikkei se nyt ole ihan suunnitelmissakaan kuolla piakkoin. Asiahan ei tietysti meistä riipu. (Kuva © Hannu Pyykkönen) |
Juha 'Watt' Vainion sanoittaman laulun sanoihin ei tuolla mäkihyppääjällä ollut kuitenkaan mitään muuta yhteyttä kuin tuo nimen lähes täydellinen yhtenäisyys - vain yhden kirjaimen ero - sukunimessä. Laulu nimittäin kertoo ilmeisesti sanoittajan omista kokemuksista krapulasta, kankkusesta, joka sanojen mukaan "iskee miehen vaikka kuinka julman".
Luulenpa, että nyt alkaneen viikon (vk. 49) maanantaina aika monella ortodoksilla, luterilaisella ja varmaan muillakin on kauhea kankkunen. Jos ei niinkään aina alkoholista, niin ainakin netti- ja infoähkystä ja sosiaalisessa mediassa, somessa roikkumisesta. Veikkaisin silti, että aika monella kuitenkin myös jostain kuohuvasta juomastakin, ainakin tuolla Etelä-Suomen suunnassa ilkamoivilla - jopa mahdollistesi myös kirkonmiehillä.
Kuluneella viikolla tapahtui paljon sellaista, joka vei mukanaan ja tempaisi "sfääreihin" riehumaan joko reaalimaailmassa tai virtuaalisesti. Ortodoksit valitsivat erikoisin menoin ja järjestelyin uuden metropoliitan ja luterilainen arkkipiispa teki kaikkensa aiheuttaakseen mahdollisimman paljon vahinkoa omalle kirkolleen Eduskunnan äänestäessä ns. spn-avioliitosta.
Muuten - ainakin minusta suomen kielen sanana tuo on aivan kammottava sana. Asian itsensä kammottavuudesta on varmaan sitten jo monenlaisia mielipiteitä joko puolesta tai vastaan. Minulle henkilökohtaisesti jokseenkin merkityksetön.
Itse olin enemmänkin mukana tuossa "ortodoksiähkyssä" ja sen päälle vielä sopivasti sairastuin, kuumeillen melko korkeissa lämpötiloissa niin, että yksi yö meni houriessa ja pari päivää sitten niitä houreita kirjoitellessa, kuten joku irvileuka sanoi kuultuaan asiasta. "Voihan se olla niinkin", sanoisi eräs pohjoisen pappi.
Mutta nyt maanantaina pitää todeta toisen mäkihyppääjän, "syvällisen arkkifilosofin", Matti Nykäsen sanoin: "Totuus on todellakin todellisuutta." Tässä sitä ollaan ja tilanne ei murjottamalla, keljuilemalla, hymyilemällä, nauramalla, itkemällä, kirjoittamalla eikä puhumalla muuksi muutu. Todellisuus on nähtävä ja kaiken tämän kanssa pitää nyt yrittää vain selvitä omin konstein tai toisten avulla.
Itselläni meni kaikki aikataulut uusiksi. Onneksi niitä ei ollut paljoa. Odottelen nyt kotona kaikessa rauhassa antibioottien vaikutusta ja tehoamista, merkkejä on jo, ja jutut eivät enää niin helposti irtoa. Ei auta kuin surra kanssanne, mitä tarinoita menetittekään, kun en niitä ehtinyt näyttöruudulle kirjoittaa. Niissä olisi ollut varmasti mielenkiintoista lukemista kaikille. Toisaalta voihan olla niinkin, että oma olotilani on nyt huomattavasti juridisesti vakaampi, kun en niitä sitten kirjoittanut.
Harmittaa myös suuresti, kun en päässyt "Elämäni Naisen" nelivuotis-synttäreille. Menen sinne kuitenkin myöhemmin. Hipsuttelen pyjamassa nyt jo varmaan neljättä päivää kotosalla, nukkuen pitkiä pätkiä päivän mittaan. Ja nyt onneksi myös yöllä ihan riittävästi. Joten toiveita on. Tai - kai tuonkin joku minusta viimeaikaisten tekojeni vuoksi vähemmän pitävä voi kokea ja toivoa toisinkin. Merkkejä kun on ollut sellaisestakin ilmassa. Olen osaltani saanut vastaan ottaa jonkinlaista raivon tai ainakin jonkin vastaavan tunteen purkauksia, vaikka alkuun kaikki näytti varsin auvoiselta pelkkine positiivisine palautteineen.
Mutta lienen joskus jossain kirjoittanut, että varsinainen elämäntyöni aikaisemmassa palkkatyössäni koulitsi minut melko paksunahkaiseksi ihmiseksi, jonka panssarin läpi ei moni veitsi vilahda. Sen olen huomannut, että joskus, kun kyse on pienistä lapsista, heidän eduistaan ja heistä huolehtimisestaan ja tuollaisiin asioihin liittyvistä ongelmista tai vielä pahemmista, panssarista saattaa löytyä pieni halkeama, ja saatan jopa menettää isältäni perimistä hyvistä unenlahjoista huolimatta osan yöunista. Mutta eipä sekään eläkeläistä suuresti haittaa. Nukun sitten päivällä.
Sehän tässä vapaan ja villin eläkeläisen ja samalla blogistin yksi suuri etu onkin, etten tarvitse syödä kenenkään kädestä tai nöyristellä paremman oksan toivossa, vaan saan puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja sillä tehokkuusasteella, kun itse katson aiheelliseksi ja tilanteeseen tarpeelliseksi sekä mielestäni sopivaksi. Kunhan vain teen sen kaiken hyvien tapojen ja laillisuuden rajoissa. Aina se ei ole tosin kaikista sopivaa. Toisaalta silloin kun minua syytetään vaikkapa juoruilusta, olisi ihan hyvä samalla osoittaa, mikä asiassa ei pidä paikkaansa. Yritän nimittäin aina pysyä kaikesta huolimatta asiassa, vaikka aina asiaa ei voi pieteettisyistä ihan suoraankaan sanoakaan.
Silloin kun minua syytetään vihjailusta tai asian vierestä puhumisesta, syynä ymmärtämättömyyteen saattaakin olla, ettei lukijalla itsellään ole edes tähän asiaan liittyviä perustietoja vaikkapa ortodoksisuudesta tai mistä asiasta nyt sitten kirjoitankin ja asialla ei silloin luonnollisestikaan ole hänelle mitään merkitystä. No - tähän pitää nyt hieman karusti sanoa, etten minä näitä juttuja heille kirjoittelekaan. Oletusarvo on, että lukija edes hieman tietäisi asioista ja mahdollisuuksien mukaan myös jotain niiden taustoistakin. Mutta ehkä vielä oleellisempaa on se, että tietäessään asioista, hän myös ymmärtää, mitä se tai ne tarkoittavat käytännössä ja "oikeassa elämässä" ja mitä ne merkitsevät jossain laajemmassa kontekstissa. Silloin on joskus hylättävä herran pelko ja muutettava se Herran peloksi.
Esimerkiksi oman kirkkoni asioissa minulla on oma maallikon käsitykseni asioista, mikä on muodostunut vuosikausien toiminnasta kirkon asioiden parissa, seurakunnassa, hiippakunnassa ja kirkolliskokouksessakin aikanaan. Minulla on myös oma käsityseni asioista, jotka sopivat kirkkoon tai eivät sovi kirkkoon tai sen työntekijöille. Jos joku ei pidä siitä, että kerron oman mielipiteeni asioista, silloin ei välttämättä kannata lukea juttujani. Saattaa tulla pahalle päälle. Mutta argumentoimaton ja turha purnaaminen kun ei kuitenkaan mielipidettäni muuta, siihen tarvitaan vaikkapa teologisia tosiseikkoja ja näyttöjä.
Vaikka puhumme uskon asioista, niihin liittyy monesti sellaisia maailmallisia asioita, joista on usko tosi kaukana. Ja niistä puhuminen - jos siis koen ne kirkolle ja sen toiminnalle vieraaksi - on minusta enemmän kuin sallittavaa. Se on toivottavaa ja toivon ja jopa pyydän, että kirkkomme piirissä alkaisikin jonkinlainen seurakuntalaisten ja kirkon jäsenten ryhtiliike sellaisia elementtejä ja asioita, ilmiöitä ja tapahtumia vastaan, jotka ovat perinteemme, kirkkomme opin ja ortodoksisuuden vastaisia.
Itsestäni on väärin sekoittaa jollain ultraliberaalilla tavalla yhteiskuntamme mukanaan tuomaa kuonaa ja kirkkoomme kuulimattomia tapoja vuosituhantiseen uskontoomme, ortodoksisuuteen. Meidän tulee myös hellällä ja rakastavalla tavalla ohjata kaikki muualta, toisista kirkoista tai yhteisöistä tulleet kirkkoomme liittyvät aina katekumeeniopetuksen kautta kirkkomme aktiivisiksi ja sen uskon ja arvot sisältäneiksi jäseniksi. Jäsenyyteen ja sen myötä sisäistettyihin arvoihin eivät kuitenkaan kuulu vaikkapa luterilaiset tai muut entisen vakaumuksen haihatukset kirkosta, jossa on katto korkealla ja seinät leveällä, ja jossa jokainen voisi muka muovata kirkkoomme vieraalla, individualistisella tavalla "oman ortodoksisen uskonsa" ja vielä markkinoida sitä muille "oikeana uskona". Ei!
Uskonnon, ortodoksisuuden omaksuminen omaksi uskokseen on sitä, että ensin opiskelee tietämään, mitä ja mikä se on, sitten harkitsee haluaako sen ja seuraavaksi ottaa sen vastaan - kuten sanonta kuuluu - "karvoineen ja kaikkineen" - hyvine ja huonoine asioineen, omaksi pelastuksekseen. Liittymiseen kirkkoon aivan kuten ei eroamiseenkaan siitä riitä toiseen ihmiseen tai maalliseen asiaan vihastuminen, ihmisten toiminta, yhteiskunnan ratkaisut. Vain uskonopilla ja aidoilla, oikeilla perinteillä on merkitys kumpaankin suuntaan liikuttaessa.
Se, että yksi arkkipiispa twiittaa jollekin ihmisille tai ryhmille sopimattomia arvoja ei riitä eroamisen syyksi, eikä se, että toinen arkkipiispa jyrähtää julkisuudessa asioiden pysymisen puolesta, riitä liittymisen syyksi. Asioita ei saa tehdä tunnekuohun vallassa, hetkessä. Uskonto on paljon vakavampi asia jokaisen meidän osalta. Sillä kun on jonkinlainen merkitys mahdollisesti sille oman elämämme jatko-osalle, tulevaisuudelle.
Menipäs paatokselliseksi ja tulipa pitkä teksti. Mutta menköön ja kevennyksenä sanottakoon kuitenkin, että kyllä tuo alussa siteeraamani "arkkifilosofi" Nykänenkin ajattelee ilmeisesti taivasasioitakin, sillä hänen suuhunsa on laitettu myös sitaatti: "Kivitettiinhän Jeesustakin aikanaan, mutta nyt mies on maailman maineessa." Joten kestetään vain kunniakkaasti mekin - sinä ja minä - kaikki kritiikki ja ne sattumat - kivetkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti