9.4.20

Sairaalassa, koronapäiväkirja 090420

Enpä eilen tai jopa edes tänä aamuna kuvitellut, että makailen nyt Mikkelin keskussairaalassa. Onneksi en kuitenkaan koronan vuoksi. Minut kohtasi eilen melko roisin menetelmin päälle käynyt paha infektio, joka aina aika ajoin osuu kohdalleni, muttei ne kaksi edellistä kertaa, jolloin on osunut, olleet ollenkaan näin rajuja. Tämän kertaiseen liittyi hitonmoinen horkka, kuumehourailua ja jopa jonkinlaisia hallusinaatioita. Mutta pahimpana, että se laukasi minulle verenmyrkytyksen – aika vaarallinen yhdistelmä kaikkiaan.

Kumma, kun tällaisena korona-aikana voi kuitenkin lohduttautua ajatuksella, ettei se kuitenkaan ole koronaa. Minulle astmaatikkona korona saattaisi olla vaikea.

Lähdin aamulla päivystykseen jo varhain ja siirryin ensin ns. puhtaalle alueelle hoitajan hoiviin ja tarkoitus oli tehdä pari hoitotoimenpidettä, mutta tilanne muuttui täysin, kun hoitaja mittasi kuumeen: 39.5 ºC. Silloin ilmestyi maski hänelle ja minullekin ja minut siirrettiin sille ei-niin-puhtaalle eli kontaminoituneelle alueelle, vaikka putipuhdashan seki toki oli.

Avaruuspukuun pukeutuneelta näyttävä hoitaja oli ulko-ovella vastassa ja vei minut suoraan ikiomaan tarkkailuhuoneeseen, kytki erilaisiin laitteisiin ja sitten aloinkin odotella. Olin siis ensiapuosastolle ja siellä oli varmaan muitakin, paitsi että tarkkailussa oli minun lisäkseni vai yksi huomattavasti minua vaivaisemman oloinen.

Olin aamulla syönyt kahvin kanssa pari pientä korvapuustia ja puolen päivän aikoihin alkoi jo olla hieman nälkä. Mainitsin asiasta lääkärille ja kohta minulle kannettiin kanakolmioleipä, jogurttia ja mehua, vaikkei tuolla ensiavussa mitään ruokatarjoilua olekaan. Ottivat kai omasta jääkaapista.

Koko ajan minusta pidettiin tosi hyvä huoli, lääkittiin heti kuumetta alentavalla lääkkeellä ja kohta uudella antibiootilla suoraan suoneen, joka nyt sitten kai aiheuttaa pienen ongelman, oloni täällä venyy pitemmäksi kun olin arvannut.

Iltaruuan aikaan minut siirrettiin osastolle ja sain yhden hengen, vessalla ja suihkulla varustetun huoneen, jossa tosin makasi kaverina yksi melko hijainen kirurginen potilas. Kohta tuli tervehtimään tuttu hoitaja työvuosien takaa ja asiantila korjaantui huomattavasti kun ystäväni Aaro – jolla on avain kotiini – kävi hakemassa sieltä niitä tavaroita ja lääkkeitä, mitä en arvannut ottaa mukaan aamulla sairaalaan lähtiessä.

Parasta tietysti on, että sain läppärin. Puhelimen ja latauspiuhan tajusin ottaa mukaani kotoa, mutta astmalääkkeitä en – ovat kuulemma liian kalliita jaettavaksi sairaalassa tai jotain sellaista. Ruokaakin sain osastolla heti, vaikken ollut alkuun muonavahvuudessa. Ja tuttuun tyyliin, ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi.

Yllätys oli se, että johtuen lähinnä tuosta suonensisäisestä antibioottilääkityksestä, saatan siis viettää koko kuurin ajan sairaalassa. Katsotaan nyt, ainakin se sujuu paremmin kun sain läppärin ja muuta rekvisiittaa. Pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla, saattaa tällä kertaa konkretisoitua kohdallani todelliseksi ylösnousemukseksi – sairaalasängystä.

Hannu
nettihoukka

7.4.20

Hieman väl’roknoosia

Yritin ottaa päikkärit, mutta ei oikein onnistunut, kun ajatukset myllersivät päässäni ja pyrkivät ihan selvästi ulos. Viime aikoina olen kirjoitellut enemmänkin sellaisia päivittäisiä päiväkirjajuttuja läheisilleni ja kavereille, on niitä tietysti saattanut joku muukin lukea ja siinä ohessa pahastua, mutta haitanneeko tuo.

Tämä toisenlainen juttu, ”roknoosi”, pyrki vimmalla ulos ja pahasti tuntuu siltä, että siitä tulee pitempi juttu kuin yksi A4, joten jos et ole tottunut lukemaan pitempiä kirjoituksia, kannattaa lopettaa tähän.

Yrittäessäni päikkäreillä saada unen päästä kiinni, mieleeni tulvi väkisin tämän ”kruunajaisturneen” aiheuttamat seikat ja mielialat omalle elämälleni ja siihen ympäristöön, jossa elän ja jollakin tavoin vaikutankin, omaan kirkkooni.

Olen joissain aiemmissa päiväkirjajutuissani ja mahdollisesti muuallakin kritisoinut sitä, että nämä ”kruunajaiset” – koronavirus ja sen aiheuttamat asiat – tulivat monelle taholle, omalle kirkollekin, suurena yllätyksenä ja kirkko oli asioiden keskellä – kuten sanonta kuuluu - ”housut kintussa”.

Siinä vaiheessa kun yhdessä kirkon nurkassa jo paloi roihuten, saatiin vasta kasaan oma ”palokunta”, joka ensin selvitteli, miten toisessa kansankirkossa on tuollaista paloa torjuttu ja miten muualla ortodoksisessa maailmassa ja sitten viimein ahkerien avustajien – ei niinkään varsinaisten päättäjien tai asioista vastaavien – toimesta saatiinkin jotain ensiapua pahimpaan.

Ne, joille asioista päättäminen tällaisessa tilanteessa kuuluu, olivat kaiketi melko pihalla tilanteesta. Siihen on varmaan monta ”hyvää” syytä: he eivät ole tottuneet tekemään tällaisia oikeita maallisia päätöksiä, ajatusmaailma on paljolti tällaiseen tilanteeseen ehkä sopimaton, "hieman" karrikoiden sanottuna ”kyllä Herra hulluistaan huolen pitää” ja lisäksi ehkä vaikeimpana seikkana keskinäisen yhteistyökyvyn totaalinen puuttuminen ja vallitseva jonkinasteinen eripura tai mikä se sitten lieneekään.

Melko kauan usko ja tiede kinasivat keskenään monen ajatuksissa. Suojeleeko oikea usko ehtoolliselle menijää koronalta, vaikka edellinen ehtoollisen saaja olisi ollut taudin kantaja ja nyt he ottivat ehtoollisen samasta lusikasta. Siinä saattoi silloin joillakin änkyröillä niin meillä kuin etenkin maailmalla olla hieman sitä ajatusmaailmaa, jota Brasilian presidentti puhtaaksi viljellyimpänä edustaa. Hänen mukaansa heidän jumalansa on brasilialainen ja suojelee sekä pelastaa brasilialaisia, vaikka heitä uittaisi Rio de Janeiron likavesiviemärissä.

Tietyllä viiveellä meillekin saatiin ohjeet, jollaisia alkoi olla ympäri maailmaa kaikissa kirkoissa. Jokunen änkyrä toki oli vielä siellä täällä, mutta poliisin puututtua asioihin, nekin vähenivät. Kirkot menivät kiinni ja ehtoollista jaettiin kertakäyttöisin välinein ja jumalanpalveluksia pidettiin ilman kirkkokansaa. Kauheimmillaan joissain maissa kiellettiin jopa hautajaiset ja jäähalleista tehtiin väliaikaisia ruumishuoneita. Meillä Suomessa selvittiin paljon vähemmällä.

Tuossa vaiheessa olisi tarvittu meilläkin kirkossamme kriisijohtajaa tai edes kriisitiedottajaa, joka jakaisi kriisitietoutta ei vain sisäpiirille vaan kaikille jäsenille. Mutta kun sellaista ei oikein löytynyt erilaisista syistä johtuen, ei ilmeisesti ollut osaajia.

Meillä haikailtiin – tai oikeammin ihasteltiin – että saamme kohta yhteisen ortodoksisen valtakunnallisen lehden. Mitenkähän olisi käynyt, jos sellainen viisi, kuusi kertaa ilmestyvä lehti olisi ollut toiminnassa ja seuraava ilmestyisi vasta parin kuukauden kuluttua, kun kriisi just alkoi. Tilanteessa, jossa ohjeet vaihtuivat melkein päivittäin ja tilanne eli vahvasti koko ajan. Ei siinä silloin valtakunnallinen lehti paljoa olisi lämmittänyt, muuta kuin takan sytykkeenä.

Silloin olisi – siis ehdottomasti olisi – tarvittu nykyaikaisten medioitten toimintaa ja sen toiminnan osaamista ja jämäkkää johtamista – kriisitiedotusta ja kriisijohtamista. Mutta kun ...

En tunne riittävästi tekijöitä, heidän taustojaan ja enkä oikeastaan tekemisiäänkään enkä sen lisäksi ole mikään tiedotusopin taitaja, ammattijournalisti tai mikään sellainen, pelkästään noilla aloilla pitkäaikainen harrastelija, mutta ennen kaikkea – juuri tässä asiassa – pelkästään kirkon jäsen, seurakuntalainen, aktiivisesti oman kirkon piirissä toimiva. Katson siis tätä asiaa seurakuntalaisena, kirkon aktiisena jäsenenä ja arvioin tulosta siltä pohjalta.

Kirkkomme olisi huomattavasti kaoottisemmassa tilassa, ellei meillä olisi eri seurakunnissa niin työntekijöiden kuin maallikkojen joukossa alan osaajia. He pelastivat monet seurakunnat ja siinä ohessa koko kirkon täydelliseltä nöyryytykseltä tiedottamisessa. Heiltä, ei kirkon palkkalistoilla olevilta, on tullut videoita ja muuta materiaalia runsaasti vaikkapa opettajille, he ovat hoitaneet videointeja ja striimauksia jumalanpalveluksista.

Mutta kokonaiskuva on silti – ainakin tällaisen tavallisen seurakuntalaisen silmin katsottuna – lievästi sanottuna jossain päin maata melko kaoottinen. Osa seurakunnista on hoitanut asian suurella rahalla ostamalla video- ja muut palvelut ammattilaisilta, osa on tuhlannut rahansa kalliisiin laitteisiin osaamatta käyttää niitä. Ja kaikkea muuta sitten noiden kahden väliltä. Upeitakin esimerkkejä löytyy, vaikkapa pienestä Taipaleen seurakunnasta, joka kelpaisi malliksi monelle muulle.

Kun ennen saimme odotella kuukausia omia TV-jumalanpalveluksia, nyt niitä tulee melkeinpä joka päivä ja useita samaan aikaan eri puolilta maata. On siinä hyvät puolensa, jos lie muutakin. Hyvää on vaikkapa se, että nyt niillä, jotka eivät ole paljoa maamme kirkoissa käyneet, on oiva tilaisuus nähdä kirkkoja livenä. Tai hyvää on sekin, kun oman seurakunnan palvelus ei ”oikein toimi”, voi katsoa jonkun toisen seurakunnan palvelusta, kun tekstit siellä ovat kuitenkin pääasiassa samoja, mitä papit ja kanttorit tuottavat. Huonoa minusta siinä on asioiden koordinoimattomuus, joka kuuluisi varmaan viestinnästä vastaaville ja toinen heikkous on palvelusten tuottaminen parilla, kolmella erilaisella tavalla ja eri medioihin. Lisäksi osa tuotoksista on kovin "minä-minä-minä"-keskeisiä, kun parempi olisi varmaan etenkin tällaisessa tilanteessa seurakuntakeskeisyys, yhteisöllisyys.

Selitys, että kaikilla ei ole Facebookia, ei ole kaikkein paras selitys, varsinkin, jos se toinen menetelmä ei oikein ota toimiakseen. Ei kannata tällaisissa asioissa jakaa seurakuntalaisia esimerkiksi iän tai muun ominaisuuden perusteella vuohiin ja lampaisiin, niihin jotka osaavat käyttää somea ja niihin jotka eivät osaa. Jos asia katsotaan niin tärkeäksi, että kaikille pitää yrittää tarjota jotain, silloin olisi varminta kaiketi tallettaa palvelukset kahdellakin eri tavalla ja julkaista toinen ns. suorana live-lähetyksenä ja toinen nauhoitettuna, jonka voi katsella milloin vain. Tuon ensimmäisenkin yleensä – jos osaa – voi tehdä niin, että sen voi katsella jälkeenpäinkin. Ja vaikka noin tehtäisiinkin, aina jää osa kaiken ulkopuolelle. Netti kun ei suuremmin heitä kiinnosta.

Minun mielestäni tällaisessa tilanteessa pitää käyttää sellaista menetelmää, joka on helppo ja joka leviää laajalle ja – vielä ehkä se tärkein – jota käyttävät nuoret ja nuoret aikuiset, he, jotka ovat jo melkein kadotettu joukko kirkoistamme. Minun ikäiset vanhukset joko osaamme tai sitten emme osaa käyttää somea – siinäpä sarkaa seurakunnille tulevaisuudessa – ja olemme sitä vakiporukkaa, joka ei ensimmäisenä ole todennäköisesti kirkkoa jättämässä, jos ei ole palveluja tai palveluksia. Haudan läheisyys kovasti rauhoittaa ajatteluamme ja toimintaamme näissä asioissa.

No – tulihan tuota pari A4-sivullista, joten mielenkiintoista olisi tietää, kuinka moni jaksoi lukea loppuun ja kuinka moni ei sen lisäksi polttanut ”pelihousujaan” kirjoitukseni vuoksi. Mutta tätä mieltä minä ihan aidosti olen ja tuo ajatus pyrki ulos päästä eikä antanut minun ottaa päikkäreitä. Taidanpa kuitenkin kokeilla kohta uudestaan.

Hannu
nettihoukka

6.4.20

Suuri viikko, koronapäiväkirja 060420

Kirkkovuoden kierrossa tänään alkoi Pääsiäistä, ylösnousemusjuhlaa edeltävä Suuri viikko, joka tunnetaan läntisessä (luterilaisessa) maailmassa piinaviikkona ja hiljaisena viikkona. Minulla on noita melko hiljaisia viikkoja ollut viime aikoina jo melkoisesti ilman pääsiäistä tai koronaakin.

Kaikki alkoi jo varhain maaliskuussa, kun sain ”määräyksen” mennä suurehkoon leikkaukseen sairaalaan. Päivämäärä sovittiin noin puoleenväliin maaliskuuta ja minulla alkoi eräänlainen ”ennakkokoronakaranteeni”, vaikkei koronasta täällä Suomessa ollut vielä mitään suurempaa tietoa. Kiinassa se vielä silloin jyräsi.

Minun astmaatikkona piti joka tapauksessa varoa sairastumasta flunssaan tai muuhunkaan vakavampaan. Aloitin samalla myös varustautumisen ruuan, juoman ja lääkkeiden osalta pitkään leikkauksen jälkeiseen toipilasaikaan, jolloin en kotoani pääsisi mihinkään. Täysin tietämättä koronan tulosta ja muustakaan.

Sitten päivämäärä vaihtui, koska kaikki paikat – hampaita myöten – piti olla priimakunnossa ja jouduin jopa kokemaan kauhun hetkiä hammaslääkärissä, kun hän ilmoitti ottavansa neljä yläetuhammasta pois. Pyysin tuolin istahtaakseni ja sanoin lääkärille, ettei hän ollut tosissaan. Oli se – alkuun – mutta poistettiin sitten ”onneksi” vain yksi eikä sekään ihan tuosta keskeltä. Voitte vain kuvitella sitä mielikuvituksen laukkaa ja ilottelua, kun vunukkani kuulivat, että oli alkuaan tarkoitus poistaa neljä etuhammasta.

No – samalla siirtyi leikkauspäivä reilulla kahdella viikolla, jona aikana koronakin ehti jo paikalle ja meni itsellänikin mietinnäksi – mitähän nyt tapahtuu. Ja kyllähän maailmassa alkoi tapahtuakin. Itsekin aloin jo sopeutua asiaan, että kaikki siirtyy syksyyn ja elämä tulee olemaan vaikeata paljon pitemmän aikaa, kun alkuun olin ajatellut.

Tänään – Suuren viikon alkaessa – päätin sitten päivittää tietojani ja kysyä, missä mennään. Soitin sairaalaan, joka ilmoitti, että he elävät nykyään viikon periodeja ja ei ole ehdottoman varmaa, että minulle aiemmin annettu leikkauspäivä kahden viikon päästä toteutuu. Mutta mikäli kaikki menee suunnilleen samalla tavalla kuin tähän asti, kuten he olettivat, leikkaus toteutetaan. Saan siitä ilmoituksen piakkoin, vielä mahdollisesti tällä viikolla.

Siitä se taas alkoi – pesän rakentaminen, kuten itse sitä nimitän. Toiminnallisesti, mutta myös henkisesti. Valmistautuminen tulevaan tilanteeseen, jossa olen melko avuton ja pitkään kotonakin toisten avun varassa. Ja vielä tällaisen koronavouhotuksen keskellä, jossa kaikki asiat pitää katsoa ainakin kahteen kertaan ennen toteuttamista, eivätkä ketkä tahansa voi tulla auttamaan.

Kotivaraa minulla on vielä, vaikka olen aloittanut sitäkin jo syödä, että voisin vaihtaa uudempiin pakkauksiin. Mutta erilaiset perustuotteet: leivät, höysteet, juomat jne. ne loppuvat varmaan alle viikossa, ellen saa täydennystä. Sen saaminen vaikeutui, koska sain totaalisen kiellon mennä kauppoihin, apteekkiinkaan tai mihinkään ihmisten pariin. Pitää siis keksiä jotain muuta.

Nuorimmaiseni asuu poliisien vartioiman Uudenmaan suljetun rajan takana ja toinen puolentoista sadan kilometrin päässä etätöissä vaimonsa ja kahden etäkoulussa olevan vunukan kanssa. Kai hän pääsisi käymäänkin, mutta ei se nyt ihan helppoa ole monestakin syystä.

Siispä istuin tietokoneen ääreen ja tilasin sen kautta ruokaa ja juomaa verkkokaupasta. Täällä periferiassa jono ei ole samanlainen, kun kuulemma poikani mukaan on Helsingissä. Siellä ruokaa joutuu modernissa digi-Suomessa odottamaan pahimmillaan toista viikkoa, täällä saan keskiviikkona, kun tänään (maanantaina) tilasin. Modernia toimintaa verkkokaupalta – auttaa jopa paastoamaan pari päivää.

Joten uusiksi meni tämä aikaisemman muotoinen karanteenielämäni ja nyt pitää aloittaa uudenlainen. Ei se vaikealta noin aloittamisen osalta näytä, mutta kyllä ihan oikeasti ajoittain hirvittää ajatella, miten on sitten parin viikon kuluttua. Mutta sehän sitten nähdään – toivottavasti. Onhan tuossa välissä tuo ylösnousemusjuhla onneksi mallia elämälle antamassa ja toivoa tuomassa.

Hannu
nettihoukka

5.4.20

Uutta ajattelemista, koronapäiväkirja 050420

Poikkeusajat ovat kamalia: sota, kaaos, pandemia … mutta samalla ne kumma kyllä antavat uutta ja kehittävää ajateltavaa, pakottavat toisenlaisiin ajatuksiin ja sovelluksiin – luovat uutta – hyvääkin.

Sellaisista on paljon merkkejä myös koronakriisin tuloksena. Kun alta häviää työ ja elääkin pitäisi, saattaakin joku vanha idea – tai vaikka juuri keksitty – saada siivet alleen ja uutta työtä syntyy.

Samoin on näköjään kulttuurin alalla. Olen vähälle aikaa katsonut kaksi upeaa työtä, jotka ovat syntyneet koronakaranteenin pakottamina. Toinen oli Vaskivuoren lukion nuoren kamarikuoron upea esitys ”Pelottomien riemulaulu” (https://youtu.be/jal21nwCOhI) ja toinen löytyi eilen: Lahden kaupunginorkesterin, Sinfonia Lahden esitys "Finlandiasta" (https://youtu.be/Sh1L-8T5hu0).

Hiljalleen taitojen ja osaamisen karttuessa samanlaista uuden löytämistä on toki havaittavissa muuallakin, jopa jokseenkin luutuneessa ortodoksisessa kirkossa, jossa pakko on ajanut ajattelemaan ja tekemään asioita toisin ja jossain se uusi on onnistunut isolla rahalla toteutettuna, jossakin vielä hapuillaan ja opetellaan, mutta kyllä sieltäkin hyvää aikanaan tulee, kunhan kokemusta kertyy. Yritys ja erehdys ovat kautta aikain olleet oivallisia motivoijia.

Kirkon kohdalla tilanteeseen ajoi se, ettei ”keskuskonttorijohtoista” kriisinhallintaa löytynyt ja osin ei ole vieläkään löydetty ja seurakunnissa jouduttiin pohtimaan omia luovia ratkaisuja. Piispathan eivät ole koskaan osanneet tehdä ”oikeita maallisia päätöksiä”, hengellisiä kenties. Kirkon tiedotus on enemmän suuntautunut hallelujaan, kun nyt tarvittaisiin aivan muuta. Kriiseihin kouluttautuminen ja harjoitteleminen lienee jäänyt tekemättä suurimmalta osalta työntekijöitä ja valitettavasti jälki näkyy. Mutta aikaa on riittävästi harjoitella ja opetella, jos kriisi kestää sen, mitä yleisesti arvellaan – kuukausia.

Palmusunnuntai ja siihen oleellisesti liittynyt perinne – virpominen – oli mukava koetinkivi, josta aika moni selvisi. Niin jumalanpalvelusten osalta kuin jopa virtuaalivirvonnasta. Myös tavallisissa perheissä jouduttiin pohtimaan asiaa, miten virpoa ukki ja mummi, kun sinne ei nyt oikein voi mennä virpomaan kotiin.

Itse ilahduin aamusella, kun puhelin soi ja siellä oli WhattsAppin videoyhteyden päässä omat iloiset vunukkani, jotka rapsauttivat virpoa ukin ihan tuosta vain – ikään kuin olisivat aina niin tehneet.

Lisäksi mausteena oli muutakin ukin kannalta mukavaa. Vunukat ovat nyt olleet jo monta päivää etäopetuksessa, pois koulusta, kotona. Ilman koulukavereita, opettajia ja laajaa sosiaalista verkkoa, ja siksi ukin tai mummin seura maittoi. Oli aikaa rupatella niitä noita ja katsella kameraa viiden sentin päästä ja tutkia, minkä väriset silmät on kullakin. Ja kun huomasivat, että ukki oli aikeissa juoda aamukahvit herkullisten keksien kera, pyysivät panemaan muutaman keksin jemmaan heillekin seuraavaa tapaamista varten.

Toivat samalla suuren ilon ukin mieleen ja päivään niin, että koko päivän on hymyilyttänyt ja ollut hyvä mieli. Olen alkanut kerätä jo jokin aika sitten ”päivän vunukoita”, sattuvia sanontoja karanteenipäivien saatosta. Tänään se tuli juuri noista kekseistä, jotka nähtyään nuorempi vunukka – muutenkin hieman perso makealle sekä pääsiäisen odotuksen vuoksi karkki- ja makeapaastossa tällä hetkellä – totesi heti: ”Mulle sitten kolme”.

Aikaisempi sanonta tallentui keskustelusta mummin kanssa, kun hän kysyi vunukoilta karanteeniin viitaten, mitähän mummin pitäisi ottaa mukaan autiolle saarelle, jos hän sinne joutuisi. Nuorempi vunukka – se sanavalmiimpi ja ilmeisen itsevarmempi – laukaisi heti totuuden: ”Minut!”. Mummi kas kun on hyvä leipoja ja ruuanlaittaja.

Hannu
nettihoukka

4.4.20

Virpopostia, koronapäiväkirja 040420

Huomasin, että ei eläkeläisellä pelkästään päivät mene sekaisin tässä karanteenissa, oli näemmä jo kuukausikin hukassa edellisessä päiväkirjablogijutussa. En ilmeisesti ollut huomannut, että maaliskuu oli vaihtunut huhtikuuksi ja edelleen päiväsin kuukauden kolmosella.

Päiväthän ovat eläkeläisellä olleet jo kauan hakusessa, mutta siinä yleensä auttaa dosetti, jos vain ei ole unohtanut jonain päivänä ottaa lääkettä, jota sitäkin tapahtuu toisinaan. Silloin saattaa käydä niin, että elää perjantaita, kun on jo lauantai ja ihmettelee kun ei posti tule tai sitten toisin päin elää viikonloppua ja onkin jo maanantai ja kummastelee, milloin posti on alkanut jakaa kirjeitä sunnuntaisin. Tuollaista elämää toisinaan!

Tunnithan menetin jo vuosia sitten, kun heräsin päikkäreiltä viideltä ja ihmettelin, miksi ei tule telkkarista viiden uutisia. Meni kotva, ennen kuin tajusin, että taidetaankin elää aamuviittä. Tuo vika – hyvät unenlahjat ja ajan hämärtyminen – minulla lienee ollut pienen ikääni, se ei ole pelkkä eläkehuvi.

Nuoruudessa, silloin kun 11-12-vuotiaan maalaispojan piti käydä oppikoulua 50 kilometrin päässä naapurikaupungissa ja elää vuokralla ”kortteerissa”, johon kuului iltaruoka, herättelin kerran vuokraisäntäperhettä aamusella aikaisin samoista syistä, kun kolistelin ja koputtelin ja kyselin kummissani, missäs se ruoka viipyy. Vähän nolotti silloin. Nyt ei enää suuremmin, kun yleensä kukaan ei näe.

Kello, päivyri, kalenteri ovat jääneet hieman vähemmälle osalle  nykyisessä elämässäni, mutta vuosi ja sen juhlakausi on ja pysyy lujasti. Harmittelen suuresti juhlien juhlan jäämistä syrjään ja meidän jäämistä sen virtuaalisiksi sivustaseuraajiksi. Soittelin äskettäin vunukoilleni ja kyselin palmusunnuntaista ja virpomisesta. Virpominen tapahtui aiemminkin tosi harvoin kasvokkain tai juuri palmusunnuntaina, kun elämme kuitenkin melkein puolentoista sadan kilometrin päässä toisistamme.

Mutta en arvannutkaan, kuinka merkityksellinen asia se on vunukoille. He – hyvä ettei itkua vääntäen – ilmoittivat puhelimessa virpovansa minut tavalla tai toisella ja lähettävänsä virpovitsan sitten postissa minulle. Kun sanoin, että haen vitsan sitten myöhemmin sieltä, tuli tiukka vastaus: ”Lähetän sen postissa – piste.”

Voi noita ihanaisia, millaista olisikaan elämä ilman heidän aitoa huomaavaisuuttaan ja rakkauttaan.


Hannu
nettihoukka

3.4.20

Hu huu, kuuluuko, koronapäiväkirja 030320

Jo kauan, kauan sitten paremmille metsästysmaille muuttanut kissani.
(Kuva: H@P)
Tämähän alkaa kohta tuntua siltä, kuin näin omituisesti olisi elänyt pitempäänkin. Ruokaa on, juomaa on ja jos loppuu, käyn kaupasta. Tänään kävin iltapäivällä ennen päikkäreitä. Kansaa oli yllättävän paljon liikkeellä ja kummasti – tosin aivan oikeaoppisesti – he välttelivät toisiaan niin lähikontakteissa kuin, kumma kyllä, jopa katsekontakteissakin.

Oli siellä yksi tuttukin ja huutelimme kärryjen takaa parin metrin päästä toisillemme tyyliin, hu huu, kuuluuko. Todettiin kuitenkin kummankin selvinneen vielä ainakin tähän saakka hengissä ja jokseenkin järjissäänkin. Ikävä oli erilaisia asioita silti ja harmitti, että pääsiäinen, juhlien juhla, menee tällä tavalla ikään kuin hieman hukkaan.

Olo on ollut kotona lähes normaali. Yskinythän minä olen viime vuodet ahkerasti astmani takia, joten sitä toki löytyy nytkin ja kaupassakin yskitti. Heti jotkut ottivat lisää etäisyyttä ja toiset katselivat pahekusen, mitä täällä yskit, vanhus.

Edelleen jotkut kantoivat runsaasti vessapaperia ostoksissaan, ilmeisesti tilanne näkyy ja vaikuttaa joissain perheissä jotenkin alapäässäkin. Itse ostin maltillisesti muutaman päivä ruuat ja kotona on kotivaraa vielä jäljellä, vaikka hiljalleen ole niitäkin alkanut syödä, jotta voisin vaikka hiljalleen vaihtaa uusiin tuotteisiin.

Oloni alkaessa tuntua normaalilta, on myös alkanut tuntua siltä, että tuo ja tuo pitäisi tehdä ja käydä hieman auttamassa tuossa asiassa, kun se ei tunnu oikein sujuvan eräiltä. Vedän silloin kuitenkin pari kertaa syvään henkeä, niin tuo ”huimaus” menee ohi onnistuneesti. Nyt ei ole asiaa mihinkään tällaiseen, vaan on oltava jossain määrin itsekäs ja ei ole mitään syytä mennä mihinkään tautia saamaan, tartuttajaksihan minusta ei toivottavasti liene.

Soittelen myös neljän seinän sisässä olevalle nuorimmaiselleni, joka ei pääse tänne, enkä minä sinne, kun välissä on monta poliisia asiaa estämässä. Mutta puhelut hänelle ja muille tutuille ja läheisille helpottavat – ainakin minua – ja poikani tekeekin ahkerasti töitä, sillä hänen työnsä ei katso maata, eikä paikkakuntaa, ainoastaan sitä, että on kohtuulliset nettiyhteydet. Onnellinen olen, että sain hänet ajoissa pois Etelä-Euroopasta.

Hän kertoi viimeksi soitellessamme ”ulkoilevansa” töitä tehdessään! Oli näet ostanut kotiinsa sellaisen kävelymaton, joka pyörii tietyllä maltillisella kävelynopeudella ja siinä voi samalla tehdä vaikka töitä tai lukea kirjaa tai katsella telkkaria. No – konstit on monet, sano emäntä, kun kissalla pöytää pyyhki.


Hannu
nettihoukka

1.4.20

Outo olo, koronapäiväkirja 010420

Kuun vaihde oli selvästi jonkinlainen siirtymäriitti jostain entisestä kenties johonkin uuteen. Tällainen tunne nyt on ja se kieltämättä on hieman outoa. On siis outo olo. Onko nyt ihan oikeasti näin vai kuvittelenko vain?

Olen viime aikoina usein pohtinut joidenkin ”harrastuksena” tekemieni puuhailujen mielekkyyttä. Kyse on tässä pitkälti siitä, mitä teen Internetissä ja siellä erityisesti Ortodoksi.net -nimisillä sivuilla niin perusnetissä kuin sosiaalisessa mediassa. Olen tehnyt noita ”hommia” jo noin viisitoista vuotta, ehkä vielä rapiat päällekin. Siis tein sitä jo varsinaisessa leipätyössä ollessani ja jatkoin eläkkeelle päästyäni.

Nettiin olen tehnyt noiden lisäksi myös muunlaisia asioita mm. tällaisia blogijuttuja jo noin kaksikymmentä vuotta. Alkuaan ei tosin tunnettu vielä sanaa blogi, joten kirjoitin silloin matkapäiväkirjaa asuessani ensin lyhyen aikaa Ruotsissa ja sitten Sveitsissä ja lopulta vielä Kreikassa yhteensä kokonaisen vuoden.

Blogit ovat olleet mukavia tapoja kertoa erilaisista asioista omille läheisille ja tutuille. Jo vuonna 2000 havahduin tosin siihen, että – hyvänen aika – niitähän lukivat muutkin. Se oli alkuun pieni yllätys, sillä en oikeastaan – lukuun ottamatta ehkä pientä jaksoa välillä myöhemmin – ole kirjoittanut niitä niinkään muille kuin itselleni ja läheisilleni. Läheisille tiedoksi, itselle ajatusten selvittämiseksi.

Nyt reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin mietin yhä, miksi vielä kirjoitan, kenelle oikein kirjoitan ja onko tässä ihan eläkeläisen oikeasti enää mitään mieltä. On siinä – vastaan heti, mutta silti minun lienee viisasta hieman reivata kurssiani ja tehdä joitain asioita ehkä toisin.

Näihin pohdiskeluihin on ollut varmaan lukuisia syitä. Yksi syy lienee sekin, että olen kuitenkin ilmeisesti melko huono kritiikin sietäjä ja sitä, jos mitä, tässä kuviossa on saanut opetella kyllikseen. Lokaa ja paskaa on lehtänyt reippaasti suurimman osan ajasta. Maailma näyttää oman arvioni perusteella viimeisten nettikuvioiden jälkeen olevan täynnä erilaisista masennuksista kärsiviä, niistä toipuvia ja niihin ajautuvia, joiden ”tasapuolinen palveleminen” ei ole mahdollista kuin fakiirille ja joillekin nettiterapeuteille, joihin minä en taivu.

Toinen asia, joka on alkanut ärsyttää niin nettimaailmassa kuin kaiketi tässä oikeassakin maailmassa liiaksi, on erilaisten ”huutoäänestysten” korostuminen päätöksenteossa ja kaikessa normaalissakin elämässä. Nykyään kaiken maailman erityisasiantuntijat – joita muuten netti on pullollaan – raakkuvat heti, kun joku asia ei mene heidän mielensä mukaan ja vaativat heti muutosta, korjausta, sensuuria ja anteeksipyyntöä tai sitten hirttämistä. Ei minusta näköjään ole sellaiseenkaan, sietämään siis tuollaista. Eikä näillä matkamittarilukemilla tarvitsekaan enää olla.

Kolmas syy voisi olla vaikka se "karu havainto", etten kuitenkaan ole omilla toimillani kovinkaan paljoa maailmaa muuttanut. Oli varmaan minulle ja monelle muullekin aika terveellistä huomata, että pienen pieni koronavirus sai aikaan hetkessä enemmän vaikkapa opettajien keskuudessa tai kirkon toiminnassa kuin kukaan nettiprofeetta tai muukaan maailmanparantaja – minä mukaan luettuna. Ei asioita, tapoja, tottumuksia – maailmaa – siis näin muuteta, ei, se muuttuu ihan muilla tavoin, joihin suureen osaan me emme – tiedä häntä, Luojan kiitos – voi kuitenkaan paljoakaan vaikuttaa.

Tuollaiset pohdiskelut mielessä heräsin aprillipäivänä – ilman minkäänlaista halua aprillata – kun yhden näitä samoja hommia tehneen ja varmasti myös ajatelleen ”kollegan” ja ystävän kuolemasta on yksi päivä. Kuoleman, joka sai myös minut jälleen ajattelemaan kuolemaa ja montaa muutakin "oikeaa asiaa" elämässäni. Minullakin on edessä tuo sama kohtalo – kuolema. Ei nyt todennäköisesti ihan näköpiirissä – tai mistä sen tietää – mutta lähiaikoina kuitenkin. Lähiaika kun on sellainen melko joustava käsite.


Hannu
nettihoukka