Tavaroistani tulee vielä lapsilleni suuri ilo

Kirjahyllyistä alkaa loppua jo tila.
Pitää hieman soveltaa.
(Kuva: HAP)

Olen ajatellut, että tavaroistani tulee vielä lapsilleni suuri ilo. En tosin ole aivan varma, missä vaiheessa. Ehkä silloin, kun viimeinenkin kuorma lähtee pihasta.

Sydänleikkaukseni aiheutti melkoisen myllerryksen. Ei vain minussa ja omassa päässäni, vaan myös ympärilläni. Kun minua ja sydäntäni järjesteltiin sairaalassa uudelleen, lähipiiri ryhtyi järjestelemään kotiani. Matot ja muu tiellä oleva siirrettiin pois. Tarkoitus oli hyvä ja tarpeellinen: minun piti päästä liikkumaan turvallisesti. Samalla kävi ilmi, että olin vuosien varrella kiintynyt huomattavaan määrään erilaisia kulkuesteitä.

Siinä menivät mm. varavuoteena toiminut sohva ja kaksi iki-ihanaa laiskanlinnaa. Ne olivat mainioita, vaikka olivatkin hajoamispisteessä. Minusta tämä ei ollut ratkaiseva puute. Olinhan itsekin juuri ollut korjattavana, eikä minua silti ollut tarkoitus viedä kierrätysasemalle. Huonekaluilta vaaditaan nykyään kummallisen paljon.

Vanha laiskanlinna on sitä paitsi paljon enemmän kuin istuin. Se tuntee ihmisen. Se on vuosien mittaan ottanut vastaan minun painoni, huokaukseni ja uutisten ääressä lausumani yhteiskunnalliset kannanotot. Siinä olen lukenut, torkkunut ja miettinyt, pitäisikö nousta tekemään jotakin. Usein olen viisaasti päättänyt odottaa asian kypsymistä. Uusi tuoli ei tiedä minusta vielä mitään. Siinä istutaan aluksi kuin työhaastattelussa.

Nyt uusi sähkösänky täyttää yhden tyhjistä aukoista ja uusi laiskanlinna toisen. Molemmat nostavat ja laskevat minua napin painalluksella. Tässä iässä on lohdullista, että jokin vielä kohottaa ihmistä näin vähällä vaivalla. Silti kodissa on edelleen aukeaa. Näen lattiaa paikoissa, joissa en ole vuosiin epäillyt sellaista olevankaan.

Väljyydessä on puolensa. Kulkeminen on helpompaa, eikä jokainen siirtyminen vaadi reittisuunnitelmaa. Mutta tyhjä kohta muistuttaa myös siitä, mitä siinä ennen oli. Läheinen näkee turvallisen kulkuväylän. Minä näen paikan, jossa istuin vuosikausia kirja kädessä. Molemmat katsovat samaa kohtaa. Kumpikaan ei ole väärässä.

Lukuisiin kirjahyllyihini tai niitä muistuttaviin rakennnelmiin lähipiiri ei sentään uskaltanut koskea. Pidän tätä osoituksena hyvästä arvostelukyvystä ja terveestä itsesuojeluvaistosta. Sohvan poistamisesta voi vielä neuvotella jälkikäteen. Kirjahyllyn kohdalla olisi pitänyt järjestää kuulemistilaisuus ja varata muutoksenhakuun riittävästi aikaa.

En ihan tarkkaan tiedä, montako kirjaa minulla on. Tavallisen kokoisia kirjahyllyjä niillä täyttyisi ehkä viisi tai kuusi joka tapauksessa. Lisäksi on useiden ortodoksisten lehtien vuosikertoja ja erilaisia hyllyn tapaisia viritelmiä, jotka ovat syntyneet sitä mukaa kuin varsinaiset kirjahyllyt ovat ilmoittaneet kapasiteettinsa loppuneen. Kirjat eivät tietenkään ole ottaneet ilmoitusta vakavasti.

Kirjojen määrää on vaikea laskea myös siksi, että laskeminen muuttuu herkästi lukemiseksi. Otan yhden käteeni tarkistaakseni, mikä se on, ja löydän välistä vanhan lehtileikkeen, kuvan tai kortin. Lehtileikkeessä mainitaan toinen kirja, joka minulla saattaa olla. Ryhdyn etsimään sitä. Kahden tunnin kuluttua lattialla on kolme pinoa, hyllyssä aukko ja järjestelijä istuu lukemassa. Urakka on edennyt lähinnä sivusuunnassa.

Ortodoksisten lehtien vuosikerrat ovat oma lukunsa. Niissä on tietoa, jota saatan vielä tarvita. Olen palannut niiden tietoihin tuon tuostakin jo neljäkymmenen vuoden ajan. Ei pidä kuitenkaan hätiköidä juuri nyt, kun tarvetta selvittää asioita ilmenee yhtenään ja vanhoja vuosikertoja uhkaa paperikeräys.

Joku sanoo, että saman tiedon löytää verkosta. Ehkä osan löytääkin. Kaikkea en ainakaan minä ole verkosta löytänyt. Ja lisäksi löytyykö sieltä juuri se kirjoitus, jonka muistan olleen siinä lehdessä, jonka kannessa oli mahdollisesti kirkko tai joku parrakas mies? Minun kokoelmassani se on varmasti. Etsimiseen täytyy vain joskus varata loppuviikko.

Kirjoista luopuminen olisi helpompaa, jos ne olisivat pelkkää paperia. Mutta yhden olen hankkinut nuorena, kun rahaa oli vähän ja kiinnostusta paljon. Toisen sivuille olen tehnyt merkintöjä aikana, jolloin olin asioista hämmästyttävän varma. Kolmannessa on kirjan kirjoittajan omistuskirjoitus, käsialaa ihmiseltä, jolta ei enää välttämättä tule uusia rivejä. Sellaisen kirjan kohdalla ei punnita vain sitä, tuleeko sitä vielä luetuksi.

Kirjahyllyssä on myös versioita minusta itsestäni. On se, joka opiskeli. Se, joka opetti. Se, joka innostui uudesta aiheesta ja hankki siitä varmuuden vuoksi seitsemän kirjaa. Ja se optimisti, joka uskoi lukevansa ne kaikki. On siellä joku itse kirjoittamanikin kirja. Kun joku kysyy, tarvitsenko todella näitä kaikkia, järkevä vastaus olisi luultavasti en. Mutta kysymys tuntuu välillä siltä kuin pitäisi päättää, mitä elämänvaihetta en enää tarvitse.

Siksi ymmärrän hyvin ihmistä, joka säilyttää kolhiintunutta kahvikuppia. Toisen mielestä siinä on lohkeama. Omistajan mielestä siinä on äidin keittiö. Silti lapsillakin on omat keittiönsä ja omat kaappinsa, jotka eivät välttämättä odota jonkun toisen koko irtaimistoa saapuvaksi.

Minä tiedän, miksi jokin esine on säästetty. Jos en kerro sitä kenellekään, jäljelle jää esine ja arvoitus. Pieni ryppyinen ikonikortti voi liittyä tärkeään paikkaan ja aikaan. Se voi myös olla muisto tapaamisesta. Oliko se vuonna 1987, vai oliko se sittenkin vuonna 2000 Athoksella. Jälkipolvien olisi kohtuutonta joutua perustamaan tutkimusryhmää asian selvittämiseksi. Enkä minä oikeastaan halua jättää lapsilleni velvollisuutta säilyttää kaikkea vain siksi, että olen joskus omistanut sen. Rakkauden osoittamiseen pitäisi löytyä muitakin tapoja kuin varastotilan vuokraaminen.

Tverin Karjalasta lahjaksi saamani Donin Jumalanäidin ikonin kääntöpuoli.
(Kuva: Hannu Pyykkönen)

Ehkä voisin kirjoittaa tärkeimpien esineiden ja kirjojen yhteyteen muutaman rivin: mistä ne tulivat ja miksi ne ovat merkinneet minulle jotakin. Kertoa tarinat silloin, kun vielä itse muistan ne. Joissakin tapauksissa valokuva ja pieni kertomus voisivat riittää muistoksi. Kaikkeen ei tarvita pahvilaatikkoa. Samalla voisin sanoa lapsille ääneen, että kaikkea ei tarvitse ottaa. Minua saa muistella, vaikka minun rikkinäistä tavaraani ei säilyttäisi. Siinä olisi ehkä yksi hyödyllisimmistä asioista, joita voisin heille jättää: lupa valita.

Kirjojen kohdalla asia ei kuitenkaan ratkea aivan pelkillä muistolapuilla. Minulla ei nimittäin ole vain hyllyllisiä kirjoja. Minulla on kirjakokoelma, vieläpä melkoisen erikoisalan kokoelma: ortodoksisia kirjoja, joita olen hankkinut mitä erikoisimmista paikoista ja säilyttänyt vuosikymmenten mittaan. Ei sellaista ihan joka kodissa ole. Monessa kodissa pärjätään vallan hyvin ilman ainoataan ortodoksista kirjaa tai jopa ilman ensimmäistäkään kirjaa - asia, jota olen parhaani mukaan ja hienovaraisuutta tavoitellen yrittänyt korjata.

Kirjat muodostavat kokonaisuuden. Yksi käsittelee historiaa, toinen jumalanpalveluksia, kolmas kirkon opetusta, neljäs avaa sellaista yksityiskohtaa, jonka kohdalla muut vaikenevat. Yksittäin jokin niistä saattaa näyttää vanhalta ja vähäpätöiseltä. Yhdessä ne tarjoavat mahdollisuuden perehtyä maailmaan, jota ei yhdestä yleisteoksesta tavoita. Niiden arvo ei siis perustu pelkästään siihen, että minä olen kiintynyt niihin.

Hautaan en silti taida saada niitä mukaani. Siinä tulisi vastaan käytännön ongelmia: pelkkä tavallista suurempi ja syvempi hautapaikka tuskin riittäisi, vaan pitäisi tiedustella jo rakennusoikeutta. Ja vaikka kokoelma saataisiin mukaan, joku tulisi varmasti huomauttamaan, että lehtien vuosikerrat on aseteltu väärään järjestykseen.

Siksi kirjoille pitäisi löytää tulevaisuus täällä maan päällä, mieluiten kokoelmana. Löytyisikö joku, jolle juuri tämä kokonaisuus olisi tärkeä? Joku, jolla olisi kiinnostuksen lisäksi tilaa ja riittävän luja lattia. En odota, että lapset ryhtyvät kukin vuorollaan ortodoksisen erikoiskirjaston hoitajiksi. Olisi kuitenkin hienoa, jos vuosikymmenten mittaan koottu tieto saisi palvella vielä muitakin.

Tässä kohdassa huomaan tietenkin, mitä on tapahtunut. Minun piti ryhtyä vähentämään tavaroita, ja nyt perustelen kirjaston säilyttämistä. Kohta tarvitaan vähintäänkin yhdistys, säännöt ja ehkä jopa toiminnanjohtaja. Minä voisin näin eläkkeellä hoitaa alkuvaiheen järjestelyt, kunhan kukaan ei koske kirjoihin.

Aivan pelkästä puolustelusta ei silti ole kyse. Ehkä luopuminen tarkoittaisi näiden kirjojen kohdalla ennen kaikkea hyvän jatkopaikan etsimistä. Sitä, että kokoelma siirtyisi aikanaan sellaisiin käsiin, joissa kirjoja myös avataan ja arvostetaan. En lupaa ratkaista asiaa huomenna. Ihmisen pitää toipua, ja kirjahyllyn järjestäminen vaatii sekä fyysistä kuntoa että valmiutta kohdata omat perustelunsa. Mutta voisin sentään ryhtyä miettimään, mistä sellainen paikka löytyisi.

Lapsilleni siitä tulisi varmasti suuri ilo. Varsinkin, jos löytäisin sen paikan itse.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com