Joku voisi kutsua sitä lapsenuskoksi. En panisi pahakseni. Tässä iässä lapsenusko on oikeastaan varsin kaunis asia, jos sitä on onnistunut säilyttämään kaikkien niiden vuosien läpi, joiden aikana on kuvitellut ymmärtävänsä maailmasta yhtä ja toista. Minulle se merkitsee luottamusta siihen, että on olemassa itseäni suurempaa hyvää, rakkautta ja huolenpitoa. Että kaikkea ei tarvitse kantaa yksin eikä kaikkeen tarvitse löytää vastausta ennen nukkumaanmenoa. Maailma on toistaiseksi pysynyt paikoillaan niinäkin öinä, jolloin minulta on jäänyt jokin asia ratkaisematta.
Suuren leikkaukseni ja sitä seuranneen pitkän sairaalassaolon aikana tämä osa uskosta tuli hyvin lähelle. Se, mihin olin koko elämäni luottanut, kosketti nyt omaa olemassaoloani tavalla, johon en ollut voinut etukäteen valmistautua. Kun elämä oli muutaman ohuen langan varassa, en itse pystynyt pitämään kaikista langoista kiinni. Paljon jäi muiden käsiin. Lopulta myös minä itse. Kiitos heille kaikille.
Olen elämässäni tottunut tekemään, järjestämään ja ottamaan selvää. Tarvittaessa olen saattanut antaa jonkin neuvonkin, joskus ehkä ennen kuin sitä on edes ehditty pyytää. Sairaalassa omat mahdollisuuteni vaikuttaa asioihin kävivät hyvin vähäisiksi. Siinä ei auttanut kokemus, toimeliaisuus eikä se, että olisi mielestään tiennyt, miten asia olisi viisainta järjestää. Minun oli annettava muiden pitää minusta huolta.
Lääkärien ja hoitajien osaaminen ja työ olivat selviytymiseni kannalta korvaamattomia. Heidän käsiinsä uskottiin elämäni hyvin konkreettisella tavalla. Sen rinnalla minulla on vakaa käsitys siitä, että myös uskoni kannatteli minua. Eikä kyse ollut vain minun omasta uskostani tai rukouksistani. Puolestani rukoilivat ystävät, tutut ja sellaisetkin ihmiset, joita en tuntenut. Moni kantoi minua ajatuksissaan ja rukouksissaan silloin, kun omat voimani eivät olisi riittäneet juuri minkään kantamiseen.
Juuri siinä esirukouksen merkitys tuli minulle erityisen suureksi. Minun ei tarvinnut itse jaksaa kaikkea. Ei edes rukoilla. Kun olin suuren osan ajasta koomassa tai lääkkeillä ylläpidetyssä unessa, muut muistivat minua Jumalan edessä. Minun nimeni lausuttiin rukouksissa silloinkin, kun en itse kyennyt lausumaan mitään.
Ajattelen sitä yhä syvästi kiitollisena. Joku pysähtyi oman päivänsä keskellä ajattelemaan minua ja pyytämään minulle apua. Joku muisti iltarukouksessaan. Kaikkien nimiä en tiedä, enkä kaikkia heitä koskaan pääse kiittämään. Silti heidän rukouksensa kuuluvat minun selviytymiseni kertomukseen.
Minulle esirukouksessa on voimaa. Uskon, että nuo rukoukset auttoivat ja kannattelivat minua. En osaa mitata niiden vaikutusta enkä eritellä, missä kulki minkäkin avun raja. Minulle jäi syvä varmuus siitä, etten ollut yksin. Olin monen ihmisen rakkauden ja Jumalan huolenpidon varassa silloinkin, kun en itse tiennyt ympärilläni tapahtuvasta juuri mitään.
Sairaalavuoteen ympärille mahtuu lopulta paljon enemmän ihmisiä kuin huoneen pinta-alasta voisi päätellä. Kaikki eivät tarvitse tuolia eivätkä vierailuaikaa. Osa on läsnä rukouksissaan hyvinkin kaukaa.
Myös suojelusenkelini tuli tuona aikana minulle läheiseksi. Tunsin hänen seisovan vuoteeni vieressä usein sairaalassa maatessani. En osaa selittää sitä sillä tavalla, että voisin ojentaa kokemuksestani toiselle ihmiselle tyhjentävän selvityksen. Minulle kokemus oli kuitenkin tärkeä ja lohdullinen. Ja tosi. Siinä tilanteessa en kaivannut selitystä. Minulle riitti läsnäolo.
Myöhemmin tuo vakava ja henkilökohtainen asia sai rinnalleen myös hieman arkisemman puolen. Siihen tarvittiin taloyhtiömme hissi.
Asun viisikerroksisessa talossa, jossa on mukavia ihmisiä. Pihalla pysähdytään juttelemaan, vaihdetaan kuulumisia ja tunnetaan toisiamme, kuka paremmin, kuka vähän vähemmän. Sairaalasta palattuani liikuin ja liikun yhä kepin kanssa, eikä kulkeminen ole ollut erityisen vauhdikasta. Portaat olivat aivan oma lukunsa. Neljänteen kerrokseen nouseminen tuntui alkuun sellaiselta hankkeelta, että siihen olisi mielellään laatinut suunnitelman ja varannut eväät.
Onneksi talossa oli hissi. Kunnes se meni rikki.
Selitin lähipiirilleni, että taloyhtiö oli ilmeisesti päättänyt ottaa kuntoutumiseni vakavasti. Kun en vapaaehtoisesti käyttänyt portaita, järjestettiin olosuhteet sellaisiksi, ettei asiasta tarvinnut enää neuvotella. Taloyhtiön huolenpito sai tällä kertaa varsin konkreettisen muodon. Minulta oli tosin jäänyt huomaamatta se kokous, jossa tämä henkilökohtainen kuntoutusohjelmani oli hyväksytty.
Niinpä nousin puoli kerrosta kerrallaan ja lepäsin. Sitten taas puoli kerrosta ja uusi lepo. Portaikosta tuli vähitellen hyvin tuttu. Siinä ehti tutustua rakennukseen ja laskea portaiden määrä kerrosten välillä ja koko matkalla kotiin sellaisella perusteellisuudella, johon hissiä käyttävällä asukkaalla ei yleensä ole aikaa eikä tarvetta. Jokaisella tasanteella oli oma tärkeä tehtävänsä, ja arvostukseni niitä kohtaan kasvoi kerros kerrokselta.
Huumori auttoi, vaikka jaloissa se ei juuri tuntunut. Neljänteen kerrokseen pääseminen oli joka tapauksessa saavutus, jonka jälkeen oma koti tuntui tavallistakin paremmalta paikalta. Perillä ei tehnyt ensimmäiseksi mieli lähteä uudestaan ulos.
Noin viikon kuluttua hissi saatiin kuntoon. Otin uutisen vastaan suurella kiitollisuudella. Taloyhtiön järjestämä tehostettu porraskuntoutus sai minun puolestani sillä erää riittää.
Korjauksen jälkeen hississä oli kuitenkin jotakin uutta. Kuului erilaisia hurinoita ja merkkiääniä, ja lähtöön oli ilmestynyt ylimääräinen vaihe. Kun menin omassa kerroksessani hissiin lähteäkseni alakertaan ja ulos, ovi sulkeutui ensin aivan asianmukaisesti. Sitten kuului bing bong. Ovi avautui uudelleen. Se pysyi hetken auki, sulkeutui taas, ja vasta sen jälkeen lähdettiin alakertaan.
Ensimmäisillä kerroilla sanoin mahdolliselle hissin kanssamatkustajalle, että kas vain, näkymätön mieskin ehti mukaan. Mieleeni tuli vanhojen sarjakuvien Taika-Jim, Mandrake. Hänen tapaiseltaan taikurilta olisi varmasti onnistunut tällainen huomaamaton hissiin nousu. Muutaman päivän kuluttua ajatus kuitenkin muuttui.
Eihän se mikään Taika-Jim ollut. Se oli minun suojelusenkelini.
Mielessäni annoin hänelle nimeksi Jesper. En tiedä, mistä nimi tuli, mutta se sopi hänelle. Jesper oli mukava, luotettava ja tuttu. Olinhan tuntenut hänen läsnäolonsa jo sairaalassa. Hissin toiminnan perusteella hänessä oli vain yksi pieni ominaisuus, jota en ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi: hän oli hieman hidas liikkeissään.
Kun lähdin kotoa, Jesper tuli kyllä mukaan, mutta muutaman metrin jäljessä. Minä ehdin keppeineni hissiin, ja ovi sulkeutui. Sitten Jesper saapui paikalle ja joutui painamaan nappia. Bing bong. Ovi auki, suojelusenkeli sisään ja matka saattoi alkaa.
Ajatus huvitti minua. Olin itse kaikkea muuta kuin nopea, mutta olin silti saanut suojelusenkelin, joka jäi lähdössä jälkeen. En olisi uskonut, että näillä jaloilla vielä odottelisin jotakuta.
Ehkä Jesper vain varmisti, että kaikki oli kunnossa ennen lähtöä. Tai ehkä hän tiesi minua paremmin, ettei kaupungille ollut niin kiire. Hänen tehtävänsä oli pitää minusta huolta, ja siihen sopi oikein hyvin rauhallinen tahti. Kiirehtimisestä oli elämässäni muutenkin tullut vähemmän tarpeellinen taito.
Enkä minä aikonut ryhtyä huomauttelemaan hänen ajankäytöstään. Kun hän oli seissyt vierelläni sairaalassa kaiken sen ajan, sai minun puolestani tulla hissiin muutaman sekunnin myöhässä.
Sen jälkeen en enää puhunut hississä näkymättömästä miehestä. Saatoin sanoa tai ainakin ajatella, että suojelusenkelini tuli mukaan. Sille oli hyvä hymyillä matkalla alakertaan samalla kun tein kiitollisena ristinmerkin.
Tiedän toki, että hissin oven toiminnalle on tekninen selitys. Hissiasentaja osaisi varmasti kertoa, mikä siinä odottaa ja mitä se odottaa. Minulle oven pieni ylimääräinen liike on silti saanut oman merkityksensä. Se muistuttaa sairaalavuoteen äärellä kokemastani turvasta ja kaikista niistä ihmisistä, jotka kannattelivat minua vaikean ajan yli.
Siinä pienessä odotuksessa muistan myös, kuinka paljon olen saanut ottaa vastaan. Hoitoa, apua, rakkautta ja rukouksia. Kaikkea sellaista, jonka varassa olen päässyt takaisin omaan kotiini ja tavallisten päivien keskelle. Nyt voin taas lähteä ulos, vaihtaa pihalla muutaman sanan ja miettiä, mitä kaupasta pitäisi tuoda. Sellaiset asiat tuntuvat entistä arvokkaammilta.
Uskoon saa mielestäni kuulua myös tällainen hymyily. Kaiken rakkaan ei tarvitse olla niin juhlallista, ettei siitä uskaltaisi puhua oman arkensa kielellä. Jos suojelusenkeli kulkee mukana, kai hän kulkee silloinkin, kun lähden kaupungille, apteekkiin tai ostamaan jotakin syötävää. Eiväthän huolenpito ja kiitollisuus jääneet sairaalaan, vaikka minä pääsin sieltä kotiin.
Ja jos Jesper tarvitsee hissin oven avautuvan vielä kerran, niin avautukoon. Minulla on kyllä aikaa odottaa.
Tule vain, Jesper. Nyt mennään.
Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com
P.S. Yläosassa oleva kuva on keinotekoisesti luotu kuva. / HAP
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti