Ortodoksinen uskonnonopetus ja tekoäly – kokeilu ja kutsu keskusteluun

Ain näkemys asiasta.

Tämä blogiteksti on suunnattu pääasiassa ortodoksisen uskonnon opettajille ja asiasta muutoin kiinnostuneille, mutta saa sen lukea ja sitä kommentoida muutkin.

Taustani ja kiinnostus ortodoksiseen opetukseen

Valmistuin aikanaan peruskoulun luokanopettajaksi, ja yhtenä erikoistumisaineistani oli ortodoksinen uskonto (UO). Elämä kuitenkin vei hieman toisaalle kuin olin opettajaksi ryhtyessäni ajatellut, eikä UO:n opetus ehtinyt koskaan muodostua varsinaiseksi työn ytimeksi.

Silti ortodoksinen uskonnonopetus ei koskaan täysin poistunut ajatuksistani. Myöhemmässä vaiheessa 2000-luvun alussa perustimme yhdessä poikieni ja miniäni kanssa Ortodoksi.net-tietosivuston, jonka alkuperäinen tarkoitus oli tukea ortodoksisen uskonnon opettajia. Sivusto elää ja voi kohtuullisen hyvin edelleen netissä: www.ortodoksi.net.

Työura ja uusi näkökulma eläkkeellä

Varsinainen opetusalan elämäntyöni suuntautui enemmän opetushallinnon kentälle – kuten myöhemmin myös toisella pojallani. UO:n opetus jäi taka-alalle, mutta sitä tuli toki pohdittua toisesta vinkkelistä käsin. Nyt eläkkeellä, oman jälkikasvuni – vunukkani – alkaessa opiskella ortodoksista uskontoa koulussa, vanha kiinnostus on herännyt uudelleen.

Tekoäly ja ortodoksinen uskonnonopetus – miksi ei?

Viimeisin ”innostukseni” on ollut pohtia, voisiko tekoäly toimia apuvälineenä UO:n opetuksessa. Ja kun kokeilin, mitä AI voisi tehdä opettajan tueksi – yllätyin positiivisesti. Syntyi oheinen opetuskokonaisuus. Tämä puolestaan synnytti ajatuksen: ehkä voisin jakaa tämän blogitekstin tai oppikokonaisuuden muodossa ja katsoa, mitä oikeat uskonnonopettajat ajattelevat.
-----

Ortodoksinen ihmiskäsitys ja elämän tarkoitus – kokonaisuus opetukseen

Tässä nyt sitten liitteenä kokonaisuus, jonka tekoälyn avulla rakensin opetussuunnitelman ja ortodoksisen ihmisnäkemyksen pohjalta. Se sisältää syksyn opetuksen
* avausjakson,
* aihekokonaisuuden esseetekstin,
* oppitunnin rungon ja
* tehtäväpaperin.

Varsinainen suunnitelma

Varsinaisen suunnitelman luonnos löytyy Ortodoksi.netin perussivuilta osoitteesta:
"Ortodoksinen uskonnonopetus ja tekoäly"

https://www.ortodoksi.net/index.php/Ortodoksinen_uskonnonopetus_ja_tekoäly-----

Loppusanat: Entäs sitten?

Vanha sanonta kuuluu: "Repikää siitä!" Ehkä se sopii tähänkin. Tämän kokonaisuuden teko ei vienyt valtavasti aikaa – mutta kyllä siinä silti istuttiin. Tein sen siksi, että haluan heittää pallon teille, jotka yhä opetatte – kenties päivittäin. Jos tästä on apua, käyttäkää. Jos ei, antakaa sen jäädä. Mutta toivon, että tämä herättää ajatuksia siitä, mitä AI voisi tehdä meidän opetuksemme tukena – myös näin marginaalisessa mutta tärkeässä aineessa kuin ortodoksinen uskonto.

Ystävällisin terveisin,
Hannu
eläkeläinen – mutta ei vielä eloton
nettihoukka@gmail.com

Närsäkkälän vuodet: Loikkareita, lentokoneita ja luokkahuoneen arkea

 

Kissani Misu

Jokin aika sitten vähensin vanhuuden ja varmaan myös erilaisten muiden ulkoisten syiden vuoksi toimintaani sosiaalisessa mediassa. Olin siellä melko aktiivinen sivujen luoja, kirjoittaja ja sisällöntuottaja. Toiminnan vähentyessä minulle jää nyt huomattavasti aikaa muuhun. Niinpä sitten melkein vahingossa kirjoitin ensimmäisen tarinani, lähinnä vunukoilleni, lapsenlapsilleni, eräänlaisen aikamatkan omaan historiaani. Siinä pohdin jollain tapaa, kuka olen ja mistä tulen. Kenties mietin myös sitä, miksi olen juuri tällainen. Toisessa tarinassa paneuduin lapsuuteni ja nuoruuteni muistoihin: lapsuuteni ihmisiin ja maisemiin Tuupovaarassa ja Joensuussa teemalla "Kotiseudun kaipuu ja uuden alku: Tuupovaara sydämessä, Joensuu elämässä – kasvun vuodet".

Tämä tarina on jatkoa noille kahdelle ja kertoo aikuistumisestani sekä valmistumisestani tulevaan ammattiini ja elämään nuorena opettajana. Tämäkin tarina on siis kirjoitettu pääasiassa vunukoilleni, mutta sen saa lukea muutkin. Ja tuleepahan jotkut asiat näin paremmin omassakin mielessä selkeytettyä.

Edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, että armeija-aikani venyi normaalista yhdestätoista kuukaudesta yli puoleksitoista vuodeksi. Alku kaikelle tälle oli se, että armeijan aikana halusin tietysti päästä mahdollisimman usein lomille, ja siksi hain pariin kolmeen yliopistoon pääsykokeisiin. En tiedä oliko se sattumaa vai ei, mutta pääsin kahteen sopivaan: Jyväskylään opiskelemaan matematiikkaa ja Joensuuhun luokanopettajaksi. Joensuu tuntui paremmalta vaihtoehdolta, koska se oli kotikaupunkini, ja asuminen sekä eläminen olisivat siellä luonnollisesti edullisempaa. Joensuun korkeakoulussa aloitettiin silloin luokanopettajien ja erikoistuneiden luokanopettajien koulutus. Kenties periaatteena oli, että kun koulutukseen haki, siihen oli sitouduttava, eikä siitä saanut niin sanotusti lykkäystä. Mutta, mutta … minä olin kuitenkin armeijassa, ja tämä tosiasia piti sovittaa yhteen.

Kuten eräässä aihetta sivuavassa edellisessä blogikirjoituksessani mainitsin, armeija ei asettunut vastahankaan. Kun sain tiedon valinnastani, olin silloin Lappeenrannassa reservialiupseerikoulussa (RAUK), jossa ilmeisesti pärjäsin hyvin, sillä minun oli määrä siirtyä sieltä Haminaan reserviupseerikouluun (RUK). Harkittuani asiaa menin RAUK:n johtajan, majuri Rautasen luo ja kerroin huoleni. Tämä viisas ja oikeamielinen upseeri ratkaisi asian heti sanomalla, ettei armeija halua asettaa kapuloita elämäni rattaisiin. Asia kyllä järjestyisi.

Ja niin järjestyikin. Palasin alikersanttina perusyksikkööni Ylämyllylle, josta sitten opiskelujen alkaessa syksyllä sain ensin patterinpäälliköltä ja sittemmin varuskunnan komentajalta pitkän loman joulukuuhun asti opiskellakseni Joensuun korkeakoulussa. Joulukuussa palasin noin kuukaudeksi takaisin yksikköön eli tiedustelupatteriin, josta sitten lähdin taas opiskelemaan joskus tammikuussa. Jossain vaiheessa olin jo käyttänyt kaikki mahdolliset ns. lailliset armeijalomat, joten minulle ei voitu enää myöntää lomaa, ja minun piti anoa lykkäystä varusmiespalveluksesta, minkä sitten teinkin.

Anoin lykkäystä toukokuun loppupuolelle, jolloin opiskelut korkeakoulussa päättyivät. Minun ei tarvinnut luovuttaa varusvarastolle muuta kuin henkilökohtainen aseeni, kivääri mallia -39. Kaikki muut varusteet jäivät kaapissa alakerran varastoon. Sotilaspuvun sain mukaani ja menin se ylläni kotiin, mutta en sitä tietenkään pitänyt siviilissä ollessani – paitsi kerran!

Siviilissä hiukseni ja partani kasvoivat jälleen pitkiksi, ja jostain syystä – ilmeisesti tilapäisestä mielenhäiriöstä – päätin pukea asepuvun ylleni ja käydä tervehtimässä kavereita varuskunnassa. Niinpä sitten eräänä iltana pitkätukkainen ja pitkäpartainen, "verikauha" päässä oleva sotilas astui kasarmille. Pääsin sujuvasti ohi tutun päivystäjän, ja riemu oli katossa, kun kaverit näkivät tämän "omituisen otuksen".

Kaikki sujui muuten hyvin, kunnes yhtäkkiä joku sotilaista ryntäsi huoneeseen ja ilmoitti, että päivystävä upseeri (PU) oli tulossa sisälle. Minulle olisi käynyt "ohraleipä", jos olisin jäänyt kiinni tuon näköisenä sotilaspuvussa ja sillä hetkellä siviilinä sotilaskasarmilta. Eipä siinä auttanut muu kuin sydän pamppaillen ahtautua siivouskomeroon. Kaverit sulkivat komeron oven ulkopuolelta, ja odotin, kun päivystävän upseerin tarkastus oli ohi. Kyllä siinä sitten naurua riitti. Helpottuneena kävelin autolleni ja painuin kiireesti kotiin, olin kaikesta toki hieman pahoillanikin, että kaikkea sitä tulee tehtyäkin.

Mutta kaikkea tuollaista hassua sitä nuorena tulee tehtyäkin, ja toihan se jonkin näköistä hupia myös opiskelun arkeen.

Vuonna 1973 valmistuin erikoistuneeksi luokanopettajaksi. Erikoistumisaineeni olivat melko erikoiset: matematiikka, ortodoksinen uskonto ja kansalaistaito. Valmistumisvuoteni kesä oli ensimmäinen kesä moneen vuoteen, etten ollut töissä. Kesätöitä tuollaiselle opettajalle ei ollut avoinna, joten ilmoittauduin työttömyyskortistoon ja taisinpa saada parilta kolmelta kuukaudelta korvauksiakin – ainoat muuten elämäni aikana.

Kesällä aloin etsiä opettajan virkoja lähiympäristöstä, ja löytyikin yksi melko läheltä: Kiteeltä, Närsäkkälän koululta. Laitoin hakemukset ja kuinka ollakaan, pääsin virkaan. Närsäkkälä oli noin reilut 20 kilometriä Kiteen keskustasta, ja se oli silloin kaksiopettajainen koulu aivan rajan pinnassa. Lähin kaupunki oli Sortavala noin 30 kilometrin päässä Neuvostoliitossa, mutta sinne ei suinkaan päässyt ihan helposti – tai pääsi, jos uskalsi.

Joitakin uskaliaita rajanylittäjiä liikkui siellä Närsäkkälän vuosien aikana. Siitä kohta lisää. Minut nimitettiin virkaani koulunjohtajaksi, ja toiseksi opettajaksi tuli Karhun Liisa, ihana, ystävällinen ja auttava, kokenut opettaja, joka auttoi nuoren "opettajaklopin" työelämän alkuun. Liisa opetti alakoulua (1.-2. luokat) ja minä yläkoulua (3.-6. luokat) – työ oli yhdysluokkaopetusta, jollaista en ollut koskaan tehnyt ja jonka omaksuminen oli oma haasteensa.

No, minulla oli kuitenkin koulutukseni, ja sen sekä Liisan avulla omaksuin muunkin aika pian, vaikka näin jälkeenpäin voin sanoa, ettei yhdysluokkaopetus ole millään tavalla helppoa. Siinä on useita ryhmiä, joita pitää opettaa eri tavoin (eri oppikirjoista) ja usein eri aineita. Se vaatii melkoista moniosaajuutta.

Ensimmäisen virkavuoden jälkeen oppilasmäärä kasvoi sen verran, että saimme koululle kolmannen opettajan. Siihen virkaan tuli sitten Joensuun ajoilta tuttu Riikosen Risto, joka sitten toimi kyseisellä koululla niin kauan kuin siellä opetusta riitti ja siirtyi sitten tietääkseni Kiteen kirkonkylälle opettamaan.

Elämä Kiteen syrjäkylässä, maaseudulla, oli melko erilaista kuin se elämä, jota olin elänyt Joensuussa. Minulla ei ollut omaa autoa, joten kun piti käydä Kiteellä kokouksissa tai muilla asioilla, matka taittui yleensä linja-autolla. Joskus sain ilmaisen kyydin naapurissa asuvalta koulutaksin kuljettajalta, Kostamon Veikolta, jos hänellä oli asiaa kirkonkylälle.

Alkuun asuin koululla johtajaopettajalle varatussa kahden makuuhuoneen, olohuoneen, ruokailuhuoneen ja keittiön asunnossa. Pääasiassa vietin viikot yksin saksanpaimenkoirani Mizan ja valkoisen kissani Misun kanssa. Myöhemmin tulevan vaimoni valmistuttua hänkin muutti Närsäkkälään, ja meillä oli edelleen reilusti tilaa asua. Huonekalujakin meillä oli edelleen melko vähän, koska emme niitä juurikaan hankkineet muualta kuin osto- ja myyntiliikkeistä – jotain käytettyjä pöytiä ja tuoleja, sänky, sohva jne.

Tilaa asua oli runsaasti. Alkuun yksi huone oli oikeastaan lähes tyhjänä tai Mizan käytössä. Kolmannen opettajan tultua virkaansa hän vuokrasikin sen sitten käyttöönsä, mikä sopi minulle varsin hyvin.

Näin tuli sitten vietettyä maalaismaista elämää Närsäkkälässä kaksi lukuvuotta. Ne olivat mielenkiintoisia vuosia. Minulla piti olla rajanylityslupa rajavartiostosta tai nimismieheltä, jos minun piti käydä joidenkin oppilaiden kotona. Muutenkin rajan läheisyys näkyi erilaisina outoinakin tapahtumina. Milloin MIG-hävittäjä lensi puunlatvoja hipoen koulun yli, milloin kerrottiin tarinoita aiemmista oudoista tapauksista. Kuulin erään tarinan, jossa vanha mummo ylitti jatkuvasti rajan kotiseudulleen. Ensin hänet palautettiin virallisia teitä pitkin rajavaltuutettujen toimesta, mutta mummo vain jatkoi raja-aidan ylittämistä. Siinä vaiheessa venäläiset rajamiehet kyllästyivät byrokratiaan ja laittoivat mummon suoraan rajan yli takaisin otettuaan ensin yhteyden suomalaisiin rajamiehiin. Sieltähän mummo sitten tulikin lappu kaulassaan, jossa luki: "Pitäkää huoli hulluistanne." Tiedä häntä – totta vai ei.

Kaikenlaisia ylityksiä kuulemma tapahtui. Koulun historiaan liittyi tarina, jonka mukaan oppilas oli tärvellyt jalkapalloa piirtämällä ja kirjoittamalla siihen kaikenlaista. Saatuaan siitä nuhteet hän karkasi Neuvostoliittoon. Hänet kuitenkin palautettiin sieltä, enkä tiedä, oppiko hän asiasta mitään.

Minun siellä ollessani kuulin tarinan, että eräänä päivänä tuttavani oli tullut peltotöistä autolla kotiinpäin, kun tiellä seisoi venäläinen sotilas ase kädessään ja pysäytti auton. Auton pysähdyttyä hän hyppäsi kiväärinsä kanssa takapenkille ja käski tiukasti: "Helsingfors." Ikänsä paikkakunnalla asunut aikuinen mies ei tästä suuremmin hätkähtänyt, vaan yritti jututtaa miestä suomeksi, koska tiesi, että isä tulisi kohta toisella autolla perässä ja asia voisi ehkä selvitä. Kun auton ääni alkoi kuulua takaa, mies hyppäsi autosta ulos ja pakeni metsään. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, joten mies ajoi eteenpäin ja soitti mahdollisesti kaupalta rajavartiostoon. Rajavartijat tulivat etsimään sotilasta koirien kanssa, ja pian hänet löydettiinkin metsästä.

Tällaisia ja muitakin tarinoita paikkakunnalla kerrottiin, eikä aina tiennyt, oliko se totta vai ei. Oletettavasti suurin osa oli totta, koska raja todellakin oli siinä ihan lähellä, ja rajalle vei vanha Sortavalaan johtava maantie, jota kautta näitä loikkareita tuli ja meni.

Koirani Miza eli Mizar vom Grossen Isthmus

Mutta mielenkiintoista aikaa tuo elämä Närsäkkälässä loikkareineen, MIG-hävittäjineen ja lähimetsässä liikkuvine karhuineen tai järvenjäällä kohtaamieni hirvilaumojen kanssa oli – varsinkin kun hirvet eivät ilmiselvästi pitäneet Mizasta, ja koira parka pyrki suojaan luokseni. Siitäkin oli hyötyä, näin opin hiihtämään hieman nopeammin.

Edelleen muistelen lämmöllä, kun vahva Miza-koirani veti minua Pyhäjärven jäällä ahkiossa, ja kävimme ostamassa jäällä nuottaa vetäviltä paikkakuntalaisilta tuoreita muikkuja. Se oli elämää!

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Pitäisikö patsaalle laittaa pyörät alle?

Lehtikirjoittelu oli 1990-luvulla runsasta ja etenkin se näkyi yleisön osastolla.

Muistoja Mikkelin koulumaailmasta ja politiikasta 1990-luvulla

1990-luku oli tämän kirjoittajan elämässä melkoista "hurlumhei"-aikaa. Viidentoista opettajavuoden jälkeen – joista kaksi Kiteellä ja kolmetoista Mikkelissä – siirryin rehtoriksi samaan kouluun, jossa olin opettajana. Rehtorin virat olivat tuohon aikaan – ja lienevät yhä – melko tuulisia paikkoja. Niihin valittiin usein poliittisten meriittien perusteella. Siksi tuntui kummalta, että tulin valituksi, vaikka en kuulunut – enkä kuulu edelleenkään – mihinkään puolueeseen.

Ammattiyhdistystoiminnan perintö

Kenties valintaan vaikuttaneita meriittejä, mutta samalla ehkä jonkinlaisia riesojakin, olivat aktiiviset ammattiyhdistystoimet, joita olin tehnyt edeltävinä vuosina. Olin ensin oman ammattijärjestöni OAJ:n ja keskusliittoni AKAVAn luottamusmiehenä 1976 alkaen ja heti kohta 1970-luvun lopulta pääluottamusmiehenä. Myöhemmässä vaiheessa, juuri ennen rehtoriksi valintaa, koko akavalaisen kentän pääluottamusmiehen tehtävä oli jo melko laajaa ja lähes kokopäiväistä. Tämä tarkoitti, että olin suurelta osin vapautettu opetusvelvollisuudesta luottamustehtävää hoitamaan.

---

Tietoisku: OAJ ja AKAVA

OAJ (Opetusalan Ammattijärjestö) on suomalainen opetusalan ammattilaisten edunvalvontajärjestö, joka kuuluu AKAVAan. Se edustaa opettajia ja rehtoreita varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin.

AKAVA on akavalaisten ammattiliittojen keskusjärjestö, joka edustaa korkeakoulutettuja ja asiantuntijoita Suomessa. Se pyrkii parantamaan jäsentensä työehtoja ja asemaa yhteiskunnassa.

---

Näissä ay-tehtävissä ei aina suinkaan saa ystäviä, ei varsinkaan kaupungin virkamiespuolelta eli työnantajalta. Mutta ainakin oman ehkä puolueellisen arvioni mukaan onnistuin tehtävissä kohtuullisesti. Saimme neuvoteltua jopa joitakin asioita paremmiksi kuin ne keskimäärin valtakunnan tasolla olivat, muistelen. Pidän siihen pitkälti syynä silloin harrastamaani ja aikanaan jo 50-luvulla isäni opettamaa "supliikkia", jonka nykytermi lienee paremminkin verkottuminen ja suhteiden hyvä ylläpito.

Rehtorin arki ja talouden taiteilua

Ammattiyhdistystoimet saivat jäädä siirryttyäni rehtorin virkaan, mikä oli mielestäni erittäin hyvä asia. Näin minulle vapautui energiaa ja aikaa siihen työtehtävään, johon minut oli valittu: koulun johtamiseen. Tai oikeastaan kahden koulun, sillä aika pian johdettavakseni tuli myös Rouhialan koulu – halusinpa sitä tai en, sillä ei ollut väliä – palkka ei joka tapauksessa tuosta muutoksesta noussut, mutta töitä tuli melkoisesti lisää.

Melko pian rehtorina olo, koulujen johtaminen alkoi näkyä työkentän raadollisuutena. Rahaa opetustoimintaan oli pääsääntöisesti aina liian vähän. Mikkeliläiseen tapaan jo myönnetyt rahat – tai paremminkin rahahanat – suljettiin sitten syksyllä kesken vuoden, joskus jopa lokakuussa. Kun kaikki eivät osanneet käyttää myönnettyjä rahojaan oikein, eli ajoissa, rahaa paloi aivan turhiin säästöihin eli muiden tuhlauksiin. Etenkään koulutoimen tasolla varat alkoivat ilmeisesti joidenkin "tuhlailun" vuoksi loppua liian usein kesken kaiken. Taloudenpito oli siis melkoista taiteilua ja osin ajoittain jopa lähes mielivaltaa.

Poliittiset myrskyt ja Marskin patsas

Samaan aikaan myös poliittisella kentällä oli melkoista riitaisuutta ja turbulenssia. Mikkelissä asetelma, oikeisto vastaan vasemmisto, oli melko jyrkkä. Yhdeksi "kestokeppihevoseksi" noissakin kiistelyissä otettiin sitten muun muassa koulutoimi ja museotoimi. Melko pian oltiin tilanteessa, jossa niin oma koulu – tuolloin aluksi Keskuskoulu ja vuoden 1992 jälkeen Päämajakoulu – oli usein vaarassa jos toisessa. Milloin koulun voimistelusaliin soviteltiin nykyisin rautatieasemalla seisovaa Marskin junanvaunua, milloin jotain muuta yhtä pöhköä.

---

Tietoisku: Päämajakoulu ja Marskin junanvaunu

Päämajakoulu on Mikkelissä sijaitseva koulu, joka on saanut nimensä kaupungin historiasta Suomen puolustusvoimien päämajakaupunkina sotien aikana. Koulun kohtalo ja tilat ovat olleet usein poliittisen keskustelun kohteena.

Marskin junanvaunu viittaa Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimin käytössä olleeseen salonkivaunuun, joka on nykyisin nähtävillä Mikkelin rautatieasemalla. Sen siirtäminen koulun tiloihin oli yksi monista absurdeista ehdotuksista, jotka kuvastivat poliittista ilmapiiriä.

Mannerheimin patsas Mikkelissä, entisessä Päämajakaupungissa,  sijaitsee Hallitustorilla. Kalervo Kallion veistämä pronssipatsas kuvaa Mannerheimia kävelemässä. Se pystytettiin alun perin vuonna 1967. Vuonna 2003 se siirrettiin nykyiselle paikalleen torin reunalle.

---

Samaan aikaan kiisteltiin raivoisasti silloisen ammattikoulun, nykyisen ammattiopiston edessä olevan kentän reunalla seisseen Mannerheimin patsaan paikasta. Patsasta oltiin siirtämässä jos minnekin. Viimein se sitten siirrettiin torille takapuoli lääninhallitukseen päin, mikä sekin ratkaisu aiheutti oman hyminänsä. Marski kun ei oikeassa elämässä oikein torilla suuremmin käyskennellyt. Ja nyt se saattoi ottaa paraatitkin vastaan "perspuolen kautta".

Yhtenä ratkaisuna esitettiin jopa sitä, että patsaalle laitettaisiin pyörät alle. Sitä siirrettäisiin aina kulloinkin siihen paikkaan, johon vallassa oleva puolue sen sillä hetkellä haluaa.

Musiikkiluokat ja englanninkielinen opetus

Suunnilleen samoihin aikoihin – tai ehkä hieman myöhemmin – aloitettiin jälleen keskustelu Päämajakoulun tulevasta kohtalosta – kuinkahan monennen kerran. 

Asiaa vaikeutti osaltaan myös se, että Päämajakoulussa oli aloittanut joitakin vuosia aiemmin Mikkelin kaupungin musiikkiluokat 3.– 6. Tämäkin aiheutti joka vuosi melkoista närää ja osin jopa kateutta ja musiikkiluokkavalintoja sabotoivaa "p-puhetta" muilla kouluilla, kun yksi koulu – kuten siellä sanottiin – "keräsi kerman päältä" eli keräsi aloittavaan musiikkiluokkaan kaupungin musikaaliset (lue: oletettavasti älykkäät) lapset. Ei toki kaikkia, paljon jäi muillekin kouluille, mutta suuren osan kuitenkin. Ja tästä muut koulut eivät suuresti pitäneet.

Noihin aikoihin Päämajakoululla aloitettiin myös aivan uusi, uraauurtava toiminta, jota nyt taas jälleen suunnitellaan uudestaan Mikkeliin, koska se kerittiin tässä matkan varrella aikanaan säästötoimina lopettamaan: englanninkielinen opetus alakoulussa. Nyt perusteena on NATO ja muunmaalaiset oppilaat, silloin perusteena oli suomalaisten lasten paremman kielitaidon saaminen.

---

Tietoisku: CIMO

CIMO (Kansainvälisen henkilövaihdon keskus) oli suomalainen virasto, joka edisti kansainvälistä liikkuvuutta ja kulttuurienvälistä yhteistyötä koulutuksen ja nuorisotyön alalla. Sen tehtävät siirtyivät myöhemmin Opetushallitukselle ja Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus CIMOsta tuli osa Opetushallitusta vuonna 2017.

---

Saimme vuosittain CIMO-toimiston kautta englanninkielisiä harjoittelijoita opettajiksi kouluunmme muun muassa Englannista, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Voitte uskoa, että siinä oli aikanaan lukiossa saksaa pitkänä kielenä lukeneelle Päämajakoulun rehtorille melkoinen usean vuoden urakka: ottaa nämä ihmiset vastaan, etsiä heille asunnot ja järjestellä heidän elämänsä ja vieraskielinen opetus Mikkelissä. Englanniksi.

Mutta niin vain siitäkin selvittiin, ja ohessa tuli opittua puhumaan paremmin englantia, jopa niin hyvin, että pärjäsin sillä kielellä myöhemmin vuoden ulkomailla. Menin nimittäin alkaessani palaa kokonaan loppuun ja saatuani kirkoltani stipendin vuorotteluvapaalle statuksella "independent researcher" ensin Sveitsiin (alueelle jossa tosin puhuttiin ranskaa, mutta ymmärrettiin toki englantiakin) ja Kreikkaan.

Ja niin tuli asuttua ensin Château de Bosseyssa, Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) koulutuskeskuksessa, Celignyssä, lähellä Geneveä ja sitten pitemmän jakson Kreikassa Pendelin luostarissa, Palio Pendelissä, lähellä Ateenaa. Sieltä tarttui mukaani monenlaisia asioita, ystäviä ympäri maailmaa ja jopa uusia taitoja Päämajakoulun rehtorillekin työhön ja etenkin tulevaa elämää varten, mutta se taas on ihan eri tarinansa.

---

Tietoisku: Château de Bossey

Château de Bossey on Sveitsissä, Geneven lähellä sijaitseva Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ekumeeninen instituutti. Se toimii kansainvälisenä koulutuskeskuksena, joka tarjoaa teologista koulutusta ja edistää kristillisten kirkkojen välistä dialogia ja yhteistyötä. Instituutti on perustettu vuonna 1946.

Pendelin luostari (Ιερά Μονή Κοιμήσεως της Θεοτόκου Πεντέλης / Ierá Moní Koimíseos tis Theotókou Pentélis) on historiallinen ortodoksinen luostari Kreikassa, Pendelin vuoren rinteellä lähellä Ateenaa. Se on yksi Attikan alueen suurimmista ja merkittävimmistä luostareista, ja sen historia ulottuu aina 1500-luvulle. Luostari on edelleen aktiivinen ja toimii tärkeänä uskonnollisena ja kulttuurisena keskuksena.

---

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Näkymä Naisvuorelta kauan ennen Yhteiskoulun rakentamista.
(Kuva: Teuvo Tiihosen kuvakokoelmista)
Kuvaa on paranneltu tekoälyn avulla.

Muistoja Mikkelin Päämajakoulusta – ainutlaatuisesta työpaikasta ja sen historiasta

Päämajakoulun ensimmäinen kivirakennus vuodelta 1902.
(Valokuvaa paranneltu tekoälyn avulla, alkuperäinen kuva Teuvo Tiihosen kokoelmista)

Sain äskettäin haltuuni edesmenneen ystäväni ja entisen työtoverini Teuvon jäämistöstä vanhoja valokuvia ja muita historiallisia dokumentteja. Skannasin niitä talteen itselleni ja mahdollisesti myös muille, ja kuvia katsellessani monenlaiset vanhat muistot pulpahtivat mieleeni. Erityisesti yksi vanha kuva, jossa oli useita entisiä sen aikaisia työtovereitani, sai minut pysähtymään: useimmat heistä ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen, aivan kuten Teuvokin. Nyt voisi olla sopiva aika hieman muistella.

 Mikkelin kaupungin Päämajakoulu 1990-luvulla.
(Kuva: Teuvo Tiihonen)

Ainutlaatuinen Päämajakoulu – nimen takana historiallinen merkitys

Noiden kuvien ja materiaalien skannaus palautti mieleeni työurani (1975-2010) Mikkelin Päämajakoulussa. Se oli eittämättä äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta myös haastava ja ajoittain raskas työrupeama. Koulun nimi, Päämajakoulu, on varsin ainutlaatuinen ja kunnioittaa Suomen historian merkittävää ajanjaksoa.

Koulun nimi juontaa juurensa viime sotien (1939–1945) ajalta, jolloin rakennuksessa toimi marsalkka Mannerheimin sodan johtokeskus, päämaja. Nimeämällä koulun Päämajakouluksi halusimme kunnioittaa sotiemme veteraanien ja ylipäällikön muistoa.

---

Päämajakoulu toimi aiemmin nimellä: Mikkelin Keskuskoulu, ja sen ensimmäinen puurakennus valmistui vuonna 1889 ja ensimmäinen osa kivistä koulurakennusta 1902. Vasta sotien aikana se sai historiallisen merkityksensä ja myöhemmin 1992 nimensä Päämajakoulu.

---

Koulun tulevaisuudesta käyty kamppailu

Työvuosiani Päämajakoulun rehtorina (1990-2010) eivät tehneet vaikeiksi kollegat tai oppilaat, vaan pikemminkin 1990-luvun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja Mikkelin kaupungin poukkoilevat, usein epärealistiset suunnitelmat. Muutama vuosi rehtoriksi nimitykseni jälkeen kaupunki harkitsi vakavasti koulun rakennuksen muuttamista täysin toiseen käyttötarkoitukseen, pois pienten lasten opetuksesta. Koulun toisessa päädyssä toimi tuolloin myös melko pieni Päämajamuseo, joka oli perustettu marsalkka Mannerheimin entiseen työhuoneeseen.

Onnistuimme tuolloin henkilökunnan, paikallisten poliitikkojen, oppilaiden vanhempien ja erityisesti Mannerheimin sodanaikaisessa päämajassa työskennelleiden aktiivisten sotaveteraanien avulla torjumaan tämän muutoksen. Eläkkeelle jäämiseni jälkeen kesti sitten vain muutaman vuoden, ennen kuin rakennus lopulta muutettiin eräänlaiseksi nykyaikaiseksi tiedekeskukseksi.

---

Marsalkka Mannerheimin työhuone vanhassa Päämajakoulussa oli säilytetty lähes alkuperäisessä asussaan. Se on yksi Suomen merkittävimmistä sotahistoriallisista kohteista ja tarjosi ainutlaatuisen aikakapselin menneisyyteen.

---

Henkilökohtainen perintö ja muistojen paino

Taistelu Päämajakoulun säilyttämiseksi oli viimeisinä työvuosinani henkisesti ja varmasti jollain tapaa myös fyysisesti rankkaa. Siksi varmaan eläkkeelle jäätyäni kesti melko pitkään, ennen kuin halusin astua jalallani takaisin koulun rakennukseen. Käyttötarkoituksen sittemmin muututtua ja varsinaisen koulun poistuttua muualle, en ole käynyt rakennuksessa sen ruokalaa (nykyistä ravintolaa) ja nykyistä keskuksen vastaanottotiskiä lukuun ottamatta. Jotain kai sitten jäi varmaan hampaankoloon.

Nyt Teuvolta saamiani kuvia ja materiaaleja selatessani runsaiden mukavien muistojen ohella mieleeni tulvi toki myös muunlaisia tunteita. Mutta on vain hyvä, että näillä kohtaamillani tunteilla on vaikutusta. 

Minulle itsellenikin kertyi luonnollisesti paljon erilaisia kuvia ja muuta materiaalia Päämajakoulussa työskentelyn ajalta, ja nyt niitä tuli Teuvon jäämistöstä roppakaupalla lisää. Museo tai koulu eivät ole sittemmin olleet kiinnostuneita näistä hallussamme olleista materiaalista, joten suurin osa siitä ei ole ollut esillä julkisuudessa. Osa materiaalista on myös sellaista, etten edes halua sitä julkisuuteen monista henkilökohtaisista syistä.

Muistelujen aika – hiljainen tieto ja etuoikeus

Ajattelin nyt, ”joutessani”, kirjoitella silloin tällöin blogiini muisteluksia työajaltani ja miksipä ei vanhemmastakin ajasta, josta minulla on myös jonkin verran materiaalia. Tätä materiaalia kertyi itse kuvaten sekä erityisesti ”hiljaisena tietona” niiltä tapaamiltani sotaveteraaneilta, jotka aikoinaan palvelivat sodanaikaisessa päämajassa.

Työpaikkani Päämajakoulun rehtorina oli ainutlaatuinen näköalapaikka ja todellinen etuoikeus. Viran mukanaan tuoma privileegio antoi minulle mahdollisuuden kohdata työvuosinani ja vielä pitkään sen jälkeenkin monia merkittäviä henkilöitä, jotka olivat olleet vaikuttamassa sotiemme historiaan, sen tapahtumiin ja maamme itsenäisyyden säilymiseen.

---

Sodan aikaisen Päämajan henkilökunta oli hyvin laaja ja monipuolinen, sisältäen niin upseereita, siviilivirkailijoita kuin myös naishenkilökuntaa, jotka hoitivat muun muassa viestinnän ja hallinnon tehtäviä. Heidän työnsä oli ratkaisevan tärkeää sodanjohtamisen kannalta.

---

Kohtaamisia historian tekijöiden kanssa

Kotimaisten ja ulkomaisten poliitikkojen ja jopa valtionpäämiesten vierailujen lisäksi sain usein tavata Päämajakoululla muun muassa marsalkka Mannerheimin nuoremman adjutantin, eversti O.R. Bäckmanin, kenraali Heinriksin adjutantin, majuri Erkki Sutelan, Mikkelissä olleiden saksalaisten joukkojen komentajan, kenraali Erfurtin adjutantin, kenraali Hans Georg Biedermannin, ja monia, monia muita sodan aikaisia tuolloin vielä elossa olevia päämajan upseereita. He kaikki ovat merkittävällä tavalla muovanneet sitä historian kuvaa, joka minulle on sittemmin muodostunut maamme viime sodista.

---

Eversti O.R. Bäckman toimi marsalkka Mannerheimin adjutanttina vuosina 1942–1946. Hän oli yksi Mannerheimin lähimmistä työtovereista ja todistaja monille tärkeille historiallisille päätöksille.

---

Toivottavasti tämä artikkeli herätti sinullakin ajatuksia Päämajakoulun ainutlaatuisesta historiasta ja sen merkityksestä Suomen itsenäisyydelle! Jos sinulla on omia muistoja tai tietoa Päämajasta tai Päämajakoulusta, kerro niitä kommenteissa tai jos haluat, laita sähköpostilla minulle tiedoksi. Yritän jossain vaiheessa hieman jatkaa tätä tarinaani uusilla kouluun ja päämajaan liittyvillä muistoillani.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Kaikki on tallessa: Korppujen tarina

Tukikohtani Sveitsissä: Bosseyn ekumeeninen instituutti 
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

 

Vanhat korput odottivat löytäjäänsä

Minulla on pitkän aikaa pyörinyt milloin lattialla, milloin jossakin komerossa tai muussa piilopaikassa pari isoa kestokassia täynnä niin sanottuja "korppuja". En suinkaan tarkoita syötäviä korppuja, vaan niitä vanhoja tietokoneen tallennusvälineitä, joita aiemmin käytimme tietokoneissamme. Niitä kaikkia tietokoneita taidettiin muuten silloin kutsua "Mikoiksi" – Mikro-Mikon mukaan.

On vaikea sanoa tarkkaa lukumäärää näille löytämilleni korpuille. Yhdessä korppukotelossa on yleensä noin 10–15 levykettä, ja noita laatikoita näissä kasseissa on varmasti vähintään sata kappaletta. Näin ollen niiden arvioitu kokonaismäärä saattaisi olla noin tuhat korppua. Todennäköisesti niitä on jopa yli tuhat, täynnä tiedostoja tai tyhjinä – joka tapauksessa runsaasti selvitettävää.

Tiedon palautus ja yllätykset

Onnekseni löysin jostakin kaapistani niin sanotun irtonaisen, tai ehkä pikemminkin kannettavan, korppuaseman. Nykyisissä tietokoneissa tällaisia asemia ei enää ole kiinteästi asennettuina. Oli helpotus huomata, että korppuasema toimi, ja sen avulla pystyin todellakin tutkimaan, mitä nämä vanhat levykkeet sisällään pitivät. Osa melko pienen tiedostomäärän omaavista korpuista oli täynnä, osa tyhjiä. Jotkut tiedostoista olivat vanhoja ohjelmia tai ohjelmien varmuuskopioita. Mutta ilokseni huomasin, että melkoinen määrä tiedostoista oli myös kuvia tai tekstitiedostoja.

Sain olla "melkein linnanisäntä" muttei sitten kuitenkaan
(Kuva © Hannu Pyykkönen)

Matkapäiväkirja vuodelta 2000

En muista ihan tarkkaan, miltä ajanjaksolta nämä korput mahtavat olla. Ensimmäisessä tutkimusyrityksessäni, jossa kävin läpi noin 5–6 laatikollista eli noin 60 korppua, löytyi runsas määrä erilaista materiaalia vuodelta 2000. Tuolloin vietin ”independent researcher”-elämääni Sveitsissä ja Kreikassa.

Vuonna 2000 nykyiset niin sanotut blogit eivät olleet vielä laajalti tunnettuja. Minä kuitenkin kirjoitin matkallani jatkuvasti, ja kutsuin tuotostani silloin "nettipäiväkirjaksi". Se oli varmasti eräänlainen blogin alkumuoto ja tarkoitettu lähinnä sukulaisilleni ja ystävilleni. Käytössäni oli oma vaatimaton kannettava tietokone, ja majoituspaikoissa minulla oli joko suora nettiyhteys (Sveitsi) tai sitten minun piti mennä (Kreikka) joka kerta nettiyhteyden vuoksi niin sanottuun Internet-kahvilaan, joita siihen aikaan oli isoissa kaupungeissa siellä täällä.

Läppärissäni ei ulkomailla (eikä tainnut olla Suomessakaan) suinkaan ollut mitään sisäänrakennettua Internet-yhteyttä, koska se olisi ollut aivan kohtuuttoman kallista. Minun piti siis Sveitsissä käyttää sen instituutin Internet-yhteyksiä, jossa asuin, ja Kreikassa – kuten mainitsin – Internet-kahviloita, koska asumassani luostarissa ei todellakaan ollut nettiyhteyttä.

Kaikki tuo "tiedonvaihto" tapahtui korppujen avulla. Koodasin nettipäiväkirjan kulloisenkin sivun HTML-muotoon korpulle ja menin sitten sen kansa Sveitsissä kirjastoon, Kreikassa keskikaupungille, koneelle, jossa oli Internet-yhteys. Siirsin koodatun tiedoston Internetiin ystävieni ja sukulaisteni luettavaksi. Se oli monimutkaista, mutta siihen aikaan ihan mukavaa ajankulua.

Tekniset yksityiskohdat ja kuvien käsittely

Käytössäni olivat niin sanotut 3,5 tuuman korput, joihin mahtui tiedostoja 1,44 megatavua (MB). Yhdelle korpulle saattoi siis yleensä tallentaa yhden nettipäiväkirjani sivun HTML-koodattuna ja muutaman todella pienen kuvan. Minun oli myös ennen matkaa opeteltava HTML-kieli, sillä nettisivut eivät suinkaan tulleet sivuille kuten tänä päivänä – eli kirjoittamalla suoraan nettiin. Joka ikinen sivu kuvineen piti koodata. Mutta olipa mukavaa askaretta pitkiin iltoihin.

Noita koodaamiani sivuja löytyi sitten näiltä "jälleen löytämiltäni" korpuilta pilvin pimein. Kuten myös Sveitsissä ja Kreikassa kuvattuja kuvia. Minulla oli siellä mukana digitaalinen kamera, jossa kuvat tallentuivat huomattavasti nykyaikaista muistikorttia fyysisesti (mutta ei kapasiteetiltaan) suuremmalle kortille. Niistä kuvat siirrettiin sitten kortinlukijan kautta läppärille. Niitä ei suuremmin siihen aikaan käsitelty. Melko käsittelemättöminä ne laitettiin sitten suoraan nettiin tuohon omaan nettipäiväkirjaani, joka ei muuten siihen aikaan toiminut millään nykyisin tuntemillamme yleisillä sivuilla, kuten Googlella tai vastaavilla, vaan jollain pienellä nettisivustolla.

Tiedon pelastaminen ja uusi elämä blogina

Jossakin vaiheessa muutama vuosi myöhemmin Suomeen palattuani alkoi käydä ilmeiseksi, että tuo sivusto saattaa kohta loppua kokonaan. Silloin tuli kiire kopioida nuo nettipäiväkirjan sivut ja kuvat talteen. Ja sitten vielä monta vuotta myöhemmin laitoin ne uudestaan nettiin, nyt näille uudemmille niin sanotuille blogisivustoille. Sieltä ne edelleen löytyvät osoitteesta:

https://hap-dp660.blogspot.com/2014/08/matkapaivakirja-blogiksi.html

Alkuperäinen tarkoitus oli oikolukea tekstit läpi ja korjailla pahimmat virheet – niin asioissa kuin kirjoituksessa – ja saada tekstit siten itselleni muuhunkin käyttöön. Mutta laiskuus voitti, ja sinne ne jäivät sellaisenaan, tosin vaikealukuisina, koska ne pitäisi lukea vanhimmasta alkaen ja siitä sitten aikajärjestyksessä. Eli ne ovat kronologisesti vaikeasti luettavissa.

Noita kuvia ja tekstejä siis löytyi melkoisesti näistä jälleen löytämistäni vanhoista korpuista. Ja se sai aikaan nyt ainakin tämän blogikirjoituksen. Mene ja tiedä, vaikka tulisi lisääkin näitä kirjoituksia, sen verran ainakin omalta osaltani hauskoja ja mukavia muistoja sieltä korpuista putkahti esiin.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Villakoiran ydin: Kun tärkeintä on karvan pituus

Olen monesti ihmetellyt noita pilkunviilaajia. Heitä, jotka uppoavat kirjoitettuun tekstiin kuin villakoira uima-altaaseen, mutta eivät suinkaan etsiessään sen ydintä, vaan räpiköimään ja etsimään niitä pieniä, ärsyttäviä karvoja, jotka sojottavat väärään suuntaan. Heille varsinaisen asian, koko tekstin, sisältö on toissijaista, jopa täysin yhdentekevää. Oleellista on löytää se ainut, väärin sijoitettu karva: väärin sijoitettu pilkku, hieman liian pitkä yhdyssana tai muu kammottava kirjoitusvirhe, joka saa heidät hyrisemään tyytyväisyydestä.

Heidän maailmassaan teksti ei ole ajatusten, tunteiden tai tiedon tulkki. Ei suinkaan! Se on virheiden aarreaitta, odottamassa kärsivällistä saalistajaansa. He ovat kuin kirjoitetun tekstin roskakuskeja, sananlakaisijoita tai siivoojia, jotka eivät välitä elämästä, vaan ainoastaan siitä, että näkyvillä ei ole muruja tai roskia ja pölyhiukkaset on pyyhitty pois.

Minulla on ollut toisinaan myös ilo saada palautetta teksteistäni juuri tällaisilta siivoojilta. He eivät koskaan kommentoi esitettyjen argumenttien vahvuutta, ideoiden omaperäisyyttä tai tekstin sanomaa. Ei, heidän huomionsa kiinnittyy ainoastaan pintaan. "Tuossa on ylimääräinen välilyönti!" he huudahtavat riemusta. "Ja tässä verbi on väärässä aikamuodossa!" he korjaavat antaumuksella.

Olen joskus yrittänyt ohjata heidän huomiotaan tekstin sisältöön. Olen kysynyt heidän mielipidettään esitettyihin ajatuksiin tai herättänyt keskustelua tekstin teemasta. Mutta se on kuin yrittäisi keskustella villakoiran kanssa kvanttifysiikasta. Koira kääntelee päätään sivulta toiselle ja näyttää iloiselta ja kiinnostuneelta, mutta se ei välitä oikeasti muusta kuin rapsutuksista ja siitä, onko sen turkki kammattu oikeaan suuntaan.

Tämä pilkunviilaajien intohimoinen omistautuminen yksityiskohdille voi toisinaan olla toki hyödyllistäkin, sillä onhan selvää, että selkeä ja virheetön teksti on muille miellyttävämpää lukea. Mutta jos fokus siirtyy kokonaan pois sisällöstä, menetetään jotain olennaista. Tekstin ydin, se syy, miksi joku on sen alun perin kirjoittanut, hukkuu virheiden ryteikköön.

Minulle kirjoittaminen on usein ajattelun prosessi, yritys jäsentää omaa maailmaani ja jakaa osia siitä toisille, mutta samalla siinä ohessa myös ymmärtää paremmin omia näkemyksiäni. Kirjoitusvirheet ovat inhimillisiä, ne lipsahtavat mukaan ajatuksen nopeudella – etenkin näin vanhetessa. Ne ovat kuin villakoiran satunnaisia kiharoita, jotka eivät kuitenkaan muuta koiran perusolemusta.

Uusi sukupolvi kriitikoita: Tekokuvien metsästäjät

Mielenkiintoista on ollut huomata, että perinteisten tekstin pilkunviilaajien rinnalle on noussut aivan uusi tyyppi: "tekokuvien" eli tekoälyllä tuotettujen kuvien etsijät. Heillekään ei riitä, että teksti on virheetön; en ole varma, lukevatko he edes koko tekstiä, kun lienevät kai tottuneet katselemaan vain sarjakuvia. Heidän katseensa porautuu vain kuviin etsien merkkejä tekoälyn luomuksista. He saattavat unohtaa "villakoiran", eli tekstin syvällisemmän sanoman, ja keskittyvät epäolennaiseen – siihen, onko kuva ihmisen vai koneen luoma. Tämäkin on eräänlaista pilkunviilausta, jossa muoto ja alkuperä ohittavat sisällön merkityksen.

Villakoiran sydän

Siksi olenkin alkanut suhtautua näiden selektiivisesti lukutaidottomien ”sarjakuvasukupolven” pilkunviilaajien palautteeseen hieman huvittuneena. He etsivät villakoiran ydintä sen karvoista. He tutkivat yksittäisiä sanoja, välimerkkejä ja kuvien alkuperää kuin ne olisivat koko totuus. Mutta todellinen ydin piilee syvemmällä, siellä missä ajatukset muotoutuvat ja sanoma syntyy.

Jatkossakin pyrin toki kirjoittamaan mahdollisimman selkeästi ja virheettömästi. Mutta en anna pilkunviilaajien varastaa huomiotani tekstini todelliselta tarkoitukselta. Annan heidän mielellään etsiä niitä sojottavia karvoja ja tekokuvien jälkiä. Itse keskityn villakoiran ytimeen – sanomaan.

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com

Suku on paras: Matka menneisyyteen ja yllättäviin löytöihin

Sukututkimus on lumoava ja syvästi koukuttava harrastus, joka vetää helposti mukaansa menneisyyden saloihin. Muistan elävästi, kuinka kymmeniä vuosia sitten uppouduin tähän jännittävään seikkailuun ja tein sukututkimuksen isälleni syntymäpäivälahjaksi. Tuolloin nykyaikaiset tietokoneohjelmat, jotka tekevät sukututkimuksesta nykyään huomattavasti helpompaa ja nopeampaa, olivat vielä tuntematonta tulevaisuutta. Kaikki tieto piti kaivaa esiin vanhoista kirkonkirjoista, jotka olivat todellisia aikakapseleita. Nämä kirjat olivat usein monikielisiä – suomea, ruotsia, venäjää tai jopa kaikkia kolmea samassa tutkimuksessa, riippuen suvun historiasta ja asuinpaikasta. Lisäksi kirkonkirjat eivät olleet vielä yleisesti filmattu, vaan ne olivat pääasiassa luettavissa konkreettisina, paksuina niteinä arkistojen hämärissä.

Ortodoksisen perinnön haasteet ja oivallukset

Minulle henkilökohtaisesti suurin haaste oli kirkonkirjojen venäjän kieli. Suvussani oli vahvoja ortodoksisia juuria, ja ortodoksiset kirkonkirjat oli kirjoitettu venäjäksi aina pitkälle 1900-luvun alkuun saakka. Onneksi olin opiskeluaikanani ehtinyt perehtyä kyrillisiin kirjaimiin, mikä osoittautui myöhemmin korvaamattomaksi taidoksi. Sukututkimusta tehdessäni sain myös arvokasta ja korvaamatonta apua muilta tutkijoilta, jotka auttoivat kielen kääntämisessä ja tulkinnassa. Yhteisöllisyys ja tiedon jakaminen ovatkin sukututkimuksen parhaita puolia – usein joku on jo selvittänyt juuri sen pienen tiedonmurun, jota itse kaipaa.

Paluu juurille modernilla otteella

Selaillessani hiljattain vanhoja papereitani, palasin yllättäen vanhoihin sukututkimuksiini ja joihinkin niin sanottuihin "epäselviin tapauksiin", jotka eivät aikoinaan täysin selvinneet. Ja sitten se vain vei mennessään! Sukuni salat vetivät minut taas vastustamattomasti mukaansa, ja niiden tutkiminen on nykyään todellakin huomattavasti helpompaa erilaisten nettipohjaisten ohjelmien, kuten MyHeritagen tai Genin, avulla. Nämä alustat ovat mullistaneet sukututkimuksen saavutettavuuden ja nopeuden.

Aikoinaan minulta jäi osia suvustani tutkimatta joko ajan, tietojen tai osaamisen puutteen vuoksi. Löysin äskettäin vanhoista viesteistä maininnan erään tuttavani sukulaisen yhteydestä omaan sukuuni. Tämä pieni vihje herätti mielenkiintoni uudelleen, ja olin taas kynsin ja hampain penkomassa sukuni saloja.

Sukututkimukseni paradoksit: Suuret perheet ja toistuvat nimet

Ilmeisesti joku sukulaiseni tai joku muu olikin tutkinut sukuani ja selvittänyt samalla monia asioita, jotka minulta aikoinaan jäivät tekemättä. Muistan hyvin oman tutkimukseni ajalta, että asioita vaikeuttivat ainakin kaksi seikkaa, jotka ovat tuttuja monille sukututkijoille: 
* perheisiin syntyneiden lasten todella suuri lukumäärä ja 
* lasten samankaltaiset etunimet, jotka toistuivat suvussa vuosien saatossa uudelleen ja uudelleen.

Esimerkiksi, kun Feodor, Nikolai, Aleksander tai joku muu lapsista kuoli aivan pienenä, silloin kovin tavallisiin lastentauteihin, sama etunimi saatettiin antaa myöhemmin uudelle syntyvälle lapselle. Nämä eri aikoina syntyneet, saman nimiset ihmiset sotkivat aloittelevan sukututkijan työtä melkoisesti. Tämä nimien kierrätys oli yleinen käytäntö, jolla kunnioitettiin edesmenneitä, mutta se tekee jälkipolville tutkimuksesta todellisen aivojumpan. Kun nyt taas palasin noihin vanhoihin sukuihin ja sukulaisiin, hieman hymyilytti, kun jollakin avioparilla lapsia saattoi olla lähes kymmenen – jopa enemmänkin, eikä se ollut kovin harvinaista! Hyvin yleistä oli kuitenkin noin 5–6 lasta tai jopa enemmänkin. Näistä sitten pari saattoi kuolla lapsena, mutta loput selvisivät hengissä ja perustivat itse omat suuret perheensä. Kun he puolestaan saivat 5–10 lasta, ja heidänkin lapsensa samoin 5–10 lasta, suku kasvoi räjähdysmäisesti sellaisiin potentiaalisiin lukumääriin, että niiden seuraamisessa ja hahmottamisessa alkoi todellakin olla oma vaikeutensa.

Karjalan laajat suvut ja yllättävät kytkökset

Mutta mielenkiintoista se oli! Sukuni, jonka alkuperäinen sukunimi on ollut yhdellä K-kirjaimella (Pyykönen), osoittautui melko laajaksi, kuten Karjalassa yleensäkin. Karjalainen sukututkimus on oma erityisalansa, sillä alueen vilkkaasta historiasta ja kulttuurista johtuen sukulinjat ovat usein laajoja ja kytkeytyvät moniin muihin sukuihin. Samalla oma sukuni liittyi varsin läheisesti lukuisiin muihin Karjalassa vaikuttaneisiin sukuihin, kuten Kononoff, Vornanen, Parppei, Jormanainen, Modakoff, Shemeikka, Paksunen, Ahponen, Agipoff, Hodijeff ja Home ja monia muita, mikä vaikeutti asiaa entisestään. Onneksi nuo nykyiset tietokoneohjelmat ovat auttaneet huomattavasti asioiden ymmärtämisessä ja käsittelemisessä verrattuna vanhoihin metodeihin, kirjojen selaamiseen ja käsin luettelointiin. Nykyiset ohjelmistot visualisoivat sukupuita ja auttavat löytämään yhteyksiä, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

Eikä siinä kauaa mennyt, kun sai havaita, että hyvä ettei kaikki Karjalassa syntyneet olleet jollakin tavalla sukulaisia! Ja mikä mielenkiintoisinta, useat sellaiset nykyään puoliksi tuntemani ihmiset, joilla tiesin olevan karjalainen tausta, saattoivatkin olla joissain tapauksissa jopa melko läheisiä sukulaisia. Niinpä läheisistä tai kauempaa sukua olevista serkuista alkoi löytyä pappeja, luostarien asukkaita ja tietysti kauppiaita, jollaisten suvuksi olin alun perin sukuani ajatellut. Tämä on yksi sukututkimuksen kiehtovimmista puolista – vanhat olettamukset murtuvat ja tilalle tulee uusia, yllättäviä näkökulmia.

Ystävistä serkuiksi: Sukututkimus arjen keskellä

Ja mikä hauskinta, tehtyäni pari-kolmekymmentä vuotta töitä samassa työpaikassa ja oltuaan sen jälkeen vielä monta vuotta eläkkeellä, havaitsin tässä äskettäin erään työkaverini ja samalla hyvän ystäväni olevan serkkuni. Tämä osoittaa, kuinka syvälle menneisyytemme juuret ulottuvat ja kuinka paljon yhteistä meillä voi olla muiden ihmisten kanssa, jopa arjessamme. Joten opittavaa ja löydettävää minulla riittää tässä sukututkimuksessakin edelleen! Sukututkimus ei ole koskaan valmis, ja juuri se tekee siitä niin antoisan harrastuksen.


Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
netihoukka@gmail.com

Ai! - Olenko kielipuoli?

 

Tässä päivänä muutamana – ihan äskettäin – oli iltapäivälehdessä uutisotsikko jostain minulle tuntemattomasta Biancasta, josta sanottiin että hän ”liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään”. Olin ihan ymmällä, kun en ymmärtänyt ollenkaan otsikon sisältöä. Siispä päätin kysyä asiaa – ihan vain nopeuttaakseni omaa ymmärrystäni – viisaalta tekoälyltä, Ailta.

Menin tekoälyn nettisivulle, kirjoitin sillle kysymyksen: ”mitä tarkoittaa ilmaus: liikkua kaupungilla pelkät karkit yllään”. Tekoäly vastasi heti kummallisesti, että pitääpä selvittää asiaa lähemmin ja pyysi odottamaan vastausta hieman aikaa. Päätin ihan oma-aloitteisesti keittää kahvit ja odotella vastausta.

Tekoäly laati ensin tutkimussuunnitelman ja alkoi sitten työstää asiaa lukemalla lukuisia nettisisivuja. Luettujen määrän ollassa vasta noin kaksikymmentä, panin puhelimeni pöydälle ja menin kahvinkeittopuuhiiin.

Palattuani kahvilta asia oli valmis. Puhelimessa odotti Ain vastaus: Tutkimussuunnitelma ja sen toteuttamisen jälkeen se oli laatinut ensin arvion ja viimein raportin asiasta. Raportti kuului seuraavasti:

***

Sanonnan "Liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään" semanttinen ja kulttuurinen analyysi

Johdanto: Kiehtovan suomalaisen ilmauksen purkaminen

Ilmaisu "liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään" herättää välittömästi kielellistä uteliaisuutta kirjaimellisen absurdiutensa vuoksi. Se kääntyy suoraan "liikkui kaupungilla vain karkit päällään", mikä saa heti kysymään sen kuvaannollista merkitystä ja alkuperää. Tämä raportti pyrkii syventymään ilmaisun kielelliseen asemaan, metaforiseen tulkintaan ja sen viimeaikaiseen näkyvyyteen suomalaisessa mediassa. Tässä analyysissä tarjotaan kattava kielellinen ja kulttuurinen tarkastelu tästä nykyaikaisesta suomalaisesta ilmaisusta, erottaen se perinteisistä idiomeista ja tutkien sen roolia nykykeskustelussa, erityisesti julkkiskulttuurin ja sensaatiohakuisen journalismin kontekstissa.

Kirjaimellinen käännös ja alkuperäinen tulkinta

Ilmaisun "liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään" ymmärtäminen alkaa sen osien purkamisesta. "Liikkui kaupungilla" viittaa siihen, että henkilö oli julkisesti nähtävillä, "liikkui ympäri kaupunkia" tai "oli nähty kaupungilla". Tämä asettaa toiminnan julkiseen kontekstiin. "Pelkät" korostaa sitä, että kyseessä on ainoa tai vähäinen määrä jotain. "Karkit" viittaa konkreettisiin makeisiin. Useat lähteet vahvistavat "karkin" kirjaimellisen merkityksen makeistuotteena, kuten Pihlaja-karkin kuvauksessa  tai Tic Tac -karkkien maininnassa. Urbaanin sanakirjan mukaan "karkki" tarkoittaa "karamelli, makeinen". "Yllään" puolestaan tarkoittaa jotain, joka on puettuna tai peittää kehoa, tyypillisesti vaatetusta.

Näiden sanojen yhdistelmä luo välittömästi järjettömän ja humoristisen mielikuvan henkilöstä, joka on pukeutunut ainoastaan makeisiin. Tämä absurdius on olennainen osa ilmaisun ei-kirjaimellisen, metaforisen toiminnan ymmärtämistä. Karkit ovat pieniä, syötäviä ja eivät tarjoa suojaa tai peittävyyttä. Tämän perusteella niiden käyttäminen vaatetuksena on täysin epäkäytännöllistä. Tämä ilmeinen ristiriita vaatetuksen tavanomaisen tarkoituksen (peittävyys, suoja, muoti) ja karkkien luonteen välillä pakottaa vastaanottajan etsimään ilmaisulle kuvaannollista merkitystä. Tämä kielellinen keino hyödyntää shokkivaikutusta ja huumoria välittääkseen viestin tehokkaammin kuin suoraviivainen kuvaus. Se viittaa äärimmäiseen poikkeamaan tavanomaisesta pukeutumisesta, tehden ilmaisusta luonnostaan liioittelevan ja mieleenpainuvan.

Onko kyseessä perinteinen idiomi vai slangisana? Kielitieteellinen tutkimus

Ilmaisun "liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään" kielitieteellisen aseman selvittämiseksi on tarkasteltu sen esiintymistä vakiintuneissa suomalaisen kielen kokoelmissa. Laaja katsaus perinteisiä suomalaisia sananlaskuja ja idiomeja sisältäviin aineistoihin  ei paljasta mainintaa tästä ilmaisusta tai vastaavasta. Nämä lähteet luettelevat yleisiä, vakiintuneita sanontoja, kuten "Ei kysyvä tieltä eksy"  tai "Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Samoin akateemiset keskustelut suomen kielen fraseologiasta ja idiomeista  eivät sisällä tätä ilmausta tunnustettuna osana suomen kielen idiomeja. Esimerkiksi  käsittelee fraseologian tutkimusta, mukaan lukien idiomeja ja eufemismeja, mutta kohdeilmaus puuttuu sen esimerkeistä tai keskusteluista.

Suomen kielen slangisanakirjojen tarkastelu  osoittaa, että vaikka "karkki" määritellään "karamelliksi" tai "makeiseksi" , ei ole merkintää tai käyttöä, joka yhdistäisi "karkin" vaatetukseen tai kuvailisi ilmausta "pelkät karkit yllään" slangina paljastavasta pukeutumisesta. Slangisanakirjat luettelevat vaatetukseen liittyviä termejä (esim. "rytky" vaatteille ) tai ulkonäön kuvauksia (esim. "pyntätty" juhlakuntoon laittautuneesta ), mutta kyseinen ilmaus puuttuu. Jopa lähteet, jotka käsittelevät "slangi sanonta karkit yllään" , eivät määrittele sitä, vaan tarjoavat muita asiaan liittymättömiä slangiesimerkkejä tai yleisiä "karkin" määritelmiä.

Tämä johdonmukainen puuttuminen sekä perinteisistä kielioppaista että slangisanakirjoista viittaa siihen, että ilmaus ei ole pitkäaikainen, vakiintunut idiomi tai laajasti tunnettu slangisana, joka olisi orgaanisesti kehittynyt suomen kielessä ajan myötä. Sen sijaan sen viimeaikainen ja näkyvä esiintyminen mediassa, kuten myöhemmin käsitellään, viittaa pikemminkin uuteen, mahdollisesti lyhytaikaiseen käyttöön. Tämä erottelu on ratkaisevan tärkeä sen nykyisen kulttuurisen vaikutuksen ja mahdollisen pitkäikäisyyden ymmärtämiseksi.

Mediassa esiintyessään uudet ilmaisut voivat nopeasti levitä ja vakiintua osaksi puhekieltä. Tässä tapauksessa media ei ainoastaan raportoi olemassa olevasta kielestä, vaan osallistuu aktiivisesti uuden ilmaisun luomiseen ja levittämiseen. Käyttämällä uutta, liioittelevaa ilmausta media pyrkii maksimoimaan lukijoiden kiinnostuksen ja kommentoinnin, toimien kielellisenä suunnannäyttäjänä sen sijaan, että se olisi vain olemassa olevan kielenkäytön peili. Tämä korostaa median, kielen ja yleisön käsityksen välistä dynaamista vuorovaikutusta.

Seuraava taulukko tiivistää ilmaisun kielitieteellisen aseman:

Kielitieteellinen kategoria	Ilmaisun esiintyminen	Tukevat lähteet (ID
---	---	---
Perinteiset sananlaskut/idiomit	Puuttuu
Slangisanakirjat	Puuttuu
Akateeminen fraseologia	Puuttuu

Kuvaannollinen merkitys: Äärimmäinen niukkuus ja provokatiivinen asu

Kun otetaan huomioon ilmaisun kirjaimellinen absurdius ja sen puuttuminen perinteisistä kielilähteistä, "liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään" toimii elävänä metaforana. Se kuvaa asua, joka on äärimmäisen vähäinen, erittäin paljastava tai koostuu pienistä, koristeellisista ja kenties strategisesti sijoitetuista elementeistä, jotka tarjoavat vain vähän tai ei lainkaan peittävyyttä, aivan kuten pienet karkit voisivat olla järjestettyinä vartalolla. Ilmaus viittaa siihen, että vaatetus on enemmän koristelua tai shokkivaikutusta varten kuin varsinaista peittämistä.

Ilmausta käytetään synonyymisesti äärimmäisen vähäpukeisuuden kuvauksissa. Esimerkiksi Grace Boorin pukeutumista kuvataan "lähes alastomana, sillä Gracella oli yllään ainoastaan vaaleanpunainen narunpätkä". Ilmaus "pelkät karkit yllään" palvelee samankaltaista tarkoitusta välittääkseen äärimmäisen vaatteiden puutteen, joka koettelee tavanomaisen julkisen pukeutumisen rajoja.

"Karkit"-sanan valinta on merkittävä. Karkit ovat tyypillisesti pieniä, usein värikkäitä, makeita, eivätkä ne ole suunniteltu vaatetukseksi. Tämä valinta vahvistaa metaforista merkitystä viittaamalla:

* Minimalismiin: Vaatekappaleet ovat yhtä pieniä ja olemattomia kuin karkit.
* Koristeelliseen luonteeseen: Asu on enemmän visuaalista vetovoimaa tai uutuutta varten kuin käytännöllistä peittävyyttä.
* Haurauteen/haavoittuvuuteen: Karkkien tavoin "vaatetus" ei tarjoa todellista suojaa tai vaatimattomuutta.
* Leikkisyyteen/absurdiuteen: Vertailu karkkeihin lisää leikkisän, lähes pilkallisen sävyn, korostaen asun epätavallista luonnetta.

"Karkit"-sanan valinta vaatetuksen yhteydessä tuo esiin monitasoisia merkityksiä. Karkkien kirjaimellinen merkitys viittaa pienuuteen, makeuteen ja usein eloisiin väreihin. Kun "karkkeja" käytetään metaforisesti vaatetuksesta, se välittää heti niukkuuden ja koristeellisuuden. Tämä valinta "karkkeja" muiden pienten esineiden (esim. "helmien", "nappien") sijaan lisää kerroksia merkitykseen. Se viittaa leikkisään, ehkä jopa lapselliseen lähestymistapaan pukeutumiseen, joka voidaan tulkita omituiseksi, provokatiiviseksi tai jopa pilkalliseksi perinteistä muotia kohtaan. Se antaa ymmärtää, että asu on enemmän uutuutta ja visuaalista "herkkua" kuin toimivaa vaatetusta, mikä saattaa herättää lievää absurdiutta tai tarkoituksellista normien haastamista. Tämä tekee metaforasta rikkaamman kuin pelkkä "minimaalinen vaatetus" -kuvaus.

Nykyaikainen median käyttö: "Bianca Censorin" ilmiö

Ilmaus on saanut merkittävää jalansijaa suomalaisessa iltapäivälehdistössä, erityisesti Bianca Censorin pukeutumisen kuvauksissa. Ampparit.comin (uutiskooste) lähteet  siteeraavat suoraan Iltalehden otsikoita: "Bianca Censori liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään." Tämä toistuvuus useissa lähteissä vahvistaa ilmaisun laajaa käyttöä juuri tämän henkilön yhteydessä. Ilta-Sanomien ja High.fi:n vastaavat otsikot  kuten "Bianca Censori näyttäytyi vain karkit yllään – 50 Cent kuittaa: 'Ulkona on kuuma'" osoittavat metaforan johdonmukaisen soveltamisen suurissa suomalaisissa viihdeuutisissa.

Ampparit.comin antama selitys  tarkentaa, että ilmaus "tarkoittaa suoraan käännettynä, että Bianca Censori liikkui kaupungilla pukeutuneena vain karkkeihin. Tämä on ilmeisesti huomiota herättävä ja epätavallinen asuvalinta, joka on saanut aikaan uutisoinnin." Se selventää edelleen, että kyseessä on "todennäköisesti metafora tai liioittelu kuvaamaan asun niukkuutta tai erikoisuutta."

Suurten suomalaisten uutismedioiden, kuten Iltalehden ja Ilta-Sanomien, johdonmukainen käyttö tästä ilmaisusta, erityisesti julkkisuutisissa, viittaa selkeään tarkoitukseen:

* Sensaatiohaku: Ilmaus on erittäin huomiota herättävä kirjaimellisen absurdiutensa ja liioittelevan luonteensa vuoksi. Se on suunniteltu herättämään uteliaisuutta ja kannustamaan klikkauksia.
* Kommentointi epätavallisesta muodista: Se toimii elävänä, vaikkakin liioiteltuna, tapana kuvata asua, joka poikkeaa merkittävästi tavanomaisista julkisista pukeutumiskoodeista, usein viitaten provokatiiviseen tai shokeeraavaan valintaan.
* Keskustelun herättäminen: Tällaisten otsikoiden tavoitteena on herättää keskustelua ja reaktioita lukijoiden keskuudessa julkkisten muotivalinnoista ja yhteiskunnallisista normeista.

Ilmauksen puuttuminen perinteisistä kielilähteistä ja sen runsas esiintyminen viimeaikaisissa julkkisuutisissa useissa suomalaisissa medioissa osoittaa, että media ei ainoastaan heijasta olemassa olevaa kieltä, vaan osallistuu aktiivisesti uusien, kuvailevien ilmaisujen luomiseen ja nopeaan popularisointiin. Tämä ilmiö havainnollistaa, kuinka nykyaikainen media, erityisesti digitaaliaikana, voi toimia voimakkaana kielellisen innovaation ja leviämisen moottorina. Toistuvasti käyttämällä uutta, huomiota herättävää metaforaa media voi nopeasti juurruttaa sen yleiseen tietoisuuteen, vaikka sillä ei olisikaan historiallisia kielellisiä juuria. Tämä korostaa median vaikutusta kielen kehitykseen, erityisesti termien osalta, jotka liittyvät ohimeneviin kulttuuri-ilmiöihin, kuten julkkismuotiin.

Ilmaus "pelkät karkit yllään" kuvataan lähteessä  "metaforana tai liioitteluna", ja sen kirjaimellinen merkitys on absurdi. Sen käyttö on keskittynyt julkkis- ja juoru-uutisiin. Tällaisen ilmaisun ensisijainen tarkoitus otsikoissa on herättää välitöntä huomiota ja klikkauksia. Tämä viittaa laajempaan trendiin digitaalisessa journalismissa, jossa liioittelevaa ja visuaalisesti elävää kieltä käytetään strategisesti "klikkihoukutuksena". Tavoitteena on maksimoida sitoutuminen kilpaillussa uutismaailmassa, usein asettaen sensaationhakuisuuden etusijalle kirjaimellisen tarkkuuden sijaan. Tällä on vaikutuksia siihen, miten kieltä käytetään todellisuuden rakentamiseen ja yleisön käsityksen vaikuttamiseen, hämärtäen rajaa tosiasiallisen raportoinnin ja viihteen välillä.

Seuraava taulukko esittää ilmaisun median käyttöä Bianca Censorin tapauksessa:

Mediajulkaisu	Otsikko (suomeksi)	Implisiittinen konteksti (esim. "äärimmäisen paljastava asu")	Tukeva lähde (ID)
---	---	---	---
Iltalehti	Bianca Censori liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään	Erittäin paljastava tai epätavallinen asu
Ilta-Sanomat	Bianca Censori näyttäytyi vain karkit yllään	Erittäin paljastava tai epätavallinen asu
Ampparit.com	(Uutiskooste, selittää merkitystä)	Metafora tai liioittelu asun niukkuudesta tai erikoisuudesta

Kulttuurinen konteksti ja yhteiskunnallinen käsitys

Vaikka lähteet eivät suoraan kuvaa suomalaisia pukeutumisnormeja, yleinen kulttuurinen ymmärrys viittaa käytännöllisen ja usein hillityn pukeutumisen suosimiseen julkisissa tiloissa, erityisesti verrattuna näyttävämpiin kansainvälisiin muotimaailmoihin. Julkisessa esiintymisessä arvostetaan "siisteyttä", kuten lähteessä  todetaan: "siisteyttä arvostetaan ja se herättää myönteisiä mielikuvia". Tämä viittaa siihen, että äärimmäisen paljastava tai epätavallinen asu, kuten "pelkät karkit yllään" -ilmaisulla kuvattu, koettaisiin merkittävänä poikkeamana normista ja ansaitsisi siten mediahuomiota.

Se, että "pelkät karkit yllään" nousee otsikoksi, osoittaa, että kuvailtu asu koetaan suomalaisessa kulttuurikontekstissa epätavalliseksi, huomiota herättäväksi tai jopa normien vastaiseksi. Se ei ole neutraali kuvaus, vaan sellainen, joka korostaa äärimmäisyyttä. Muut vaatetusta käsittelevät lähteet  käsittelevät yleensä käytännöllisiä, vuodenaikaan liittyviä tai tyylillisiä valintoja (esim. talvivaatteet, juhlavaatteet, vapaa-ajan asut, muotitrendit). Ajatus "vain karkit päällä" pukeutumisesta on jyrkässä ristiriidassa näiden keskustelujen kanssa, korostaen sen äärimmäistä luonnetta. Esimerkiksi , joka käsittelee karkinkeräystä Halloweenina, korostaa asuihin panostamista, jotka ymmärretään erillisinä arkivaatteista, mikä edelleen korostaa "karkit yllään" -ilmaisun epätavallisuutta julkisena asuna.

Median käyttö tästä ilmaisusta ei ainoastaan raportoi, vaan myös implisiittisesti (tai eksplisiittisesti) kommentoi ja määrittelee kulttuurisia rajoja julkisen esiintymisen suhteen. Sensationalisoimalla tällaista pukeutumista media osallistuu yhteiskunnalliseen dialogiin siitä, mikä on hyväksyttävää, shokeeraavaa tai huomionarvoista julkisessa pukeutumisessa, ja siten vahvistaa tai haastaa olemassa olevia normeja. Itse ilmaus muuttuu kulttuuriseksi merkiksi pukeutumiselle, joka rikkoo näitä rajoja.

Johtopäätös: Moderni metafora minimalistiselle ja provokatiiviselle pukeutumiselle

Sanonta "liikkui kaupungilla pelkät karkit yllään" on nykyaikainen, median luoma metafora, jota käytetään kuvaamaan henkilöä, joka on pukeutunut julkisesti äärimmäisen minimalistisesti, erittäin paljastavasti tai strategisesti koristeellisesti. Se viittaa siihen, että vaatetus tarjoaa vain vähän peittävyyttä, muistuttaen pieniä, epäkäytännöllisiä esineitä, kuten karkkeja.

Tämä ilmaus ei ole perinteinen suomalainen idiomi tai pitkään vakiintunut slangisana. Sen yleistyminen on viimeaikainen ilmiö, jonka suomalainen iltapäivälehti- ja viihdemedia on suurelta osin popularisoinut julkkismuodin yhteydessä.

Ilmaisun omaksuminen korostaa median valtaa muokata modernia kieltä ja julkista keskustelua epätavallisesta muodista. Se alleviivaa, kuinka kieli kehittyy kuvaamaan uusia kulttuuri-ilmiöitä, usein elävän liioittelun kautta, kiinnittääkseen huomiota ja kommentoidakseen yhteiskunnallisia normeja julkisen esiintymisen suhteen. Se toimii tiiviinä, mieleenpainuvana ja hieman leikkisänä tapana välittää äärimmäistä niukkuutta ja siihen liittyvää shokkivaikutusta. 

***
Tekstin jälkeen oli vielä osuus: Lähteitä (Sources), jossa oli lueteltu noin 40 suomalaista ja kansainvälistä nettiosoitetta, missä Ai oli vierailluit asiaa tutkiessaan.

***

Mitä tästä opimme?

Ei suinkaan kannata aina kysyä asiaa Ailta, monesti se selviää helpommalla käyttämällä ns. maalaisjärkeä tai sitten vain olisin voinut lukea se Ilta-Sanomista: ”Censorilla oli yllään ainoastaan värikkäistä karkkinauhoista askarrellut bikinit.” Mutta kun ajattelin hieman säästää aikaa ja vaivaa.

Rehellisesti sanoen: En minäkään jaksanut lukea tuota Ain raporttia kokonaan. Kopioin sen vain ihan koneellisesti tänne ja "that's it".

Hannu Pyykkönen
elämänmatkaaja
nettihoukka@gmail.com