12.2.20

Ortodoksinen kupla

Edellisesessä blogijutussani kerroin, että sain idean sen blogijutun aiheeseen yrittäessäni ottaa päikkärit eräänä iltapäivänä. Sitten vain kävi niin, etteivät sormet näppäilleetkään sitä, mitä oli siinä unta maanitellessani pähkäillyt, vaan oikeastaan ihan muuta. Yritän nyt uudestaan.

Aihe, jota siinä pötkötellessäni pohdin, koski enemmän mm. oman kirkkomme hallinnon uudistusta, jossa minäkin pieneltä osin olin 2000-luvun alussa mukana toimiessani kirkolliskokousedustajana. Jo silloin se oli ”kuuma peruna”, jota palloteltiin kädestä toiseen, kun aihe rupesi polttelemaan liiaksi. Aika monta vuotta sitä ennätettiin jahkaillakin, eikä minun edustajakauteni aikana päästy tässäkään asiassa puusta pitkään.

Tarkoitushan siis oli saada aikaiseksi seurakuntalaisia ja koko yhteisöä palvelevia, toimivia ja taloudellisia yksikköjä seurakuntia kätevästi yhdistelemällä. Saada papit ja kanttorit "oikeaan" työhön, siihen, mihin he ovat valmistautuneet, pois "turhista" toimistotöistä ja ympäriinsä autolla ajeluista. Mutta tuhannet detaljit haittasivat muka asian etenemistä, kun kaiketi todellisuudessa ne olivat varmaan vain ne tutut vanhat: ahneus, oman edun ja vallan tavoittelu ja pikkusieluisuus ja siinä ohessa perinteinen muutosvastarinta. Ja oli siinä ohessa varmaan vielä jonkinlainen suomalainen versio ajatuksesta, että "kyllä Stalinin aikaan kaikki oli paremmin".

Raporttia raportin perään syntyi ja sinä aikana, kun olin mukana tässä ”härdelissä” taisi ainakin pari, kolme, eri toimikuntaa pohtia asiaa ilmeisen huonoilla tuloksilla. Vaikea onkin kiteyttää tällalailla nykyisenä sivustaseuraajana, mistä tuolloin ihan ”ortodoksin oikeasti” olikaan kyse. Piispojen välisistä henkilösuhteista ja monesta muusta kovin henkilökohtaisista, mutta kokonaisuuden kannalta vähäpätöisistä asioista, luulen. Mutta myös ehkä oman taloudellisen ja hallinnollisen vallan hupenemisen peloista. Ja taisi siinä joillakin olla ketunhäntäkin kainalossa, kun asioita sopivasti vatvaamalla saattoi byrokratian lumeessa pohjustaa itselleen vihreämmän oksan tai jopa uuden hyväpalkkaisen työpaikan.

Pienillä seurakunnilla alkoi kuitenkin pian olla enenevässä määrin taloudellisia ongelmia, jotka osin johtuivat huonosta talouden pidosta, milloin kenenkin kavalluksista ja vähäisestä ja yhä vähenevästä jäsenmäärästä ja sitä tietä myös vähenevistä tuloista. Näiden ohessa ehkä vielä aikanaan evakkoja varten perustetuista, mutta nykyaikaan ja -tilanteeseen sopimattoman kokoisista ja sopimattomissa paikoissa sijaitsevista seurakunnista ja niiden jäykistä rakenteista, joissa oli liikaa otettu mallia toisen kansankirkon raskaasta organisaatiosta etuineen ja ongelmineen. Niin ja tietysti unohtaen siinä ohessa täysin oma ortodoksinen synodaalinen hallintomalli.

Enää ei toiminut se, että joku
oli se sitten pappi tai joku muu nappasi palveluksen jälkeen kolehtirahat taskuunsa ja meni Teboilin kautta kotiin. Nykyisin ne jossakin pitää jo oikeasti laskea ja tilittääkin.

Osin jotkut asiat saattoivat jossain johtua sittemmin pelkästään siitä, että asioita ei vain osattu hoitaa nykyajan vaatimilla tavoilla ja menetelmillä. Vaikka moni vanha työntekijä teki töitä aidosti sydänverellä, se ei enää riittänyt, kun seurakuntalaiset muuttuivat liikaa. Entiset paljon kärsineet evakot tyytyivät sodan jälkeen vähään, kunhan saivat kirkon ja seurakunnan ja papin, uudet seurakuntalaiset odottivat ja vaativat jo enemmän kirkolta ja sen työntekijöiltä. Kirkon työ jähmettyi vanhoihin kaavoihin, muuttui kenties nurkkakuntaiseksi ja ”minä, minä, vain me”-henkiseksi, jota omalla tavalla muuttivat myös niin hyvään kuin huonoon suuntaan muutamat uudet kirkkoon aikuisena liittyneet, jotka eivät olleet unohtaneet "vanhoja kirkkotapojaan".

Vanhat suvut jylläsivät seurakunnissa olemattomilla lihaksillaan ja nuoret tuoreet voimat laitettiin liian helposti syrjään. Uudistumista ei tapahtunut oikealla tavalla ja vanha kaarti tai oikeammin heidän jälkeläisensä anastivat sen vallan, minkä suinkin voivat, usein vielä vähäisemmillä lihaksilla kuin vanhempansa.


Oikeaoppinen nepotismi, sukulaisten suosiminen, rehotti – mikä sinänsä ei ole ihme tällaisessa pienen joukon organisaatiossa – mutta kun se samalla syrji ei-sukulaisia ja ei-kummilapsia, ei-perhetuttuja – siitä tuli pikku hiljaa rasite koko kirkolle. ”Et ole mitään, ellei sinulla ole oikea sukunimi, oikea sukulainen tai kummi” mafiatyyppinen ajattelu sai toisinaan ylivallan paikoitellen varsinkin pienemmillä nurkkapatrioottisilla paikkakunnilla. Sinänsä siinä ei olisi ollut mitään pahaa, jos lapsi olisi jatkanut vanhempiensa ammattia ja uraa, mutta ongelma siitä muodostui varsinkin silloin, kun lapsi ei koskaan suorittanut kirkollista tai muuta valmistavaa tutkintoa loppuun asti – aloitti kyllä – mutta se sitten riitti ja samalla hän syrjäytti koko tutkinnon suorittaneen ”väärännimisen” mahdollisesti taitavamman ihmisen tästä varsin helposta tosin ei niin rahakkaasta, mutta varmasta "kello kahdeksasta kuuteentoista" -työstä, jonka jälkeen ei enää tarvinnut vastata puhelimeenkaan.

Kun maailmalla – taisi olla 1990-luvun puolenvälin tienoilla tutut ja hutsit tappoivat toisiaan joukkomurhissa Ruandassa, meillä omat thutut ja muut sellaiset kävivät omia matsejaan ja taistojaan työnhaussa ja paikasta auringossa ja siinä samalla valtasivat merkittäviä asemapaikkoja jatkoa ajatellen jo paljon Ruandaa aikaisemmin. Valitettavasti saman tapaista ajattelua on yhä ilmassa, joskin ehkä hieman muuntuneena. Aktiivikansa jakautuu yhä tuttuihin ja muuten hutseihin – niihin, jotka kuvittelevat olevansa parempia ja tehokkaampia ortodokseja kuin muut eli eräänlaiseen kuplassa elävään suomalais-ortodoksiseen nomenklatuuraan ja sitten niihin toisiin rupu-ortodokseihin, kirkkorahvaaseen, joka sitten maksaa viulut ja kyselemättä tai edes kyseenalaistamatta kaikkea eliitin törttöilyäkin, kuten vaikka turhia oikeudenkäynntejä tai huonoja sijoituksia, väärien rekrytointien aiheuttamia suruja, murheita, kavalluksia, sun muita.

Hämmästyttävää on ainakin minulle ollut, että vaikka tuo aiempi sukurasite on monestakin syystä nuorilta teologian opiskelijoilta jo ilmeisesti aika paljon häviämässä, he edelleen kasvavat – vai kasvatetaanko heitä – oudossa seminaarilaisessa kuplassa, joka sijoittuu vain ja ainoastaan yhteen paikkaa Suomessa, jossa voi elää muka ainoana oikeana ortodoksina ja olla samankaltaisten ortodoksikavereitten kanssa ja vaikuttaa samoin ajattelevien yhteisössä ja seurustella vain samanlaisten kanssa ja josta ei haluta muuttaa pois: Joensuussa. Outoa! Sama nepotismista tai jostain vastaavista muusta oudoista ilmiöistä voimansa saava henki elää ja vaikuttaa siis kai yhä uusien valmistuvien teologien joukoissa. Näin ulkopuolisena katsoen tiedä häntä sitten, mikä on totuus.

Taas nuo sormet veivät hieman eri teille, mitä haaveilussani tuossa aiemmassa päikkäriyrityksessä tuli esille, joten yritän palata vielä lyhyesti siihenkin – siis asiaan. Minusta maassamme ja vähälukuisessa kirkossamme riitäisi vaikka vain kolme hiippakunnan kokoista seurakuntaa, jota voitaisiin johtaa vaikka sitten piispan johdolla – mikä kyllä nykyoloissa ihan oikeasti hieman arveluttaa – sen myönnän.

Paras malli, jonka tässä nopsaan kehittelin, voisi olla tuollaisessa hiippakunnan kokoisissa seurakunnissa sellainen kaksinapainen hallintomalli, jossa kirkon ja seurakunnan työ olisikin jaettu kahteen aivan erilaiseen osa-alueeseen: teologiseen osaan ja sanon vaikka maalliseen osaan, kun heti parempaakaan keksi. Jonkinlaiseen maalliseen hallinnolliseen osaan.

Teologista osaa johtaisi tietysti hyvin koulutetut piispat ja papit, eikä siihen olisi oikeastaan kenelläkään muulla mitään asiaa. He päättäisivät mm. mitä, missä, milloin ja millä tavoin. Tuo toinen ns. maallinen osa koostuisi taloudesta, hallinnosta, diakoniasta, koulutuksesta ja sitä johtaisi jonkinlainen toiminnanjohtajan tasoinen toimihenkilö ja hänen tukenaan ja kontrollöörinä olisi mahdollisesti erilaisia seurakuntalaisista koottuja luottamustoimisia toimielimiä – hallitus, valtuusto ja toimikuntia tarpeen mukaan.

Ongelmaksi muodostuisi varmaan noiden kahden osan välinen johtosuhde. Johtaako piispa tai pappi myös jollain tavoin tuota maallista osastoa ja millaisin valtuuksin! Mutta tämän kakkososaston tarkoitus olisi joka tapauksessa turvata organisaation taloudellinen ja "maallinen" olemassaolo ja toiminta ja ykkösosasto hoitaisi vain sen, minkä hyvin osaa: varsinaisen ydintoiminnan eli "taivaallisen" olemassaolon ja ihmisten pelastamisen, ei muuta. Tiedä häntä, toimisko näillä meidän ihmisillä!


Hannu Pyykkönen
nettihoukka

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Kiitos pohdinnastasi! Olen miettinyt itsekin jotaki vastaavaa. Liekö kanonit antavat myöten tuollaiselle mallille. Ei tosin olisi pahitteeksi, vaikka joitakin hallinnon ammattilaisia olisi varmistamassa, että asiat hoidetaan "järkevästi", vaikka piispoilla todellinen valta olisikin.