KK3 - Juhlaa ja arkea kirkolliskokouksen edellä

Valamon kuuluisa kuusikuja (jonka päässä muuten nyt on uusi luostain portti) hehkui kauniina aurinkoisessa syyssäässä, joka hieman helpotti muuten ajoittain ahdistavaa oloa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Vuoden 2018 Suomen ortodoksisen kirkolliskokouksen alussa oli juhlahetki, eräänlainen oman kirkkomme itsenäisyyspäiväjuhla. Sata vuotta sitten 26.11.1918 hyväksyttiin Suomen Senaatissa ensimmäinen omaa kirkkoamme koskeva lakisäädös – silloin vielä termien ollessa hieman vielä vakiintumattomia – asetuksen nimi oli asetus Suomen kreikkalais-katolisesta kirkkokunnasta. Nykyisin termi ”kreikkalais-katolinen” on täsmentynyt oikeaksi: ”ortodoksinen” ja kirkkokunta-sanastakin käytetään nykyään muotoa kirkko.

Uusi luostariportti iltavalaistuksessa.
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Kreikkalais-katolinen on jäänyt merkitsemään ns. uniaatteja eli bysanttilaista riitusta noudattavia kirkkoja, jotka kuitenkin kuuluvat roomalaiskatolisen paavin käskyvallan alle. Muodot ja ulkoiset olemukset toki näyttävät melkolailla samanlaisilta, mutta tuo ”pieni” ero, paavi, erottaa ryhmät toisistaan.

Valamossa juhlittiin hillitysti ja varsin ortodoksisesti, vaikka kyllä siihen kuului – sainosiko epäortodoksimaisia piirteitäkin. Lauantai-iltana oli juhlan tiimoilta Valamon kirkossa vigilia (iltajumalanpalvelus) ja sunnuntaina vastaavasti liturgia (päivä- ja ehtoollisjumalanpalvelus).

Jumalanpalvelusten lisäksi kirkossa oli Johannes Teologin Laulajien juhlakonsertti, jossa he esittivät Ivan Moodyn teoksen ”Passion and Resurrection” kuorolle, solisteille, jousiyhtyeelle sekä putkikelloille. Tuo konsertti sisälsi sitä ”epäortodoksimaista” ainesta, sillä perinteisesti ortodoksisessa kirkossa ei käytetä yleensä milloinkaan soittimia.

Asia ei suinkaan ole ”kiveen kirjoitettu”, mutta silti se närkästytti joitakin perinteistä kiinni pitäviä ihmisiä. Tässäkin tapauksessa tarjolla olisi ollut aivan kirkon vieressä suurempi konserttisali, joka ei olisi aiheuttanut samanlaista purnausta, mutta jostain syystä se esitettiin kirkossa ja siihen oli saatu arkkipiispalta lupa.

Ortodoksinen kirkko ei suuremmin eroa toisesta kansallisesta kirkostamme, kun puhutaan ongelmista ja ongelmien henkilöitymisestä. Yleensä kaikki ongelmat henkilöityvät johonkin ihmiseen ja silloin sitä ilmeisesti on helpompi käsitellä, kun ongelma ei ole kirkon vaan henkilön ongelma. Ja tätä tietysti tapahtuu kirkossa kaikilla tasoilla, ylhäältä alas, piispoista maalikkoihin.

Tätä tapahtuu siis meillä ortodokseillakin ja itse asiassa melko runsaasti. Itse olen eräänlainen malliesimerkki, mallinukke, tuosta monellakin tapaa. Vaikkapa tiedottamisessa, jota itse harrastan eräänlaiselta vapaaehtoispohjalta. Kun kirkon tiedotusta moititaan – mihin valitettavan usein on ollut jopa oikeasti syytä – on niin helppo purkaa kiukkuaan ja siirtää ongelma vapaaehtoiseen toimijaan. Muuten juuri sellaiseen, joita kirkko tässä muutamana päivänä etsi avukseen parantamaan omaa tiedotustaan.

Itse olen omaa vapaaehtoistiedotusta tehdessäni törmännyt moniin tuollaisiin ”henkilöityneisiin ongelmiin” pitkin matkaa jo kauan aikaa, joten varmaan minussakin joku vika pitää olla. Sitä ei vain omasta "täydellisyydestään" aina niitä vikoja löydä. Mutta onneksi on noita kirkon työntekijöitä tai muita "pilkun nykyttäjiä" niitä osoittamassa. Kun vain tekisivät sitä kuitenkin ilman haitantekoa, jota sitäkin joskus olen saanut kokea.

Maanantaina alkaa neljän päivän kokousputki, jonka omasta muutaman vuoden takaisesta kokemuksestani tiedän olevan lähes tappava. Muistan joskus valiokunnan puheenjohtajana väsähtäneeni niin, että piti pyytää varapuheenjohtajaa johtamaan seuraava valiokunnan kokous. Sellainen kypsytti melko nopsaan, mutta ainakin silloin auttoi paljon, kun ympärillä oli osaavia ja taitavia, muita tukevia valiokunnan jäseniä.

Nyt alkavassa tämänvuotisessa kirkolliskokouksessa on listalla parikin suurta asiaa ja muuatama pienempi. Suurissa asioissa toisessa yritetään linjata, millaisia ovatkaan lähitulevaisuuden hiippakunnat, kun ne nyt ovat kovinkin ”eriparisia” vaikka vain kolme niitä vain onkin.

Valamoon ilmestyi kesken juhlinnan viisi poliisia täydessä sotisovassaanTrapesaan, luostarin ravintolaan. Kun jotkut kyselivät, mikä heidät tänne toi ja pahimmat irvileuat epäilivät vierailun liittyvän jotenkin tulevaan piispanvaaliin, saivat he yksinkertaisen vastauksen: "Täällä ruoka on parempaa kuin ABC:ssä".
(Kuva (c) Hannu Pyykkönen)

Toinen suurempi asia onkin sitten henkilökysymys, sillä uudelleen nimettyyn Karjalan hiippakuntaan, nykyiseltä nimeltään Kuopion ja Karjalan hiippakunta, ollaan valitsemassa ihan kautta aikain ensimmäistä metropoliittaa. Aiemmin hiippakunnan (joka alueena on täsmälleen sama kuin ennen) oman piispan arvonimi oli arkkipiispa, joka asui Kuopiossa ja jossa keskushallinto yhä sijaitsee.

Arkkipiispa muutti Helsinkiin ja Kuopioon valitaan siis metropoliitta. Kuka valitaan, se onkin oma mielenkiintoinen kysymyksensä, joka ratkeaa tiistaina 27.11. Eteläsuomalaiset heittivät täkynä ilmaan huhun ”mustasta hevosesta”, jota itse tällä hetkellä pidän enemmän hajottavana ja epäsopua kylvävänä huhuna kuin totena. Mutta olen minä senkin oppinut matkan varrella omasta kirkostani, että meillä on kirkossa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka tietävät, missä mennään ja niitä, jotka luulevat tietävänsä, mutteivät tiedäkään.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com