6.10.17

Kuolema mielessä

Viime aikojen blogikirjoitukseni niin täällä kuin vaikkapa tuolla matkablogissani ovat monesti käsitelleet kuolemaa. Lienee luonnollista, sillä ainakin omalla kohdallani hauta on paljon lähempänä kuin kehto.
Ukkini Antin ja mummoni Ida Marian hauta Tuupovaarassa.
(Kuva © Hannu Pyykkönen)
Silti en suinkaan toivo kuolemaani, vaikka en sitä kaiketi pelkääkään. Tosin tuo pitää sanoa pienellä varauksella, sillä olen kai sen pelkäämisenkin jo ennättänyt kokea. Mutta kuten tuossa kirjoituksessani sanoin, pelkäsin kuolemista, en niinkään kuolemaa. Pelkäsin kai siis sitä kivuliasta tai pitkittynyttä kuoleman kokemista, en varsinaisesti lopputulosta.

Kuolemaa ei voi ymmärtää, se on ja pysyy ikuisena salaisuutena. Joillekin se on pelottava, joillekin kiehtova, jotkut hyväksyvät sen ehdoitta – kun ei ole muuta mahdollisuutta – toiset eivät hyväksy millään, vaan haluavat olla tavalla tai toisella kuolemattomia.

Jotkut menevät omasta mielestään mahdollisesti parempaan elämään kuoleman jälkeen, jotkut kokevat kuoleman kaiken loppumiseksi, tyhjyydeksi, jossa ei ole mitään. Toiset menevät uskonsa mukaan taivaaseen tai helvettiin, osa kokee, että kaikki loppuu kuolemaan ilman taivasta tai helvettiä. Minusta tuollainen ajatus tuntuu oudolta, jopa pelottavalta. Uskon, että kuoleman jälkeen on toisenlaista elämää. Parempaa elämää, mikäli siihen on mahdollisuuksia ja edellytyksiä oman elämänsä kautta.


Itselleni kuolema on siis osa elämää. En tosin kokenut kuolemaa konkreettisesti kuin vasta noin kymmenen vuoden iässä kauan, kauan sitten. Silloin kuoli yksi elämäni tärkeistä ihmisistä, oma mummoni – äidin äiti – Ida Maria. Tuo kuolema oli pienelle pojalle melko traumaattinen ja jätti varmasti jonkinlaiset jäljet – jos ei nyt ihan koko elämäksi, niin ainakin joksikin aikaa.

Sittemmin olen kokenut omien vanhempieni kuoleman – toisen varsin läheltäkin, toisen puhelinsoittona kesken työpäivän, kesken oppitunnin – ja veljieni kuoleman sekä joitain muita enemmän tai vähemmän läheisten sukulaisten ja myös hyvien ystävien kuolemia. Tässä iässä hautajaisia on yleensä jo enemmän kuin kasteita tai häitä.

Yritin jo varhaisessa vaiheessa opettaa omille pojilleni kuoleman merkityksen, sen lopullisuuden meille elämään jääneille ihan kokemuksen kautta. Ortodoksisessa hautajaisissa arkku on auki siunaustilaisuudessa. Niin oli myös oman isäni hautajaisissa ja pojat saivat – en suinkaan pakottanut, mutta saivat, jos halusivat – kokeilla ukin päätä, kun hän makasi arkussa. Se oli jäätävän kylmä, ruumis oli tullut kirkkoon suoraan ”pakastamosta”. Se oli heille varsin konkreettinen, sanoisinpa kylmäävä kokemus kuolemasta. Mutta ne oli samalla jäähyväiset ukille.

Uskon, että he eivät enää ukkia tai mummia hautaan laitettaessa ajatelleet kuten minä, kun mummoa haudattiin. Silloin kivet kolisivat arkkuun, kun miehet sen aikaisen tavan mukaisesti lapioivat hautaa umpeen – ja luulin, että mummo oli vielä elossa ja koputti, että pitäisi päästä pois arkusta.

Sittemmin omat poikani ovat käyneet jo useammissakin hautajaisissa ja toivottavasti kuoleman käsitys on sitä kautta edes hieman konkretisoitunut, tullut todemmaksi. Tosin he ovat nyt vielä nuoria leijonia, kuolemattomia ja kuolema on joku kaukainen, abstrakti asia jossain tulevaisuudessa, josta ei tiedä mitään ja jota ei tarvitse edes ajatella. Ei edes läheisten vanhojen ihmisten kuolemaa. Näin he ehkä saattaisivat ajatella. Mene ja tiedä!

Lapsen lapset ovat realistisempia. He ovat jo monta kertaa kysyneet minulta, milloin kuolen. Useimmiten olen vastannut, ettei nyt ainakaan vielä lähiaikoina ole suunnitelmissa.


No – toki kuolema saattaa silti olla varsin lähelläkin, sillä eihän meistä vanhuksista koskaan tiedä, milloin kuolemme. Miten sitten, scis enim videt vivere, sen näkee, ken elää.


Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: