26.3.15

Ortodoksinen demokratia ja sananvapaus

Ortodoksisuus on mielenkiintoinen ilmiö - ainakin täällä Suomessa, vaikka taitaa se ajoittain olla sitä myös jossain muuallakin, vaikkapa tuolla lähinaapurissa.

Suomessa, jossa yhteiskuntajärjestys on länsimaiseen demokratiaan perustuva, on mielenkiintoista kuvitella, että tällainen ideologia ihan oikeasti toimii täälläkin. Ideologia, joka perustuu samaan aikaan sekä hierarkiaan että synodaalisuuteen ja jonka perustavaa laatua olevat säännöt ovat peräisin ensimmäisiltä vuosisadoilta. Ja kaiken lisäksi se ei suinkaan toimi oman maan sisällä vaan laajemmissa ympyröissä - viisaat sanoisivat "globaalissa kontekstissa". Organisaatioon kuuluva ihminen ei ole - kuten oma arkkipiispamme sen äskettäin eräässä lausunnossaan kiteytti - ensisijaisesti suomalainen vaan ortodoksi.

Muualla ortodoksisessa maailmassa kirkon piispat tai peräti yksi piispa määrää suurelta osin, miten kirkossa toimitaan. Meillä Suomessa ihmisiä valitaan vaaleilla tekemään päätöksiä erilaisiin tehtäviin niin maallisissa kuin myös kirkollisissa piireissä. Yleensä vaalit ovat lisäksi demokraattiset, vaikka joskus sitä piirrettä tosin saa hakea ihan suurennuslasilla.

Tällainen tilanne on mm. ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen maallikkojen valinnassa, jossa seurakunnallisissa vaaleissa (joihin yleensä osallistuu vai muutaman prosentti yhteisöstä) valitaan ensin
seurakunnan edustajat valtuustoon. Sitten nämä pienellä porukalla (siis vähäisellä äänestysprosentilla, mutta silti demokraattisesti) valitut valitsevat ensin uudet valitsijat (ns. valitsijamiehet) valitsemaan kirkolliskokousedustajia ja sitten vielä omasta seurakunnasta valittavat (mahdolliset ehdokkaat, kandidaatit, kirkolliskokoukseen) ja sitten tuo uusi pienen porukan valitsema vielä pienempi porukka valitsee varsinaiset oman, hieman suuremman alueensa kirkolliskokousedustajat yleensä melko sekavassa kokouksessa ja tilanteessa, jossa ketään ehdokasta ei saa esitellä, kehua tai mitenkään tuoda esille valitsijoille. He valitsevat kuten sananlasku sanoo "kuin sikaa säkissä". Tätä on siis "ortodoksinen demokratia" parhaimmillaan. Järjestelmän varmistusta varmistuksen päälle.

Vain maallikoilla on tällainen "varmistettu" järjestelmä, ettei vain joku änkyrä tai kirkon asioita oikeasti tietävä, ja omilla aivoillaan ajatteleva luiskahtaisi läpi systeemin ja pääsisi kirkolliskokoukseen. Joskus tosin on sattunut vahinkojakin ja näin on joskus saattanut käydä. Nykyisin kuitenkin harvemmin.

Papeilla sen sijaan on ainakin oikeasti demokraattiselta näyttävä postiäänestys, johon osallistuvat (jos haluavat) kaikki oman ryhmän jäsenet. Aktiivisesti (?!) työssä oleville piispolle taas on varattu ikioma ohituskaista, jota pitkin he rymistelevät ilman vaaleja kirkolliskokoukseen edustajiksi.


Länsimaiseen demokratiaan liittyy myös sananvapaus. Vapaus sanoa mielipiteensä vapaasti. Se ei kuitenkaan pidä sisällään sitä, että saa sanoa ihan mitä vain. Kyllä sanomisessa pitää jokin roti olla, eli ei saa valehdella, eikä panetella syyttä tai kertoa sellaisia asioita, jotka eivät ole välttämättä totta. Mielipiteitä - yleisen valtavirran vastaisiakin - kuitenkin saa esittää, olivat ne sitten yhteneviä kritiikin esittäjän tai kritiikin kohteen kanssa tai sitten ei. Se on juuri sitä sananvapautta ja demokratiaa.

Aikanaan, kun Suomen ortodoksista kirkkoa rakennetiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä organisaationa, hallinto- ja päätöksentekomalleja otettiin äskettäin itsenäistyneeltä Suomen valtiolta, kunnista ja tietenkin valtakirkostamme, luterilaisesta kirkosta. Suomalainen (nuori) ortodoksisuus muodostuikin melko nopsaan aika lailla erilaiseksi, mitä (vanha) ortodoksisuus on yleensä maailmalla. Joissain asioissa se on hyvä, joissain ei ehkä aina ihan niin hyvä.

Samalla kirkosta muodostui ikäänkuin "oma kuntansa", itsenäisiä yksikköjä - seurakuntia - täynnä oleva kirkko, jossa nuo yksiköt eivät olleet ollenkaan "normaalissa, perinteisessä ortodoksisessa" yhteydessä seuraavaan tasoon, hiippakuntaan. Niistä muodostui melko pian joidenkin mielestä liian itsenäisiä. Ainakin taloudellisesti, jota seurakunnan veronkanto-oikeus vielä korosti.

Alkuun tällainen "vapaa" taloudellinen itsenäisyys saattoi luoda myös jos jonkinlaisia lieveilmiöitä, joissa asianomaiset eivät aina tienneet, mikä on omaa ja minä vierasta, mutta tilintarkastuksien ja lakien sekä säädösten muuttuessa väärät käytännöt alkavat hiljalleen hävitä. Joskus tosin melko repivien oikeuskäsittelyjenkin kautta. Ongelmaksi saattoi tosin silloin - ja osin vieläkin - muodostua, ettei korkeamman hierarkisen tason valvontaa ollut oikeastaan lainkaan tai sitten se oli varsin epäkuranttia, eikä todellisia ongelmia löydetty tai haluttu löytää tai asioita sotki jokin muu häikkä, jota ei haluttu tuoda julkisesti esille.

Kun tuo demokratia on siis kuitenkin hieman outoa kirkolle, tai oikeammin ortodoksisuudelle, kuten tuossa edellä kerroin, niin siinä ohessa jotkut demokratian elementitkin näyttävät aina aika ajoin olevan outoja. Se sananvapauskin. Itse olen sen varsin konkreettisesti kokenut melko monta kertaa.


Olen viime vuosina kirjoitellut aika paljon, kun ollut aikaa sellaiseenkin. Sekä asiatekstejä että mielipiteitä - joku varmaan nyt sanoo, että asiaa ja asiattomuutta - mutta sanokoon. Hänelläkin on sananvapaus ja kaiken lisäksi saattaa hyvinkin olla oikeassa. Kirjoituksia on ollut erään yhteisön sivuilla, jota olen auttanut vapaaehtoisena jo muutaman vuoden, mutta myös omilla henkilökohtaisilla sivuillani Internetissä, kuten esimerkiksi täällä blogeissa. Tämä on aiheuttanut ongelman. Ei niinkään minulle, vaan joillekin toisille.

Jotkut eivät ehkä osaa nykyaikaista medialukutaitoa tai edes aina oikeaakaan lukutaitoa ja nämä kaksi asiaa (julkinen tai oikeammin yhteisöllinen minä ja yksityinen minä) sekoitetaan tahallaan tai tarkoituksella. Jos sanon jotain yksityisesti, se siirretään heti yhteisön sanomiseksi ja yhteisö tuomitaan siinä minun ohessa maan rakoon. Pisimmilleen se kuitenkin viedään silloin, kun minua lähes kielletään sanomasta yksityisesti mitään ja joskus jopa uhkaillaan tai sitten vain pilkataan ja morkataan sanomisistani. Usein se tietysti näkyy myös siinä, että minun tekemisistäni rankaistaan myös täysin asiaan syyttömiä, yhteisöä tai muita ihmisiä. Sitä on siis minun mielestäni tuo ortodoksinen sananvapaus, sillä useimmiten nuo morkkaajat ovat juuri ortodokseja tai ortodokseiksi äskettäin liittyneitä ja koko prosessi pulppuaa tavalla tai toisella, oikeasta tai väärästä, oikeaksi tai vääräksi koetusta ortodoksisuudesta.

Mielipiteiden kertominen - ja miksei, mielipiteillä vaikuttaminen - on tätä päivää. Se on nykyisin helppoa ja oikeastaan myös yleistä. Tällainen some tarjoaa siihen oivat puitteet, loput onkin sitten kiinni jokaisesta itsestään. Kaikki ihmiset eivät vai ole siihen ajatukseen vielä tottuneet. Monet ovat kangistuneet vanhoihin kaavoihin ja katsovat kaikkea tällaista toimintaa omanlaistensa silmälasien läpi. Tai sitten ajatellaan niin, että itse (ns. päättäjä) saa näin vaikuttaa ja toimia, mutta ei missään nimessä toinen, tavallinen ihminen. Some vaikuttaminen tai sanoisin oikeastaan kuitenkin omalla kohdallani kirjoittaminen, koetaan jotenkin virallisesti tai joskus jopa virallisena kirjoittamisena. Jos joku sanoo olevansa jonkun aatteen kannattaja ja kirjoittaa tuo aate taustanaan omia mielipiteitään, hänestä tehdään joko tuon aatteen agentti tai vastustaja - valinta riippuu vähän vastaanottajasta.

Niin on minullekin käynyt. Kun esiinnyn - oikeastaan aina - yhden aatteen, siis ortodoksisuuden, tavallisena edustajana tai ainakin aktiivisena maallikkojäsenenä, joku katsoo melko pian minun edustavan jotain virallista tahoa. Mikä se sitten onkaan, kun en edusta tällöin millään lailla omaa kirkkoani, enkä sen tiedottamista tai muutakaan osaa sen organisaatiosta, vaikka puhun kyllä - ainakin omasta mielestäni - kirkon aatteen mukaisesti, en sen vastaisesti? Sitä en tiedä. Tietänevätkö kritisoijatkaan ja kirveiden heittäjät. Ongelma kai on se, että en aina puhu samalla tavalla kuin ne, en edusta samaa mielipidettä kuin ne, joita ehkä kritisoin. Tai sitten se on juuri tuo viimeinen: henkilöiden tekemisiä, vaikka he tekisivät kovinkin väärin, ei vain saa kirkossamme kritisoida. Ja se ei sovi ortodokseille - ei sitten mitenkään.

Milloin on syynä kritisoitavan henkilön "pyhä" asema, ajankohdan "pyhyys", eettiset säännöt, joita yhtäkkiä sovelletaan juuri tähän, ei tapahtuneisiin, luutuneet käsitykset organisaatiosta ja sen erehtymättömyydestä, jne. Organisaatio, Kirkko, voi olla erehtymätön, mutta siinä työskentelevät henkilöt ovat vain ihmisiä hekin ja erehtyväisiä siinä kuin muutkin. Tosin moni heistä ei useinkaan osaa tunnustaa erehtyvänsä, eikä osaa nöyrtyä sen edessä, kun siihen on tarvis. 


Monella tapaa ajateltuna organisaatio ei ole sama kuin siinä toimivat henkilöt, vaikka henkilöt muodostavat osan tuosta organisaatiosta. Henkilön kritisoiminen ei tarkoita välttämättä aina organisaation kritisoimista. Myöskään paha olo, kiukku, joka syntyy henkilöstä tai hänen tekemisistään, ei saa kohdistua organisaatioon tai yhteisöön. Kaikilla tasoilla. Myös minun kohdalla sinne päin ja minuun päin.

Asiaa sotkevat vielä omalla maukaalla tavallaan ne täysin ulkopuoliset, organisaatiota ja sen ideologiaa tuntemattomat, lisäksi usein omasta uskonnollisesta ideologiastaan erkaantuneet ja sekularisoituneet ihmiset, jotka tulevat "ortodoksien tontille" neuvomaan ja jakamaan ohjeitaan, miten ortodoksien tulee heidän mielestään harjoittaa uskontoa, siis ortodoksista uskoa. Siinä menevät sitten ihanasti sekaisin puurot ja vellit, niin demokratia kuin ortodoksinen ideologiakin ja media saa aiheita maukkaisiin otsikkoihin. Niin ja tietysti neuvojen jakamiseen siinä ohessa. Sehän on tietty. Toimittajathan osaavat kaiken ja tietävät kaiken, jopa Konstantinopolin nykyisen sijainnin.


Voihan olla, että samanlainen toimintatapa tällaisissa asioissa sopii monelle muullekin ryhmälle, olipa sitten kyse uskonnosta, politiikasta tai mistä vain aatteellisesta toiminnasta, mutta kerron nyt tällä kertaa vain tästä, koska "sen leipää syön, kenen lauluja laulan" vai olisikohan se sittenkin "sitä kuusta kuuntelen, jonka juurella asun".

Paljon olisi vielä tässä ortodoksisessa demokratissa tekemistä, mutta sen tekevät toivottavasti aikanaan ne, joilla on siihen valta ja voima. "Karavaani kulkee ja koirat sen kun haukkuvat" - tälläkin saralla.



Hannu Pyykkönen
nettihoukka@gmail.com

Ei kommentteja: